Kolme Kaksi Yksi

30. En mä pysty

Turvallisen välimatkan päästä mä sit huomasin kaksi virka-asuista poliisia seisovan meidän ovella. Mä pelkäsin, että ne oli tullu hakemaan mut pois. Mä olin paljon mieluummin kotona kuin jossakin laitoksessa tai sijaisperheessä siihen asti kunnes mä olin täysi-ikäinen. Eikä siihen nyt ollut enään edes kauaa.

Mä olin tietysti heti olettanut Adrianin olleen asialla sillä se oli yksi harvoista joka tiesi millaista meillä oli. Siksi mä olin niin hiilenä.

Mua myös pelotti.

Mua pelotti se, että poliisien ilmestyminen vain pahentaisi ilmapiiriä kotona. Ainahan mä voisin vakuuttaa kaikki sosiaaliviranomaiset siitä, että tilanne oli hallinnassa mutta iskää mä en voinut rauhoittaa. Tällä hetkellä tilanne oli oikeastikkin hallinnassa kunhan vain osasi piiloutua varjoihin sen huonoimpina päivinä.

Ulkopuolisen silmistä oli takuulla outoa, miksi mä en olisi halunnut lähteä. Mutta fakta oli se, että uuteen elämään sopeutuminen veisi multa tuplasti enemmän energiaa kuin enään muutaman kuukauden ajan kotona asuminen. Mulla oli kuitenkin katto päällä ja ruokaa lautasella.

Oliver voitti mut lopulta tuijotuskilpailussa ja sai mut luovuttamaan.

"Fine", mä mumisin ja käännyin lähteäkseni.

Käsky odottaa kuitenkin sai mun askeleet jäätymään ja katseen lennähtämään Oliverin selän taakse portaikkoon, josta Adrian nousi paidattomana. Mun katse nousi sen kasvoihin.

Se näytti.....väsyneeltä?

Väsynyt tosin oli aika kevyt ilmaus ovea kohti tallustavaa ilmeetöntä aavetta kohti.

Adrianilla oli yllään vain harmaat Niken collarit ja samaa merkkiä olevat valkoiset sukat. Katse oli väsynyt, lähes tyhjä. Silmäpussit ja varjot olivat korostuneet kertoen univelasta. Päähän väärinpäin painetun lippiksen alta pilkotti sieltä täältä hiuksia, kuin niitä ei edes oltaisi yritetty laittaa järjestykseen. Ryhti oli laiska.

Oliver oli oikeassa.

Ajoitus oli huono.

Mä otin jo valmiiksi askeleen poispäin.

"Et nyt lähe mihinkää", sen raskas huokaisu sai mut kuitenkin epäröimään.

Oliver suoristautui otsa kurtussa.

"Ootsä nyt varma-"

Adrian työnsi sen syrjään ovelta.

"Non può andare peggio di così, vero?" se tokaisi pitäen väsyneen, tutkivan katseensa mussa. Mä käännyin hitaasti takaisin ja vilkaisin empien Oliveria, joka ei suostunut liikkumaan paikoiltaan. Sen huolestunut katse kulki meidän väliä.

Kun mä en avannut mun suuta Adrian huokaisi taas ja kääntyi osiksi veljensä puoleen.

"Olkku. Ihan tosi, anna olla."

Kaksikko vaihtoi katseita kunnes viimein Oliver puuskahti ja lähti lampsien pois.

"Varo sanojas Lumi", se huikkasi vielä olkansa ylitse ja sai Adrianin pyörittelemään silmiään. Se seurasi veljensä etääntyvää selkää kunnes oli varma siitä, että se oli yläkerrassa, ja vasta sitten palautti huomionsa muhun.

"Älä välitä siitä."

Mä nyökkäsin vaisusti, sen katsetta väistäen.

"Sulla oli asiaa?" se tokaisi värittömästi ja sai mut nielaisemaan.

Mä en ollut enään varma halusinko mainita asiasta. Jos totta puhuttiin niin Adrian ei vaikuttanut siltä, että se olisi soittanut yhtään mihinkään. Sen lisäksi meidän välejä hiersi edelleen se viikonloppu.