Kuvastin (Completed)

Käännekohta ja toivon häivä

Taistele.
Selviä.
Aiheuta tuhoa mahdollisimman vähän.

Kolme Kultaista käskyä, täydellistä ohjenuoraa.
Ainakin minulle.

Istun kotoisan tupapöydän äärellä. Edessäni istuu mies, jonka ilme sanoo, etten ole hänelle edes lantakikkareen arvoinen.
Miehellä on tummat viikset ja viekkaat siniset silmät. Mies on tuttu.
Mutta mistä?
Annan asian olla, mutta arvaan, että tulen katumaan päätöstäni myöhemmin.

"Miten voin luottaa sinuun, jos en tiedä edes nimeäsi?" Kysyin hiljaa. Mies oli selvästikin odottanut kysymystäni, sillä hän antoi minulle jotain sinistä.
United States of America

Avasin passin.
NAME: CALVIN ROYALL
AGE: 38
LIVES NEAR: NEW YORK
OCCUPATION: NYPD POLICE

Katson kuvaa.
Kuva on tuttu.
En uskonut näkeväni sitä koskaan.

"En voinut uskoa, että löytäisin sinut!" Mies sanoi ja sulki pöydällä lepäävät käteni omiinsa.
"En todellakaan voinut uskoa!"
Soin hänelle pienen hymyn.
"Calvin, mistä tulet?" Kysyn.
Mies hymyilee minulle. "Amerikasta. Autan sinut sinne, annan sinulle passin ja identiteetin. Haluan jotain vastineeksi. Etkä ilman sitä pääse maasta"
Odotan.

"Nai minut."

En vastaa.

"Sinulla ei ole vaihtoehtoa Saba! Et pääse USA:han ellet mene kanssani naimisiin"
Otan huivin pois päästäni ja nousen. "Ei käy" sanon. "Ei TODELLAKAAN käy!"
Käännän selän hänelle jolloin hän nousee seisomaan ja ottaa minua lantiolta kiinni toisella kädellä ja toisen hän pistää suuni päälle.
"Tulet mukaan"
Hänen äänensä on hunajaa.

( 9kk:n jälkeen, sillä K1-viisumin hakeminen kestää niin kauan,
T: Wikipedia)
Illalla istuimme yksityisessä kabinetissa. "Mikä nimi?" Hän kysyi.
En käyttäisi oikeaa nimeäni.
"Sabine Wolfe"
"Toista nimeä?"
Nimeä? Josta pidin?
Emmin. "Bianca" vastasin lopulta. Calvin Royall vain nyökkäsi. "Lähdemme aamun koittaessa", hän sanoo ja antaa minulle suukon poskelle.

Katson hänen peräänsä ehkäpä jo hieman kaivaten.

Aamun sarastaessa, noin kello 4.02 seison hotellin etuovella ja odottelen häntä.
Calvinilla on päässään rayBanit ja muuten hän on pukeutunut kuin juristi asiakastapaamiselle. "Oletkin valmis" hän sanoi hieman huvittuneena. Minulla oli mukana kaikkeni - myös rynnäkkökivääri. Calvinin katse osui siihen. "Tuo kyllä jätetään tänne"
Pelästyin lievästi sanottuna, ja takerruin kiväärin hihnaan kaksin käsin. "Saba"
Pudistelin vain päätäni ja näytin kai olevani itkun partaalla.
Hän otti minua hartioista kiinni - ei kovakouraisesti, mutta ei kovin hellästikään.
"Jätä se Saba, jätä se. Sinun ei tarvitse nähdä sitä - unohda se. Unohda se, ole kiltti, ja jatka elämääsi"
Hän keinotteli kiväärin nauhan jotenkin pois, ja halasi. Tiukasti.

ASTUIMME koneeseen.
Siitä on niin kauan kun olen viimeksi lentänyt.
Koneen irrottaessaan laskutelineidensä pyörät maasta, Calvin Royall kysyi: "Missä asuit ennen telttaleiriä?"
"Uudessa Seelannissa"
Hänen ilmeensä kirkastui. "Todellako? Missä päin? Odota, odota. Anna, kun arvaan, Kalkourasta?"
Hän näytti odottavalta.
Pudistin päätäni. "Aucklandista"
Oliko hän epäillyt minua joksikin toiseksi? Joksikuksi, jolla on sama nimi?
En ymmärrä.

Korvani menevät lukkoon, kun monen tunnin päästä kone alkaa laskeutua New Yorkin kansainväliselle lentokentälle.
Koneen kapteeni ilmoittaa laskun suorituneen onnistuneesti ja ihmiset taputtavat.
Matka ei ollut mitenkään vaarallinen. Matkalla ei ollut häiriöitä.
En ymmärrä, vaan yritän miettiä.
Vieressäni istuva Calvin Royall huomaa sen. "He taputtavat koska olemme elossa"
"Eihän matkalla ollut mitään vaarallista" sanon ymmälläni.
Enempää hän ei tarkenna, vaan hän ottaa minua kädestä kiinni, ja johdattaa minut ensimmäisenä pois koneesta.

En ole koskaan nähnyt mitään samanlaista.
"Tervetuloa New Yorkiin, Saba Fay"