Kolme Kaksi Yksi

23. Hätätapaus

No mut joo anyway.

"Kuivaa toi lattia sit. Isä ei tykkää jos tääl on vesivahinko ku tulee joskus kotiin." Aurora katsoi Oliveria vaativasti kulmiensa alta ja sai sen mumisemaan myöntyvän vastauksen.

Aurora nyökkäsi ja tiputtautui alas baarijakkaralta. Se hymyili mulle hennosti: "Ihan tosi kiva oikeesti ku tulit. On jotain muutakin seuraa välissä kuin nää kaksi."

Rocky haukahti kuin olisi muka ymmärtänytkin ja sai Auroran naurahtamaan.

"Kolme, sori."

Mä vastasin sen hymyyn.

"Kiva ku sain tulla."

Me toivotettiin vielä hyvät yöt toisillemme ennenkuin se sitten lähti itsekkin alakertaan jättäen mut ja Oliverin kahdestaan- korjaan kolmestaan. Vilkaisin Rockya huvittuneena. Se oli saanut Oliverilta luun ja järsi sitä nyt tyytyväisenä lattialla sen jalkojen juuressa.

Oliver keräsi vesilasit tiskialtaaseen oudon hiljaisuuden vallitessa meidän ympärillä. Mä tajusin sen vasta nyt. Se ei ollut sanonut sanaakaan ainakaan viiteen minuuttiin, mikä oli tuplasti sen hiljaa olemisen ennätyksen ylitse. Se vaikutti vaipuneensa syvälle ajatuksiinsa, mikä oli mulle ihan normaalia mutta Oliverin kohdalla vaan kummallista. Ei se ollut tollanen.

Se ei ollut edes valittanut sen märästä hupparista.

Olin just huomauttamassa asiasta, kun mun puhelimen jo kivikautinen soittoääni pärähti soimaan särähtäen.

Kuka ihme soittaa tähän aikaan yöstä?

Nostin kapulan saarekkeelta ja käänsin sen näytön ympäri. Mun otsa kurtistui samantien.

Nella.

Oliver vilkaisi mua syrjäsilmällä, kun mä vein puhelimen huokaisten mun korvalle ja nojauduin jääkaappiin selälläni.

"Joo?"

"Misä oot?"

Vilkaisin Oliveria, joka keskittyi nyt lattian kuivaamiseen. Käänsin sille selkäni ja mumisin: "Kuusistoilla."

Hetken ajan linjalta ei kuulunut mitään ja mä ehdin jo luulla sen lyöneen luurin korvaan, kun se sitten puhuikin: "Tarviin sua asap."

Hämmennyin.

"Mut-"

"Tää on hätätilanne. Lumi pliiis, oo kiltti. Sori siitä mitä sanoin aiemmin. Mä tarviin sua nyt."

Huokaisin.

"Miks? Ja mikset soita hätänumeroon."

"Hehe tosi hauskaa", se tuhahti.

Pyörittelin ponnaria sormissani mietteliäänä. Nella ei kuulostanut siltä, että sillä olisi hätätilanne.

"Mitä sit on tapahtunut?" kysyin.

Hiljaisuus.

"Emmä voi kertoo."

Naurahdin tönkösti.

"Kui et? Luuletsä et mä lähen Jyväskylään asti jos en ees tiiä syytä miks oon menossa sinne?" kyseenalaistin.

Nellan hätätapaukset oli nykyään tyyliä; kynsi katkesi. Joten mä en ajatellut lähteä sen takia Jyväskylään asti. Sinne missä se asu oli ainakin viiskyt kilsaa täältä.

"Älä huuda", se ähkäisi.

"Emmä huuda?"

"Huudat- Äh. Ihansama. Pliis Lumi. Mä tarviin sua ihan oikeesti", se aneli, ja sai mut vaihtamaan vaivaantuneena painoa jalalta toiselle.