Palaneen kirjan sirpaleet

PÄÄSKY - PAKKASPILVET

Lila// Tässä olisi nyt se kolmas osa Pääskyn tarinaa! Lisää osia saattaa tulla vielä ainakin yksi, en oo vielä ihan varma siitä kuinka paljon inspiroidun näitä kirjoittamaan. HUOM. lue tätä ennen luvut: "LENNÄ, PÄÄSKYNEN" sekä "PÄÄSKY - SELVIYTYJÄ"

Edit: wattpad oli laittanut tän luvun alussa jotenkin ihan kummallisesti, ei yhtään kappalejakoja koko luvussa, korjasin sen nyt

Varoitukset: hypotermia

♦️️♦️♦️

Pian sen jälkeen kun suden liha oli loppunut, tuli yö, jolloin lämpötila laski kylmempään kuin yhtenäkään yönä vielä sinä syksynä. Se oli yö, jona Pääsky uskoi kuolevansa kylmyyteen. Aiemmin päivällä hän oli jahdannut metsäjänistä ruoaksi -tuloksetta, ja lisäksi hukannut siinä rytäkässä nahkahanskansa. Pääsky oli palannut takaisin ja kiertänyt kehää metsässä etsien hanskojaan, peloissaan ja kauhuissaan miten selviäisi eteenpäin ilman niitä. Talvi oli tulossa.

Lopulta tuntien etsinnän jälkeen Pääsky oli joutunut luovuttamaan hämärän aloitettua laskeutumisensa. Hän alkoi hiljalleen lähestyä massiivisia, lumihuippuisia vuoria, jotka tiesi joutuvansa ylittämään jos tahtoisi löytää ihmisiä. Talven tulo tapahtuisi nopeasti, ja pakkasen purevuudesta päätellen Pääsky aavisti sen olevan lähellä. Hän kiirehti vauhtiaan, vaikka tiesi sen olevan lähes hyödytöntä. Hän ei ehtisi vuorille ennen talvea.

Kylmyys paheni ja paheni yön laskeuduttua. Pääsky yritti suojella sormiaan takkinsa uumenissa, mutta siitä ei enää ollut hyötyä. Tuntui kuin kylmyys olisi ohittanut kaikki kangaskerrokset ja uponnut piikkeinä Pääskyn lihaan, yrittänyt repiä elämän väkivalloin ulos hänestä.

Pääsky pysyi liikkeellä, vaikka siitä tuli hetki hetkeltä vaikeampaa. Maassa ei ollut lunta joka olisi valaissut valkeudellaan hänen reittiään, vaan sysipimeä kylmyys oli hänen ainoa seuralaisensa. Pääsky kompasteli kiviin ja kantoihin yrittäen pitää silmissään vuorenhuiput jottei hukkaisi suuntaansa.

Lumi olisi voinut pelastaa hänet, Pääsky ajatteli. Lumeen hän olisi kaivanut kuopan ja pehmustanut sen havuilla, ja sinne hän olisi voinut käpertyä vähäistäkin lämpöä hakemaan. Mutta ilman lunta ei ollut mitään joka olisi auttanut Pääskyä. Hänen oman pikkuisen ruumiinsa lämpö ei millään riittänyt pitämään häntä lämpimänä.

Kyyneleet jäätyivät Pääskyn poskille ja ripsiin samaa vauhtia kun niitä valui hänen silmistään. Hengitys huurusi ja jäätyi iholle. Hengittäminen sattui, ja oli kuin hänen keuhkoihinsa olisi uponnut tikareita joka hengenvedolla. Pääsky pelkäsi kurkkunsa jäätyvän umpeen, niin paljon siihen sattui.

Hän hoiperteli eteenpäin koko ajan hidastuvaa vauhtia. Hän oli aikaa sitten lakannut tuntemasta varpaitaan, ja tunnottomat jalat olivat jäykät ja kömpelöt. Hän kaatuili enemmän kuin pääsi eteenpäin, mutta nousi aina uudestaan. Ylös nousemisesta alkoi tulla koko ajan vaikeampaa, ja siinä kesti pitempään. Oli kuin Pääskyn raajat olisivat olleet pelkkiä puupökkelöitä, jotka eivät meinanneet totella hänen käskyjään liikkua eteenpäin. Raajat värähtelivät ja sätkivät itsestään eivätkä liikkuneet kuten niiden piti. Hän tärisi niin pahasti, että tärinä teki liikkumisesta vaikeaa, ja hampaat kalisivat toisiaan vasten.

Alkuun Pääsky oli heilutellut sormiaan ja varpaitaan pitääkseen ne lämpiminä, sillä kylmyydestä johtuvat kuoliot olivat kyläläisille tuttuja. Ei ollut yhtäkään talvea jolloin joku ei olisi menettänyt sormea tai varvasta pakkaselle. Siitä oli kuitenkin jo ikuisuudelta tuntuva aika kun Pääsky oli viimeksi tuntenut sormiaan tai varpaitaan. Enää hän ei jaksanut välittää vaikka menettäisi jokaisen niistä, kunhan hän vain selviäisi yöstä hengissä.