Vihasuudelmia

Osa 1.

Noel

Siitä on kulunut nyt puoli vuotta. Kuusi pitkää kuukautta, ihan liian monta viikkoa, kun Anthony lähti oman kätensä kautta. Olen käynyt hänen haudallaan melkein joka päivä hautajaisten jälkeen ja aina silloin tällöin vienyt kukan tai kynttilän mukanani. Toivon, että hän on nyt paremmassa paikassa, jossain, missä ystävääni ei enää satu.
Aurinko kiiltelee läheisen lammen pinnalla, kun hölkkään sillan yli, kohti hautausmaata taas kerran. Vaaleat hiukseni tahtovat valahtaa silmilleni, joten pysähdyn siksi aikaa, että saan ne pyyhkäistyä korvan taa. On todella lämmin, eikä asiaa auta musta bändipaitani, joka imee kuumuutta itseensä kuin pesusieni vettä. Kyseenalaistan hieman asuvalintani järkevyyttä, kunnes muistan Anthonyn lainanneen usein juuri tätä paitaa. Siksi minä sen puin. Alan lähestyä hautausmaata, joten hiljennän vauhtiani kukkakioskin kohdalla.

"Moi, haluaisin tollaisen yhden valkoisen ruusun", sanon nätille myyjälle ja kaivelen kolikot valmiiksi taskusta.

"Kolme euroa kiitos", tyttö sanoo hymyillen ja teemme vaihtokaupan. "Se on kaunis, isoäidillekö?" Tunnen oloni vaivaantuneeksi, en välttämättä haluaisi puhua tästä tuntemattomille.

"Parhaalle ystävälleni", sanon lopulta hiljaa ja tyttö menee hieman vakavaksi, ennen kuin nyökkää. Lähden kukkineni kohti hautausmaan takaosaa. Tunnistan kiven jo kaukaa, onhan se ainoa valkoinen kivi rivistössä. Sivelen sormellani kultaisella kirjoitettua Anthonyn nimeä ja hymyilen vähän.

"Mitä sä teet täällä? Mee pois!" kuuluu ilkeä ääni selkäni takaa. Hämmennyn hetkeksi, käännyn ympäri ja tunnistan takana seisovan nuorukaisen Calebiksi. Seesteinen katseeni pyyhkäisee toisen yli ja lasken mielessäni kymmeneen.
"Olen parhaan ystäväni haudalla", totean kylmänviileällä äänellä ja lasken käteni kiven päälle, kuin osoittaakseni olleeni paikalla ensin.
"Ihan sama mulle, mä haluan olla täällä nyt, joten mene pois tai oikeesti lyön", Caleb ärähtää ja ottaa askeleen lähemmäs. "Mulla on Anthonylle asiaa ja sun ei tarvitse olla siinä kuuntelemassa!" Pyöräytän silmiäni Calebin uhkauksille ja päätän lähteä sitten kohti kotia; kerkesin sentään jättää haudalle kukkaseni, mikä oli se tärkein ajatukseni.

Kävelen kohti läheistä bussipysäkkiä ajatuksiini uponneena. Tavallaan voisin haudata sotakirveen, yrittää edes olla aikuisempi ja hieroa jonkinlaista sovintoa. Meistähän voisi tulla oikeasti jopa kavereita. Pudistelen päätäni hieman ja pysäytän kättä heilauttamalla oikean bussin, joka vie minut kätevästi lähelle kotia. Kun jään pois ja kävelen edelleen ajatuksiini uppoutuneena kotia kohti. Pohdin, miten ja millaisen viestin laittaisin Calebille, jos laitan.

"Noel!" Havahdun ajatuksistani siihen, että joku huutaa nimeäni. Käännän pääni huudon suuntaan, josta ääni kuului ja huomaan sisareni heiluttavan käsiään minulle.

"Terve Norah", hymyilen vähän ja heilautan kättäni myöskin.
"Onko sulla avaimia? Meillä ei oo ketään kotona ja unohdin omani", isosiskoni toteaa vähän nolona. Nyökkään ja kaivan nipun taskustani, jotta pääsemme yhdessä sisään kämppäämme, joka sijaitsee matalan kerrostalon toisessa kerroksessa. Asunto ei ole mikään maailman suurin, mutta sopiva viisihenkiselle perheelle. Äiti ja isä asuvat pienimmässä makuuhuoneessa, suurin kuuluu Norahille ja keskimmäinen on minun ja kaksoisveljeni Liamin.

Sisällä riisun kengät kiltisti eteiseen ja valun sitten pikkuhiljaa huonettani kohti. Sen sisustus on melko lailla jakautunut kahtia; minun puoleni seinät ovat täynnä julisteita lempibändistäni Green Daysta, Liamin seinät taas Slipknotin kuvien peitossa. Minun puoleni on kohtuullisen siisti, pedattu sänky ja muutenkin hyvä yleisjärjestys, kun taas veljeni puoli on aina sekaisin kuin mikäkin kaatopaikka. Me olemme identtiset kaksoset, mutta luonteiltamme aika lailla kuin yö ja päivä. Välillä saamme aikaiseksi kunnollisia huutoriitoja, kun haluaisin kuunnella rauhassa omaa musiikkiani kuulokkeilla ja Liam haluaa huudattaa Slipknotia niin lujaa kun stereot antaa myöten. Tänään velipoika on kuitenkin iltapäivän jossain huitelemassa, joten saan lukea Kerrang!in rauhassa ja kerrankin ensimmäisenä. Uppodun musalehden juttuihin niin syvästi, että havahdun vasta kun jaloistani kuuluu epätyytyväistä naukumista. Raidallinen kissa tunkee lopulta lehteni päälle makaamaan, joten minun on pakko nousta antamaan sille ruokaa.
"Ootko Tundra vähän läski?" kysyn naurahtaen samalla kun nappaan elukan syliini ja kävelen keittiöön täyttämään sen ruokakipon.

Kun kissa on saanut ruokansa, siirryn olohuoneeseen ja avaan television. Pallottelen siinä samalla mielessäni uudelleen koko viesti-ideaa, mutta en keksi minkäänlaista aloitusta, saati muuta sisältöä mitä voisin edes sanoa. Huokaisen, vaihdan kanavaa ja asentoa parempaan. Telkkarista tulee juuri joku vanha Bond-leffa, jonka päätän katsoa ajankuluksi. Päätän kypsytellä Caleb-suunnitelmaa vielä muutaman päivän ainakin ja katsoa, jos keksisin sitten jotain järkevää sanottavaa. Nyökkään tyytyväisesti itselleni ja uppoudun sen jälkeen salaisen agentin maailmaan kissa jaloissani.