Merkitse mut

Luku 10 [Sake]

Mun sydän hakkas mun rintaa vasten niin kovaa että pelkäsin tukehtuvani sen läpätykseen. Mä olin iskeny jo valmiiks kipeen nyrkkini seinään ja kiroillen ravistelin sitä samalla kun juoksin koulun käytävien halki välittämättä uteliaista katseista. Mun korvissa kuulin vaan Reetun sanat, sen viimesimmät sanat, oikeestaan kaikki mitä se oli ikinä mulle sanonu virtas mun korvissa loputtomana nauhana, sen lauseet ja ääni. Välillä lempeenä ja huolestuneena, välillä vitun ilkeenä, niin kun äsken. Mä en ees tiennyt että siltä löytyis niinkin paljon pokkaa. Tää oli varmaan eka kerta pitkään aikaan, kun jonkun sanat oikeesti satutti mua. Siks mun oli ollu pakko lähtee, vihan ja pettymyksen kyyneleet silmäkulmissa kirvellen. Musta tuntu kun kaikki viimeaikojen tapahtumat olis äkkiä Reetun sanojen myötä tiivistyny yheks isoks myrskypilveks ja nyt se olis lopultakin laskeutunu mun pään päälle. En kai mä itteäni voinu vältellä lopullisesti.

Reetulla oli totta kai täys oikeus olla vihanen, vaikka ei meidän juttua kai mitenkään viralliseks voinu sanoa. Mutta tajusin täysin miltä siitä tuntu kun vaan ajattelinkin, miltä musta olis tuntunu jos olisin saanu Reetun kiinni vaikka nuolemasta Riinan kanssa. Siks se ei ollut musta mitenkään outoa että se oli suuttunut niin pahasti. Suostuisko se enää ikinä puhumaan mulle? Mä tiesin että olin käyttäytyny helvetin lapsellisesti ja samalla satuttanu Reetua, mutta mä tiesin jo että halusin tehä nykyselle tilanteelle jotain. Mä en ollut ihminen joka luovuttaa ennen kun saa mitä haluu, ja mähän halusin Reetun. Vittu. Mä tarvin sitä, sen kroppaa mun vieressä, sen kännistä small talkia, sen hiuksia joita mä voisin pörröttää. Mut jos Reetu oli päättänyt että tää oli nyt tässä, niin sittenhän se oli. Mä vaan toivoin enemmän kun mitään, ettei se olis päättäny niin.

Mun pää oli vielä enemmän sekasin kun perjantaina ja se kuvas ihan hyvin millasta vauhtia ajatukset kiis mun mielessä. Yritin rauhottua polttamalla röökiä, mutta onnistuin hädin tuskin käyttelemään stenkkua mun epävakailla käsillä. Sitä paitsi mun mielessä kummitteli vaan Reetu puhaltamassa savua mun kasvoille.

Mun oli pakko tehä jotain. Mä en voinu antaa sen jätkän livahtaa mun käsien välistä. Mä pystyisin kyllä pyytämään vielä paremmin anteeks, vakuuttamaan sen siitä että mä osasin oikeesti käyttäytyäkin. Kunhan se vaan olis mun kanssa. Ihan vitun sama miten iso klisee musta oli tullu.

-

Kello oli jo melkeen kakstoista yöllä ja mä nojasin Reetun talon aitaan hermostuneena. Mun hengitys kulki jo melkeen vaivalloisesti. Olin kiskonu hupun päähän. Mä olin värjötelly sen himan vieressä jo tyyliin vartin, enkä mä vieläkään ollu onnistunut keräämään tarpeeks rohkeutta soittaakseni Reetulle. Olin oottanu ja kattonu, miten hitaasti valot sen talosta sammu kaikkialta muulta paitsi yläkerrasta, missä epäilin Reetun majailevan. Eli ei se ainakaan vielä ollut menny nukkumaan. Mä puristelin jähmeitä nyrkkejäni yhteen ja puhaltelin niihin lämmintä ilmaa, kirpee syyskuinen yö oli mulle melkeen liikaa - mut mitä vaan Reetun takia, helvetti. Olihan mulla kynsikkäät, mutta ei niistä mitään apua ollu, vannoin että nyt oltiin jo pakkasen puolella. Kohta saisin varmaan sen kuuluisan hypotermian enkä enää pystyis käyttämään puhelinta. Mun oli varmaan pakko terästäytyä ennenkun tästä koko kyttäämisestä ei olis mitään hyötyä.

Sake, skarppaa nyt, sanoin ittelleni. Ensimmäistä kertaa mua pelotti että joku mun säätö ei antaiskaan mulle anteeks, ei haluaiskaan mua takasin. Tää oli ensimmäinen kerta kun mä alennuin edes pyytämään anteeksi keneltäkään, ylipäätään halusin jonkun takasin. Normaalisti mä olin se, jonka kenkiä ihmiset nuoli. Jossain hämärän rajamailla tajusin, miten paljon olin muuttunu Reetun takia. Se ei oikeestaan tuntunu pahalta - ehkä vähän epämiellyttävältä. Ennen kun saisin paniikkikohtauksen ajattelemalla mun uutta herkempää puolta, työnsin ajatuksen mielestäni.