REBEKALLE, OSA 2.

31 5 7
                                    

Lila// Tässä on nyt edellisen novellin jatko-osa. Suosittelen siis että ellet ole vielä lukenut, luet viimeistään nyt edellinen osan (REBEKALLE, OSA 1).

Hyviä lukuhetkiä - oon valmistautunut itkettämään teitä ;)

♦️♦️♦️

Osa 2. Katoaminen

Paiskasin oven auki ja potkaisin kengät jalastani. Tunnistin punaisen ulkotakkisi värin, päälläsi olivat samat vaatteet kuin kolme päivää sitten kadottuasi. Juoksin luoksesi, kyynelten sumentaessa silmäni.

"Rebekka!" minä itkin. Halasin sinua ja ripustauduin sinuun kiinni vaikka olinkin sinua pitempi. Se oli joku nuorempien sisarten juttu – me kasvoimme aina pidemmiksi kuin isosiskomme.

Vasta rauhoituttuani tajusin ettei kukaan ollut laittanut minulle viestiä, vaikka jopa aamulla töihin lähtenyt isä oli jo tullut kotiin. Miten oli mahdollista, ettei minulle oltu ilmoitettu paluustasi? Kun mietin miten läheisiä olimme, ja kuinka hädissäni olin ollut, olisi ollut luonnollista vanhemmiltamme ilmoittaa tapahtuneesta heti minulle. Tiesin olevani mustasukkainen sinusta en saamastasi huomiosta vaan sinusta. Se oli lapsellista, mutta minusta tuntui kuin muut yrittäisivät sulkea minut ulos elämästäsi.

Halasit minua tiukasti takaisin, mutta sitten äiti työnsi minut hellästi sivuun ja otti sinut takaisin otteeseensa.

"Rebekka, missä sinä olet ollut?" aikuiset kysyivät sinulta. Näin kuinka ilmeesi sulkeutui ja suupieliisi ilmestyi hienoisia ryppyjä jännittäessäsi leukalihaksiasi.

"En halua puhua siitä", vastasit. Näin, että sinulle oli tapahtunut jotain pahaa, ja se särki sydäntäni. Tahdoin puhua sinulle kaksin, rauhassa, sillä tiesin että jos kertoisit tapahtuneesta jollekin, niin se olisin minä.

En kuitenkaan saanut hetkeäkään kaksin, rauhassa kanssasi. Vasta pitkältä tuntuneen ajan kuluttua poliisit lähtivät ja jättivät itkevän perheemme omaan rauhaamme, mutta äiti ja isä höösäsivät ympärilläsi tauotta.

Katseesi oli lattiassa, et vastannut kun sinulle puhuttiin.

Yritin saada katsekontaktin kanssasi. Kai sinäkin halusit puhua minulle, edes itkeä olkaani vasten? Mutta kun isä katsoi minuun vakavana ja pyysi minua hetkeksi menemään omaan huoneeseeni, sillä asiat joista puhuitte eivät kuuluneet minulle, et sanonut vastaan. En sanonut minäkään.

Halusin huutaa.

Sen sijaan istuin oman huoneeni lattialle ja itkin. Kaikki ne kyyneleet joita en ollut uskaltanut itkeä ollessasi kadonnut pääsivät nyt valumaan vapaasti. Miten paljon se sattuikaan, nähdä välisemme ystävyyssiteen, sielunsiskouden, ikään kuin kadonneen. Jokin sinussa oli erilaista, mutta en vain hoksannut mikä.

Se oli elämäni pahin päivä, sillä vasta nyt myönsin itselleni sinun todella kadonneen.

**

Yöllä keräsin peittoni ja tyynyni ja olin menossa huoneeseesi, mutta ovellasi pysähdyin. Kuulin huoneen sisältä äidin ja isän äänet.

"Rebekassa on jotain vialla", kuulin äidin sanovan epätoivoisesti. Hetkeksi pelästyin, olitko sinä sairas?

"Ei ole normaalia kadota noin vain, ja palata takaisin kertomatta tapahtuneesta mitään. Näethän sinäkin, hän ei edes vastaa kun puhun hänelle."

Pidättelin kyyneleitäni. Olisin vain halunnut käpertyä viereesi, olla vaikka vain puhumatta mitään. Olisin antanut sinun itkeä olkaani vasten ja olisin itkenyt myös. Olisin halunnut kertoa kuinka kova ikävä minulla oli ollut sinua.

Käännyin takaisin huoneeseeni ja itkin itseni uneen. Voitko vain palata takaisin, tahdoin pyytää sinulta. Oikeasti takaisin, ei tällä tavalla.

Voisipa kaikki taas olla tavallista. Sillä yhtä asiaa en ennen ollut tajunnut: tavallisuus oli parasta, mitä ihmisellä saattoi olla.

Seuraavana aamuna ilmoitin tomerasti äidille jääväni kanssasi kotiin. Äiti kuitenkin tyrmäsi ehdotukseni heti. "Kultapieni, sinulla on koulu jossa sinun on käytävä. Ja loppujen lopuksi, juuri nyt Rebekka tarvitsee kaikista eniten juuri äitiään." Halusin kiljua, EIHÄN TARVITSE, Rebekka tarvitsee minua. Me tarvitsimme toisiamme, niin se oli aina mennyt.

Äiti kuitenkin jatkoi. "Näethän sinäkin, ettei Rebekalla ole kaikki hyvin. Vien hänet lääkäriin tänään, ja katsomme onko hänellä kaikki kunnossa."

Nyökkäsin turtana, ja lähdin kouluun sanomatta enää sanaakaan. Kyyneleet polttivat silmäkulmissani. Minulla oli niin kova ikävä sinua, että sydämeeni sattui.

Kävellessäni kotipihan poikki tunsin jonkun rasahtavan jalkani alla. Katsoin alas ja näin puoliksi lumen peittämän, haljenneen "Kuoleman varjelukset" - levyn.

**

Et koskaan palannut ennallesi. Enkä koskaan saanut tietää mitä sinulle oli tapahtunut.

Käydessäni joskus kotona huomasin isän hiuksissa entistä enemmän harmaata väriä. Sinä istuit yleensä nojatuolissa ulko-oven edessä. Siinä samassa jossa olin vuosia sitten odottanut sinua kotiin. Nyt olin jo luopunut toivosta saada sinua enää koskaan takaisin.

Moikkasit minua hajamielisesti ja jatkoit meneillään olevan kirjasi lukemista. Kerroit joskus kuinka päiväsi oli sujunut, eikä siihen kuulunut yleensä muuta kuin jonkin uuden kirjan lukemista. Niinä hetkinä yritin puhua kanssasi normaalisti, näyttämättä silmistäni paistavaa surua.

Äiti oli kuollut yllättäen sydänkohtaukseen muutama vuosi sitten, ja isä piti yksin huolta sinusta. Mietin mitä kävisi kun muutaman vuoden päästä isäkin tarvitsisi apua arkiaskareiden kanssa. En voinut kuvitellakaan palaavani itse asumaan tähän tyhjään, surulliseen taloon.

Emme olleet koskaan jutelleet kanssasi tapahtuneesta. Et ollut puhunut siitä kenellekään, vaikka isä kertoikin sinun käyvän nykyisin terapiassa.

Meidän välimme, sielunsisaruutemme, ei ollut enää palannut ennalleen. Oli kuin sinut olisi otettu pois minulta, pois myös itseltäsi. Olin kyllä yrittänyt löytää sinut, Rebekan, taas. Olin ostanut uudet Harry Potter - elokuvat ja olimme katsoneet ne yhdessä mutta et ollut enää nauranut tutuille hauskoille kohdille, vaan usein olin huomannut sinun selaavan puhelintasi katsomisen sijasta.

En enää tiennyt missä ne elokuvat olivat. Ehkä nekin olivat kadonneet.

♦️♦️♦️

Palaneen kirjan sirpaleetWhere stories live. Discover now