Ajatusten raivoava meri

kesken jäänyt tarina

(Mun piti julkaista tää one shottina, mutta tää jäi kesken ja tarina jumiin, kun en suunnitellut tätä etukäteen. Nevermind, mä julkaisen sen täällä keskeneräisenä, se tarina loppuu kesken. Viimeisimmästä muokkauksesta varmaan puoli vuotta.)

Tulis kuka vaan ja veis mut pois täältä.

Niin mä ajattelin ainakin eilen.

Eilen mä soitin mun poikaystävälle — siis entiselle poikaystävälle — Robertille. Me juteltiin niitä näitä, kuten aina. Me oltiin oltu yhdessä sellaiset kaks vuotta, mä olin jo melko varma, että me oltais koko loppuelämämme yhdessä, mutta kai se on vain turhaa kuvitelmaa seitsemäntoistavuotiaan tytön päässä.

Ja sitten se jätti mut.

Mä rakastin Robertia. Olin rakastanut jo kauan. Kahden vuoden aikana ehtii tapahtua niin paljon kaikenlaista, meillä oli niin paljon yhteisiä muistoja ja kaikkee. Robertkin sanoi joskus, että se rakastaa mua, mutta ei se sitä niin usein missään kuuluttanut kuin mä. Rakastikohan sitten koskaan, mä tulin miettineeksi.

Mä nuolaisen jäätelöpalloa kioskin edessä. On paahtavan kuuma, auringonpaiste leikkii ihmisten iholla ja herkimmät hipiät palaa, mä olen vähän keskivertosuomalaista tummempi eikä mun ole koskaan tarvinnut käyttää aurinkorasvaa. Jäätelö alkaa sulaa ja ennen pitkää ensimmäinen pisara sulanutta mango-melonijäätelöä tipahtaa mun punaisiksi lakatuille kynsille ja tahmaa mun käden valuessaan pikkuhiljaa mun suuren kämmenselän kautta ranteeseen ja siitä vielä alemmas, kunnes pysähtyy vähän mun kyynärpäätä. Mä pidän mango-melonijäätelöstä, tai ainakin pidin, mutta se tuo liikaa muistoja mieleen Robertista, joten mä en nauti siitä tällä kertaa. En nyt, kun mun pitää nauttia jäätelöni yksin enkä saa maistaa sitä kenenkään huulilta. Mä tilasin aina mango-melonin ja Robert rommi-rusinan. Se tahtoi aina tarjota jäätelöt, mutta mä en halunnut sen olevan se, joka joutuu kustantamaan tyttöystävälleen kaiken; niinpä mäkin sitten tarjosin vastavuoroisesti joskus jäätelön sille.

Päästyäni jäätelön loppuun se alkaa olla jo pelkkää sulaa lientä. Mä en ole koskaan pitänyt jätskikiskan tötteröiden vohveliosasta, se on mautonta ja sellaista liian teennäisen makuista. Murennan loput kaupunkilinnuille — naakat kiittävät — ja lähden matkaamaan Citymarketia kohti, jossa mun piti tänään nähdä äiti sen töiden jälkeen. Mä en ole kertonut sille vielä erosta, toivottavasti se tajuaa jättää mut yksin. Mä en kaipaa  sääliä tai empatiaa, mä vaan tarvitsen aikaa käsitellä tätä yksin. Niin se on aina ollut, kun mä olen suuttunut tai surullinen jostain. Äiti kyllä onneksi ymmärtää sen, mutta jos mä satun olemaan isän luona käymässä, se aina yrittää puhututtaa mulla kaikki asiat läpi. Mä en kestä sellaista, mua ei auta yhtään se, jos joku jatkuvasti pommittaa mua jollain ihme kysymyksillä joihin mä en ees osaa vastata. Tai no ei sillä, ei näihin kysymyksiin vastausta löytyiskään. Jos isä kysyis multa, miks me erottiin, mä en osais vastata. Sen pitäis kysyä Robertilta.

Mä katson kännykkää ja nään lukemattoman viestin. Se on Tuulilta, kysyy, että miks mä olin niin vaitonainen tänään koulussa. En vastaa, jätän sen readille. Mä tiedän, se on hirveetä, mut mitäpä muutakaan mä olen kuin hirvee ihminen. Tuuli varmaan suuttuu, mut tällä hetkellä se ei juuri kiinnosta, vaikka Tuuli onkin mun paras ystävä, ollaan oltu kavereita kolmevuotiaasta asti. Ainakin siis, jos kolmevuotiaat edes ymmärtää mitä sana kaveri  tarkoittaa.

Jätettyäni Tuulin sivummalle mä meinaan jäädä H&M:n ohitse kulkiessani auton alle. Auto tööttää ja vanha mies huutaa jotain, jota mä en jaksa kuunnella.

Tien yli päästyäni mä kuulen kommentin sellaiselta ääneltä, jota mä en halunnut enää koskaan kuulla. Robertin isä naurahtaa mulle ja sanoo leikillään, että elänpä mä vaarallista elämää. Robertin isä on itse asiassa ihan kiva, mutta tällä hetkellä mä en jaksa mitään muistutusta siitä jätkästä. Liian myöhään, sillä mä muistan vieläkin sen eilisen puuduttavan keskustelun sen kanssa, jonka aikana mä itkin ja sekin kärvisteli sen näköisenä, että pitää itkua pidättää. Siinä oli niin paljon draamaa, että olisi sen puolesta kelvannut vaikka dialogiksi näytelmään jonnekin teatterin lavalle, mutta mä olisin ollut sen näyttelijäksi hieman pateettinen. Jos Robert ei ollut oikeasti surullinen, niin aika hyvä näyttelijä se oli, ja sehän sinne teatterin paremmin pääsis tulkitsemaan tätä — mutta koska meidän ero oli dialogi, se menisi varmaan esittämään sitä sen uuden rakkaansa kanssa.

Robert vaikutti epävarmalta. "Hei, tota, Enni, meidän pitäs vähän puhuu."

"Mikä nyt on?" mä kysyin Robertilta epävarmana ja nielaisin äänekkäämmin kuin yleensä.

"Mun pitää kertoo sulle jotain", Robert sanoi ja nielaisi. Mä aloin epäilemään pahinta, koska Robertin silmät alkoivat vetistyä, mutta se yritti silti pitää kyyneleet kyynelkanavien sisässä, stereotyyppinen poika kun oli ja uskoi siihen jonkun idiotismin mestarin keksimään 'miehet ei itke' -ideologiaan.

"Anna tulla", mä sanoin, vaikka tiesin jo, mitä se aikoo sanoa. Mä tiesin, että mut jätetään nyt ja tässä. Niinpä mä murruin jo ennen kuin Robert sanoi ne kohtalokkaat sanat. Mä murruin. Kyynelet maistuivat suolaisilta ja niistä tuli mulle vertauskuvallisesti se katkeruus, nimenomaan se katkeruus, minkä takia mä en ollut se sopiva Robertille, juuri se oikea sille, mitä mä olin aina luullut olevani.

"Mä en ihmettele, jos sä vihaat mua tän jälkeen, koska tää tekee musta hirveän ihmisen", Robert aloitti eikä pystynyt enää itsekään pitämään kyyneliä sisällään. Sen itkiessä sen korvat muuttui punaisiksi, kun se häpesi omaa tunnepurkaustaan. Sitten se lopulta sanoi juuri sen, mitä mä olin ajatellut. "Mä en voi enää olla sun kanssa. Se ei johdu susta, älä syytä ittees. Mulla on toinen."

Mä olin jo tiennyt, että Robert aikoo jättää mut, mutten syytä. Tuntui kuin joku olisi lyönyt mua mailalla päähän. Sulla on toinen. Sulla on uusi. Miksi mä en ollut tarpeeksi hyvä? Miten se uus voi olla niin paljon mua parempi?

Tarpeetonta sanoakin, mä murruin totaalisesti. Itkin seuraavat pari tuntia. Kukaan ei ihmetellyt kotonakaan mitään, kun mä tykkäsin hyvälläkin tuulella vain istua yksin omassa huoneessani. Kukaan ei kysynyt mitään. Eikä mua olis kiinnostanutkaan puhua kenellekään. Eikä kiinnosta vieläkään. Mä en voinut hengittää.

Mä saavun Citymarketille. Äiti näkee mut ensimmäistä kertaa mun henkisen hajoomisen jälkeen, ja kysyy, mikä mulla on hätänä, kun mä näytän niin murheelliselta. Mä vastaan olevani vaan väsynyt, ja niin kauppareissu jatkuu normaaliin tapaan, ja ennen pitkää mä olen taas kotona.