Kolme Kaksi Yksi

52. Ti amo, ok?

"No kauan?"

"Onks sil mitää välii?"

Purin poskea ja puristin tuolin käsinojaa rystyset valkoisina. Mä vaan halusin auttaa! Mä olin oikeesti huolesta kankea. Pelotti ihan jäätävästi. Pelotti se, että joku päivä se päättäis jotai peruuttamatonta enkä mä tietäis siitä mitään.

"Antsa relaa. En mä oo itteeni vetämäs hengiltä", Olkku tokaisi huomatessaan mun jähmettymisen. Se luki mun ajatuksia mut mä en sen. 

Puristin mun silmät kiinni, kun mä yritin kaikkeni pitää mun hermot kurissa. Mä olin onnistunut jo Lumin kanssa, pakko mun oli onnistuu Oliverinki kanssa. 

"Ti amo, ok? Serena, papà, io, ti amiamo tutti", mä avasin mun suun ja viimein silmätkin. Mua ei nyt kiinnostanut, että se ei halunnut puhua italiaa. 

Olkku näytti vaikeelta. Se liikahti paikoillaan hermostuneena.

"Hei.."

"La mamma ti ama. Sei sempre stata la sua preferita", mä lisäsin. "Ei. Et keskeytä nyt", mä tokaisin, kun Olkun kulmat painui kurttuun ja sen suu aukesi. Mä tiesin tasan tarkkaan, mitä se olisi sanonut.

"Ei sun tarvi puhuu siitä."

Nyt ei ollutkaan kyse musta. Vaikka puheenaihe teki kipeää, niin mä tein mitä vain, että Olkku tajuais kuinka välitetty tyyppi se oli. Mun oli pakko saada se tajuumaan se. Lumin tultua kuvioihin me oltiin alettu etääntymään. Mä en enään ollut hengannut Oliverin kaa niinkuin ennen ja mun ajatukset oli suurilta osin olleet koko ajan Lumissa. Mä en ollut osannut katsoa, mitä mun ympärillä tapahtui, mutta nyt mä katsoin. 

"Mä olin meistä kahdesta se joka rikko äitin uudet kengät vaan koska en saanu jotai tikkarii ja sä olit se joka kävi mun peräs korjaa ne." Muisto kevensi mun ahdistusta hieman. Mä en varmaan ikinä unohtaisi sitä päivää, kun Oliver piti kuusveenä mulle puhuttelun siitä  että toisten omaisuutta ei saanut rikkoa. Me naurettiin sille vielä tänäkin päivänä. Tai ainakin oltiin naurettu.

Pienen pieni hymyn kare mun veljen huulilla antoi mulle voimaa jatkaa vaikeampaan osuuteen:

"Mä tiiän et välis haluis luovuttaa, usko mua. Mä tiiän miltä se tuntuu. Se on niinku koko maailman paino laskettais sun harteille ja viimesetkin onnen rippeet imettäisiin kuiviin. Mikään ei tunnu miltään. Se on perseestä. Mitään muuta se ei oo. Ja sun ois nyt pare kuunnella mua ku aina väität et osaan puhuu vaik ite en oo sitä mieltä. Äiti opetti meille et mitä ikinä käykään ni meiän pitää pitää yhtä. Pitää huolehtii toisistamme. Ja sitä mä nyt yritän joten älä pliis työnnä mua pois. Mä haluun auttaa", mä ähkäisin. 

Oliver oli kääntänyt katseensa taas pois, huultaan purren. 

"Äiti ei haluis et satutat ittees, en mäkään haluu. Se tuntuu ihan sika pahalta. Mä teen ihan mitä tahansa mikä auttais sua. Mitä tahansa. En ehkä oo ollu läsnä sillon ku ois pitäny olla mut nyt mä oon tässä. Huuda tai jotai, ihansama mulle mut älä pliis turruta sitä kaikkee sun sisälle."

Oliver nielaisi. Hiljaisuus laskeutui meidän ylle, kun se nipisti sen silmät kiinni ja piteli sen kättä. Mä odotin. Enhän mä voinut muuta. Mä odottaisin, vaikka hautaan saakka.

 Mun sydän muljahti, kun sen suu aukesi raolteen ja se hengitti väristen syvään ennenkuin parahti hiljaa: "Emmä jaksa."

Mä vaan jäin tuijottamaan sitä sydän vihloen, kun ensimmäiset pisarat putosi sen poskille. Se vapisi nojatessaan sen täriseviin käsiin.

"Emmä vaan jaksa enää, oon nii pahoillani mut...emmä pysty.."

Mä nousin sanaakaan sanomatta ja vedin sen ylös ennenkuin mä kietaisin sen veljelliseen halaukseen.

Oliko ihmisten aina pakko istuu ku niitä halus halaa?

Oliver vastasi rutistukseen. Mä purin hammasta etten ois alkanu itekki parkumaan. Se hengitti katkonaisesti, yritti vieläkin pitää kaikkee sitä sisällä. Kyllä mä tiesin, koska niin mäkin olin tehnyt ennenku tapasin Lumin. Se oli saanut mut tajuumaan et kaikkee ei tarvinnu kantaa yksin. 

"Kyl sä jaksat ainaki jos se on musta kiinni. Kyl me suhun jätkä vielä eloo saadaan vai mitä hä?" Mä taputin sitä selkään ja päästin irti, kun se otti askeleen taaksepäin kasvot märkinä. 

"Siinäpä yrität", se tuhahti ja mua helpotti kuulla sarkasmi sen äänestä. 

Mä virnistin.

"Kyl me sulle viel joku söpö tyttö löydetää," Vinkkasin silmää.

"Turpa umpeen", se naurahti niiskaisten ja potkaisi mua polveen. Horjahdin naureskellen taakseppäin. Latautunut ilmapiiri alkoi vihdoin valua pois. 

"No mitä?"

Oliverin huulille nousi vieno hymy, mutta hymy kuitenkin.

"Varo vaa, koht Lumi saa tietää mihin lahopäähän se on menny sotkeutuu."

"Älä ees haaveile, se on varattu."

Oliverin sponttaani nauru herätti toivon liekin mun rinnassa. Kyllä mä vielä sen takasin elämään hommaisin. Ihan varmasti. Tarvittiin vaan vähän huumoria ja rakkautta. Sillä sipuli.

"Äijä on nii kuses."

"Älä jaksa, olisit itekki."

Se kohautti hartioitaan, pyyhki kyyneleet silmistään ja ravisti ne siten lattialle.

"Yks pyyntö,"

Nostin mun kulmia kysyvänä ja valmistauduin henkisesti lyömään sitä jos se heittäis vielä yhtään mitään läppää siitä, miten kusessa mä olin. Tiesin sen kyllä ihan itekki.

"Älkää rikkoko toisiinne," Oliver katsoi mua tyynesti, kun taas mä hämmennyin. "Mä oon kirjottanu jo hääpuheen enkä aatellu kirjottaa toista."

"Joooo..." Mä hieraisin mun otsaa väkinäisesti hymyillen, kun Olkku vaan virnuillen taputti mua olkapäälle. "Oon onnellinen sun puolest, legit."

"Nii ja kiitti ku...pakotit puhuu," se lisäsi hieman luimistellen.

Oli mun vuoro taputtaa sitä olkapäälle. 

"Varo vaa, pakotan tästä lähin useemminki."

___________________________________
[: Piskuisen lyhkäsempi luku ihan vaan aiheen raskauden takia ja koska halusin omistaa tälle ihan oman lukunsa. Nää tälläset luvut nääs ei tosiaan oo sieltä helpoimmasta päästä kirjoittaa. 

Love Oliver <33

Wc: 1257