Kolme Kaksi Yksi

17. Et menis

Oliverin katse lensi muhun, kun mä saavuin olohuoneeseen. Sekin näytti ensin yllättyvän ja sitten tyrmistyvän, kun se huomasi mun silmän. Olin kuin en tietäisi siitä.

"Heissan, tuun teille yökylään jos se on fine?" Mä hymyilin pirteästi.

Oliver nyökkäsi hitaasti. Sen katse liukui Adrianiin, joka oli vihdoin saanut itsensä yläkertaan. Mä siirryin niitten pakastimelle muina miehinä.

"Cosa hai fatto?!" Mä kuulin Oliverin sihahtavan mutta olin kuin en kuulisi ja keskityin etsimään puolityhjästä pakkasesta jotain hyödyllistä tähän silmään.

"Non ero io!" Adrian sihahti takaisin. Sitten sen askeleet lähenivät pakastimen ovea, kunnes se ilmestyi esiin leukaperät kireinä. Mä väistyin pois tieltä, kun se kiskaisi yhden laatikoista auki ja työnsi mun syliin yhden sinisellä geelillä täytetyn kylmäpussin.

Mä mutisin kiitoksen hieman varuillani, sillä mä en saanut selvää sen mielentilasta. Se ei sanonut mitään. Löi vain pakastimen oven kiinni ja painui parvekkeelle hiuksiaan haroen. Nielaisin ja vilkaisin Oliveria, joka seurasi veljeään kulmat yhteen painuneina. Lopulta se huokaisi raskaasti ja painoi kasvonsa sohvatyynyyn.

Painostava hiljaisuus laskeutui meidän päälle jonka vain Rocky rikkoi kiehnäyksellään mun jaloissa. Tunsin oloni kiusalliseksi. Mä istahdin lattialle koiran kanssa ja painoin kylmäpussia varovasti mun silmälle. Irvistin kivusta mutta pidin suuni kiinni. Nojasin selälläni keittiön saarekkeeseen ja annoin Rockyn laskea päänsä mun syliin. Se lämmitti kivasti sillä mä olin vieläkin ihan syväjäässä.

Huomasin syrjäsilmällä kuinka Oliver nosti päänsä ylös ja nousi huokaisten sohvalta. Keskityin silittämään Rockya huulta purren, kun Oliver asteli mun luokse huolestuneen oloisena.

"Tarviitsä jotain muuta?"

Kohautin mun hartioita. Mä en pystynyt enään puhumaan, koska oisin alkanut itkemään. Mä olin tottunut kylmyyteen. Siihen ettei kukaan ole huolissaan. Ja kun joku aidosti oli musta huolissaan, mä olin itkun partaalla.

Tuntui niin oudolta.

Oliver istahti mun viereen ja jäi itsekkin nojaamaan keittiön saarekkeeseen.

"Tuliko toi mistä?" se kysyi, mua samalla vilkaisten.

"Kaaduin", mä mutisin ja laitoin kaiken keskittymiseni Rockyn pehmeään turkkiin jotta pysyisin yhtenä kappaleena. Kylmä lievitti silmän kipua pikkuhiljaa.

"Missä?"

"Kotona. Pöydän kulmaan", selitin lyhytsanaisesti.

Oliver katto mua hetken kunnes käänsi kireän katseensa jääkaappiin edessään.

"Ootsä käyny näyttämässä sitä jossain?" se jatkoi kyselyä, vaikka mä olisin vaan halunnut olla hiljaa. Kun mä en sitten vastannut, se käänsi huomionsa takaisin muhun.

"Et?"

Pudistin vaisusti päätäni.

"Onks siihen joku syy?"

Kohautin mun toista olkaa laiskasti.

"Ei jaksa", kuiskasin.

Eikä mua liiemmin huvittanut lähteä sinne istumaan, koska mun tuurilla Emilia olisi siellä taas ja tekisi jonkun lastensuojelu ilmoituksen. Tai sitten se vaan nauraisi sille kuinka kömpelöitä me nuoret oltiin. Mä etenkin.

"Entä jos me-"

Parvekkeen ovi aukesi tuoden mukanaan viileän tuulenvireen. Mun vatsaa kouraisi, kun jo tutut askeleet pysähtyivät meidän viereen. Oliver nosti katseensa ylös Adrianiin kysyvänä, kun taas mä tuijotin tiiviisti lattiaa. Mä en voinut sille mitään, että mun sydän lähti aina lentoon, kun se oli paikalla.