Kolme Kaksi Yksi

32. Afrikan tähti

"Oot vaa vielä vähä unessa, kyl se siitä. Kato Lumikin on täällä, senhän kaa sä pystyit nukkuu eiks?" Se viittasi sitten muhun kännykkä kädessään ja alkoi itse näppäillä jotain sillä aikaa sen näytölle, kun Adrianin itkuinen mutta yllättynyt katse liisi muhun.

Mun sydän särkyi näystä. Se oli niin huonona.

Se käänsi katseensa äkkiä pois ja mumisi tuskin kuultavasti: "Merda...Lei non può vedermi così."

Oliver katsahti sitä samalla, kun ojensi tuuttaavan puhelimen sen tärisevään käteen.

"Perché no?"

Adrian tuijotti näytöllä olevaa nimeä ja vilkaisi mua taas vaivihkaa silmäkulmastaan ennen kuin käänsi kasvonsa punastuneena pois.

"Sono troppo imbarazzato."

Oliver tuhahti.

"Paskat tarvi olla. Et voi sille mitää."

Se mumisi jotain ja vei puhelimen korvalleen, kun joku vastasi siihen. Sen hartiat laskeutui automaattisesti alas, kun jonkun tytön ääni vastasi puheluun. Mä en saanut selvää mutta se selkeästi kysyi jotain italiaksi.

Oliko Adrianilla tyttöystävä?

Mun kulmat painui yhteen.

"Incubo..", Adrian mumisi ja haroi hiuksiaan.

"Sto bene...Sto andando a mangiare con i miei amici in questo momento..."

Linjan toisessa päässä oleva tyttö selitti jotain. Pongasin joitakin yksittäisiä sanoja mutta muuten sanat sulivat yhteen merkittämättömäksi sekamelskaksi. Mä hipelöin mun paidan hihaa katse tyhjyydessä samalla, kun Adrian itse oli ummistanut silmänsä ja vastaili silloin tällöin jotain italiaksi.

Oliver nousi ylös lattialta ja siirsi huomionsa muhun.

Se hymyili pienesti ja mä hymyilin vaisusti takaisin.

Kai Adrian nyt olisi sanonut jos sillä oli tyttöystävä?

Tai sitten mä olin vaan kuvitellut, että äskeisellä oli jotain merkitystä sille. Että se olikin vaan ihan täysin vahingossa nukahtanut mun kainaloon eikä sen ikinä ollu tarkotus tehä niin. Ja Italiassa porukka varmaan kehui toisiaan koko ajan maasta taivaaseen. Ei siinäkään ollut mitään sen kummalisempaa.

Vilkaisin mun puhelinta. Kello läheni seitsämää. Mun piti palauttaa se Viljon huppari tänään, sillä se oli mulla vieläkin. Olin unohtanut koko asian. Samalla mä voin käydä kotona tsekkaamassa, onko kaikki kunnossa. Ja ehkä mun oli vaan hyvä antaa näille vähän tilaa hetkeksi aikaa.

"Mun pitää käydä palauttaa se Viljon huppari nopee", selitin mun luokse tulleelle Oliverille, joka nyökkäsi. "Tuutsä kuiteski takas?" Se nosti kulmiaan.

"Juu, kyl mä luultavasti", lupasin.

Mä odotin pienen hetken, josko Oliver olisi selittänyt, mistä äskeisessä oli ollut kyse mutta, kun se ei heti avannut suutaan mä mutisin heipat ja lähdin.

*

Lampsin kävelytietä pitkin toinen käsi syvällä taskussa ja potkin pikkukiviä kengän kärjellä. Vedin savua suuhuni ja pidätin hetken aikaa hengitystä ennen kuin puhalsin ne hitaasti ulos. Pyörittelin tupakkaa sormieni välissä haikeana. Pitäis lopettaa tääki. Ainoo harrastus, mikä johtaa väistämättä jossakin vaiheessa kuolemaan. Ihmiset on ihan typeriä. Mä myös.

Mä tärisin kylmästä ja imaisin savua reippaammin. Vaikka mä olin ihan umpijäässä niin silti mä viivyttelin. Mua pelotti mennä kotiin. Mitä jos ne poliisit oli siellä vieläkin? Eikai sentään. Mut mitä jos iskä suostui niiden käskyyn luovuttaa mut johonki laitokseen eikä mulla olis enään mitään sanavaltaa asiaan? Ja entäs äiti sitten? Se ei ollut vastannut vieläkään mitään, vaikka se oli takuulla päässyt jo töistä.

Itku kurtisti kurkussa. Adrianillakin luultavasti oli joku tyttöystävä ja mä kuvittelin kaiken tän. Että musta muka oikeesti olis johonki kenenkään muun tytön rinnalla. Italialaisen tytön vieläpä.

Tuhahdin synkästi ja viskasin vasta puoliksi poltetun tupakan maahan. Työnsin mun tunnottoman käden taskuun ja huokaisin raskaasti. Ja mä kun luulin, että musta oikeesti joku välittäis. Madde ehkä. Eeliskin ehkä. Kaikki oli ehkä. Mikään ei ollut varmaa ja mä vihasin sitä. Mä halusin mun elämään jotain pysyvää. Jotain, mikä kestäisi pidempään kuin pari kuukautta ennen kuin ajautuisi karille.

Leevistäkään ei ollut kuulunut muutamaan päivään.

Olikohan niillä ees enään mitään Auroran kanssa? Ei salee ku Aurora ei ollu maininnut siitä sanallakaan.

Leevillä oli sitoutumiskammo. Se ei uskaltanut sitoutua kehenkään, koska se pelkäsi, että se siten jämähtäisi elämässä paikoilleen, vaikka eihän se silleen oikeesti ollut. Jos se joku oikeesti oli se oikea, niin se ei ikinä lukitsisi sua paikoilleen vaan päinvastoin. Ainakin mä halusin uskoa niin.

Siksi mä olin niin yllättynyt, kun se kertoi Aurorasta. Yleensä se ei ikinä lämmennyt kellekkään.

Hyppäsin pienen ojan yli metsäpolulle ja yritin sivuuttaa mun rinnassa ärsyttävästi muljahtelevan sydämmen. Ikään kuin mun kroppa tietäis alitajuntaisesti, että mä olin matkalla kohti tuhoa. Mun elämän vaivalla rakennettuihin perustuksiin tuli särö jokaisella askeleella jonka mä otin lähemmäs tiilistä rivitaloa, ja lopulta koko höskä murskaantuisi lopullisesti kasaan, kun mä laskisin mun käden ovenkahvalle.

Niin siinä tuli käymään.

Tonnista vetoa.

__________________________________
[: Heips! Nyt ihan mielenkiinnosta kyselen, jos jotakin kiinnostaa vastata, että mikä on ollut teidän lempiluku tähän mennessä?

Itellä ehkä luku 15 ja 27 jaetulla sijalla. 15, koska siitä näitten matka vähän niinku virallisesti starttasi ja 27 nyt vaan oli kiva ;) Mites teillä?

Wc: 1179