I'm fine
(phr.) Not dead, still alive.
•ADRIAN•
Hypähtelin portaita alakertaan yrittäen samalla tsempata itseäni tulevaan keskusteluun. Se ei tulisi luultavasti olemaan kaunista kuunneltavaa mut mä tein kaikkeni, että se olis. Mä myönnän olleeni vähän liian sinisilmäinen Olkun suheen. Mä vaan olin lopulta aina uskonut sen sepittämät tekosyyt ja kuulumisten välttelyt. Mun pääkoppa ei sit kai vaan halunnu uskoa et joku ois oikeesti vialla. Me kerrottiin toisillemme aina kaikki, tai no ei selkeästi. Mä halusin elää siinä uskossa et me tunnettiin toisemme. Oltiin aina oltu yks paketti. Jos mä lähin frendille lapsena niin Olkku tuli automaattisesti mukaan eikä kukaan edes kyseenalaistanut asiaa. Serena jossai vaiheessa sai meistä tarpeekseen ja otti välii. Ihan ymmärrettävää. Emmäkää aina jaksanu kuunnella sitä meijä "hauskaa" läppää.
Mä en ees tajunnu koputtaa, kun mä vaan työnsin Olkun huoneen oven auki ja löysin sen istumasta sängyltä. Sen katse liukui muhun ja kääntyi sitten pois kiristyneenä. Se nojasi polviinsa ja veti hihan takaisin arpien päälle samalla mun katsetta välttäen. Vasta tänään mä sitten olin tajunnut sen yhtäkkisen huppari vimman, ja mua karmaisi ajatella, että se vimma oli kestänyt jo puoli vuotta.
Kaikki varmasti osasi laskee, mitä oli yks plus yks.
"Ciao," Mä vedin oven hiljaa kiinni ja seurasin huolissani, kun se vaan nyökäytti päätään ja haraisi hiuksiaan sen oloisena, että halusi ulos tästä tilanteesta nyt jo.
Mä lysähdin sen pelituoliin ja jäin nojaamaan mun käteen, kun mä hain oikeita sanoja. Mä en halunnu hermostuu, vaikka mua vähän harmittikin ettei se ollut kertonut mulle.
Nappasin rubiikin kuution sen pöydältä ja pyörittelin sitä.
"Mikset sä kertonu?" väärä kysymys lipsahti mun huulilta.
Olishan mun nyt pitäny huomata.
Oliver nosti laiskasti hartioitaan ja käänsi katseensa ulos ikkunasta.
Mä tutkin se kasvoja mun katseella ja tunsin kuinka pala nousi mun kurkkuun. Miten mä olin oikeesti ollut niin sokee? Sen silmistä oli jossain vaiheessa kadonnut mulle erittäin tuttu Oliver mainen pilke, mitä yritti enään epätoivoisesti ylläpitää hymyyn kaartuvat suupielet. Sitä hymyäkään mä en muista, millon viimeks olin nähny. Sitä aitoo. Katse taas oli niin tyhjä et must tuntu et mä puhuisin robotille.
Ei toi ollu Oliver.
Mun katse tippu sen käsiin, joita se lepuutti sen polvien päällä.
"Ei sun oo pakko."
Mun katse nousi takaisin sen silmiin, kysyvänä. Se jakoi katseen mun kanssa.
"Kysellä. Kyl mä pärjään täs iha itekki."
Mä siristi mun silmiä.
"Cosa intendi?"
"Puhutaa Suomee ennemmi", se mumisi ja väisti taas mun katsetta. Mä hämmennyin.
"Kui ei italiaa?"
"Ei jaksa."
Mun kulmat nousi aavistuksen ylöspäin hämmennyksestä mutta mä en kuitenkaan jaksanut alkaa tenttaamaan nyt mitään tällasta joten mä annoin olla.
"Kauan sä oot...", mä epäröin. Olkku katsahti mua kyllästyneen oloisena. "Viillelly? Ei se oo mikää kirosana Adrian."
Mä irvistin ja nyökkäsin. Fakta oli se, että mun sydän hakkas tuhatta ja sataa ku mä pelkäsin, mitä mä voisin sanoo ja mitä en, että en vahingossakaan pahentais tilannetta. Sitä mä vähiten halusin.
YOU ARE READING
Kolme Kaksi Yksi
Romance"Todista mulle et mä haluun jäädä tänne." • Lumi elää ihan yhtä tavallista -mutta ehkä asteen tylsempää elämää- kuin muutkin, kunnes hänet eräänä päivänä värvätään esittelemään koulua kaksospojille, jotka ovat muuttaneet Italian auringon alta takais...
