Ajatusten raivoava meri

Tajunnanvirtaa

Minä odotin koulun jälkeen toista bussia, koska myöhästyin ensimmäisestä. Olin jättänyt reppuni luokkaan, ja kun palasin hakemaan sitä, bussi ehti jo lähteä.

Ulkona satoi. Minulla ei ollut sadetakkia, ja palelin, koska kylmä syystuuli puhalsi niin, että sade ropisi maahan melkein vaakasuorassa. Istuin katoksen alla olevan hiekoituslaatikon päälle. Bussi oli myöhässä, mokomakin. Kuskina taas varmaan se Antti, joka ei koskaan tullut ajoissa paikalle.

Minä katsoin vasemmalle ja säpsähdin, kun noin metrin päässä minusta kylmällä kivilaatoituksella istui poika. Varmaan noin minun ikäiseni, lukion ensimmäisellä vuosikurssilla, mutta en muista nähneeni häntä koskaan.

Poika katsoi minuun. Hän oli komea, pitkä ja jäntevän näköinen. Hänen katseessaan oli jotain pyyteetöntä, mutta silti jotain niin pyytävää. Näytti kuin hän olisi kaivannut ja halunnut jotain, mutta enhän minä tiedä. En osannut tulkita ihmisiä tarpeeksi hyvin.

Se oli toisaalta tavattoman huvittavaa. Minä en osannut tulkita ihmisiä. Juuri minä, minä joka olin saanut hymypoikapatsaan ja toiminut tukioppilashommissa ja ties missä, juuri sellaisissa hommissa kuitenkin, missä olisi pitänyt osata vähän lukea ihmisten tunteita ulospäin. Mutta minä en ollut koskaan siinä hyvä. Eivätkä nämä yli yhdeksän vuotta peruskoulussa opettaneet mitään sellaista.

Poika nousi seisomaan ja käveli muutaman askelen lähemmäksi. Hän katsoi hetken minua silmiin, mikä oli äärimmäisen kuumottavaa, sillä en tuntenut häntä ja hän oli hävettävän hyvännäköinen, minunkin oli se pakko myöntää.

"Sä et osaa käsitellä sun tunteitas. Se on syy siihen, miks se jätti sut", poika sanoi minulle ja minä järkytyin. Kenenkään ei pitäisi vielä tietää minun ja Helmiinan erosta.

"Mitä, mistä sä tiedät? Me erottiin kolme tuntia sitten. Eikä sun pitäis tietää todellakaan syytä meidän eroon, kun en mä tiedä itsekään."

Poika ei vastannut minulle. Hän oli aivan hiljaa, kunnes hän yhtäkkiä suuteli minua. Nopeasti ja erittäin vaivalloisesti, mutta suuteli kuitenkin.

"Mitä ihmettä toi oli?" minä kysyin. "Mulla on — tai siis oli — tyttöystävä. Mitä ihmettä sä oikein teet?"

"Toi on vain osoitus siitä, miten huonosti sä käsittelet tunteitasi. Sä et myönnä itsellesi, että sä kuitenkin pidit siitä", poika totesi lyhyesti ja tyytyi taas vain tuijottamaan sadetta ruskeilla silmillään.

"No en varmasti pitänyt!" minä melkein huusin, mutta säästyin onneksi enemmältä keskustelulta ja noloudelta, koska bussi kaartoi koulun pihaan. "Jos sä tulet tällä bussilla, niin suosittelen liikkumaan sieltä."

"Mä en ole täältä", poika totesi.

"Mistä sä olet? Mä en ole koskaan nähnyt sua ennen."

"Mä olen juuri sieltä, mistä sä kuvittelet", poika vastasi kryptisesti.

Lähdin harppomaan bussia kohti ja ehdin, ennen kuin kuski lähti liikkeelle. Etsiessäni paikan bussin takaosasta se iski minuun.

Olin tosiaankin nauttinut suudelmasta. Yhtä paljon kuin kaikista mun hetkistä Helmiinan kanssa, jotka nyt palasivat lyhyinä muistikuvina mieleeni.

Katsoin bussin ikkunasta ulos juuri ennen kuin se lähti liikkeelle koulun pihasta. Poika seisoi keskellä sadetta, antoi sen virrata suoraan hänen kasvoilleen. Sitten hän muuttui vähitellen läpikuultavaksi.

Sitten häntä ei enää näkynyt. Häntä ei ollut enää olemassa. Oliko häntä edes koskaan ollut, se jäi minullekin arvoitukseksi.

Minä tartuin puhelimeeni, naputtelin tutun numeron ja nostin kännykän korvalle. Mikään ei ollut yhtä tyydyttävän kuuloista kuin puhelun hälyttämisestä kuuluva hidas, matala tuuttaus.

(Mä en usko, että kukaan kuitenkaan lukee tätä. Mutta jos lukee, kiitos ja anteeksi! Mä en tiedä mitä hirveää soopaa tää on, kirjoitin ihan hetken mielijohteesta. Kiitos joka tapauksessa, jos eksyit tänne tuhlaamaan aikaasi. ~lukijapoika)