Kuvastin (Completed)

Suljettu maa ensimmäinen osa

Minua ärsyttää. Preesens.
Minua ärsytti. Imperfekti.
Minua on ärsyttänyt. Perfekti.
Minua oli ärsyttänyt. Pluskvamperfekti.

Nyt kun miettii, mitä minulle olisi käynyt, jos olisin jäänyt leiriin - enkä olisi paljastunut, niin se olisi varmasti samanlaista. Tyhjän päiväistä oleskelua ja tuijottelua kattoon huiviin kietoutuneena.
Väliaikaista.
Ja vitut.
Ehkä. En tiedä.
Se häiritsee.
Häiritsee, sanaan liittyy jotakin muuta.
Haen päästäni sanoja, jotka häiritsevät minua.
Niitä ei ole kuin muutama. Kaikki täysin merkityksettömiä, jokapäiväisiä;
Kiinniotto, lentokone, omena, pimeys, sänky, uudet vaatteet, mies, arabia, väärä, hyppy, vaarallinen. Ja väliaikaista.
Ei päätä eikä häntää.
Ei järjestystä.

***

Kuuntelen.
Sarah koisaa yläpuolellani pimeydessä. Vain vihreä turvavalo paistaa oven yläpuolella.
Haukottelen ja nousen istumaan. Kuuntelen. Kuulen vain oman hengitykseni ja muiden unisen tuhinan.
En aio jäädä tänne.
En tosiaankaan.

Kävelen laatikostolle, ja otan oman nimeni kohdalta puhtaan, vaalean pyyhkeen. Se on minun. Sen vieressä oleva saippuakin on minun. Otan saippuan käteeni, ja tunnustelen sitä; sillä on sileä, koskematon pinta.
Se on puhdas, kunnes minä käytän sitä. Silloin siihen on koskettu, silloin se on käytetty ja se on arvoton.
Omien ajatusteni järjettömyys saa minut nauramaan.
Olen järjetön.
Ajatuskin saa minut hymyilemään kyyneleet silmissä.
Ja vitut.
Otan pyyhkeen ja saippuan, ja lähden suihkuun.

Suihkusta tullessani vaatteet, jotka olin jättänyt sängylleni viikattuina, ovat kadonneet. Niiden tilalla ovat musta huivi, sininen farkkuhame, mustat legginsit, musta pitkähihainen paita, ja valkoinen hihaton paita jossa on kaulukset. Saan myös vaaleanpunaiset kengät ja (yllätys!) mustan huivin.
Pukiessani vaatteita päälle, huomaan farkkuhameen taskuun on jäänyt sen edelliseltä omistajalta linkkuveitsi. Päätän pitää veitsen piilossa, sillä olen varma, että jokin kaunis päivä tulen tarvitsemaan sitä.
"KAIKKI YLÖS!" Kuuluu armoton huuto X:n suusta, kun hän avaa oven. Nyt tai ei koskaan.
Menen X;n luo sillä aikaa kun muut kompuroivat jonoon X;n eteen. "Minun pitää päästä vessaan!"
X näyttää siltä kuin voisi tappaa minut siihen paikkaan.
Tappakoot.
"Mene sitten" hän myöntyy. "Mene, mutta ole nopea, Saba"
Kiitän häntä, ja livahdan vessaan.
Tapan aikaa siihen asti, kunnes X tulee ärjymään oven taakse. En enää ikinä improvisoi näin huonosti, ajattelen kun X;n pyynnöstä kaksi hunnutettua naisvartijaa tulee saattamaan minut aamupalalle. Panen heti merkille, että heillä ei ole miesten rynnäkkökiväärejä, vaan pistoolit, jotka laukeavat ehkä kuudestikymmenesti ennen kuin lipas pitää vaihtaa. Heillä on poliisien käsiaseet.
Irvistän, kun minut istutetaan yhden pitkän pöydän päähän. Katsahdan sivuilleni; harmaa ovi on noin kuudentoista metrin päässä minusta. Naiset vartioivat ovea.
Joku rykäisee, ja näen hiiren näköisen ja hintelän pojan, ehkä noin kaksikymppisen toopen. "Kukas sinä olet, kun noin rohkea olet, ettet hunnuta itseäsi"
"Ja kuka helvetti sinä luulet olevasi, jotta voit puhua minulle?"
Vastapäätä minua istuu tumma nuori mies armeija-pukupäällään. "Se on kipakka. Ei kannata edes yrittää" mies sanoi ja mittaili minua kiireestä kantapäähän. "Täällä ei ehkä olla niin tiukkoja kuin siellä missä sä olit, mutta kannattaa pitää varansa. Täällä on jenkkei, joilla ei ole puhtaita jauhoja pussissa" tyyppi puhui britti- aksentilla. "Amerikkalaisilla oli taas jotain kärhämää venäläisten kanssa. Isis leviää. Pakolaisia tulee Eurooppaan enemmän kuin koskaan. Kaikki on sekasorrossa Itärintamalla. Ole onnellinen, että olet edes elossa. Ole nyt kiltti tyttö, ja pistä huivi kasvojesi peitoksi. Ei silleen, että pitäisin sua suoraan rivona kapinallisena, mutta jotkut voivat pitää" hän tokaisi huolettomasti, aivan kuin Johtaja, ennen kuin luki päivittäin teloitettavien petturien nimet listasta, jonne kukaan ei halunnut päätyä. Sinne päätyi pienestäkin rikkeestä. Jos päätyi, ei päässyt pois.

Syötyäni vartijat passittavat minut suoraan makuusaliin, minne muiden ei tarvitse tulla, sillä he saavat kuulla Listan, ja odottaa jännittyneinä, jos siellä olisi joku sukulainen.
Ei siellä ole.
Haistatan koko hommalle, ja kaivan taskustani linkkuveitsen.
Minähän en noiden aivottomien idioottien pillin mukaan tanssi!
Toista naisista saan haavoitettua jalkaan, mutta toinen syöksyy päälleni ja kaatuamme lattialle. "KISSATAPPELU!" kuuluu jostain. Tämän nyt tähän viimeiseksi halusinkin.
Ahdas käytävä täyttyi ihmisistä, jotka vain pällistelivät, kun nainen yritti päästä niskan päälle, ja taittaa käteni selkäni taakse.
Nainen kuitenkin aliarvioi pahasti nopeuteni, ja pääsen vapaaksi.
Pujahdan väen tungokseen ja lähden etsimään ovea, josta pääsisi jopa ulos.

---
Tällänen tällä kertaa.
Toivottavasti tykkäsitte. Saban tarina jatkuu vielä ainakin 11 osan verran.
Katsotaan sitten :)
- Divergent_lo