Kolme Kaksi Yksi

54. Mä tuun messiin

"Mihin sä nyt?"

"Kotiin", töksäytin ja ravistin Adrianin otteen irti musta. Se ei siltikään jättänyt mua rauhaan, ei tietenkään. Se nousi askelmia samaan tahtiin mun kanssa, kulmat rypyssä.

"Et viittis. Emmä tarkottanu loukata tai mitään. Oon vaa huolissani", se yritti selittää ja mun oli pakko painaa mun silmät hetkeksi kiinni.

Purin poskea.

Adrian tarkoitti hyvää. Mutta mä en tiennyt, olinko mä valmis sittenkään. Se tiesi yhtäkkiä ihan tosi paljon musta ja ajatus siitä ahdisti. Mä olin tähän asti piilotellut näitä salaisuuksia mun sydämmessä ja haudannut ne päivänvalolta. Ettei kukaan vain pääsisi käsiksi niihin. Mutta nyt Adrian tiesi. Se tiesi ihan liikaa siihen nähden, kuinka äkkiä tää kaikki oli mennyt eteenpäin.

Emmä voinut itselleni mitään.

Mä vaan olin tottunut pärjäämään yksin.

Istahdin eteisen penkille mustan lampaantaljan päälle ja kiskaisin ensimmäisen tennarin jalkaan. Itkua niellen. Adrian jäi sukimaan hiuksiaan avuttomana samalla seuraten mun lähtöaikeita. Sillä ei ollut vieläkään paitaa päällä eikä se varmaan itse edes ollut tajunnut koko asiaa.

Tai sitten sitä ei vaan kiinnostanut.

"Anna mä ees heitän sut", se tarjoutui ja otti auton avaimet lipaston päältä. Se ei jättänyt mulle muita vaihtoehtoja, kun se jo työnsi släpärit jalkaan ja avasi oven mun edeltä.

Mä en vilkaissutkaan sitä astuessani ulos.

Tää oli huono idea alunperinkin.

Miten mä muka olin kuvitellut, että tää päättyisi? Että Adrian antaisi asian olla hetken ihmettelyn jälkeen. Miksi muka olisi antanut? En mäkään olis.

Adrian näki parhaaksi suunnata suoraan kuskin paikalle, kun mä kiiruhdin edeltä toiselle puolelle. Mä huomasin sen vilkaisevan mua syrjäsilmällä ja sitten avaimia käsissään ennen kuin avasi ovet lukosta hiuksiaan samalla sekoittaen.

Laskin mun käden kahvalle.

Adrian nousi auton kyytiin ja veti oven perässään kiinni mutta mä jäin empimään. Halusinko mä oikeesti lähtee tälleen täältä? Kun kaikki oli kerrankin ollut meidän välillä hyvin. Meidän piti olla toistemme tukena eikä päinvastoin.

Ajatus iskästä sai mun mielen synkkenemään ja katseen laskeutumaan turvavyötä kytkevästä Adrianista mun käteen.

Mä aloin muistuttaa sitä.

Iskä ei ikinä suostunut kuuntelemaan. Jätti riidat selvittämättä ja jatkoi elämää. Lähti ovet paukkuen.

Sydän muljahti mun rinnassa ja kahvan ympärille kietoutuneiden sormien ote höllentyi. Nostin mun katseen ylös tuntiessani samanmoisen itsessäni.

Adrian nosti kulmiaan.

Mä hengitin vaivihkaa syvään ja päästin lopulta kokonaan irti ovenkahvasta.

Mä en halunnut olla niinkuin isä.

Tää piti selvittää nyt.