me neljä

41 - ota vähä happee

Sen verran mä olin kuitenkin jeesannut, että olin antanut Evelle luvan lainata mun autoa tänään ja varovaisesti ehdottanut, että se voisi mennä käymään himassa katsomassa mikä tilanne siellä on. Ihan vaan, jotta se saisi mielenrauhan huomiselle.

Eve oli luvannut mennä.

Mä ryystin loput kahvit ja vilkaisin kelloa luurin näytöltä. Se näytti jo varttia vaille kolmea, pian mä saisin avata ovet ja saisin Rossista seuraa duunivuoroon. Talvisin me avattiin joka päivä vasta seitsemältä, mutta mä olin ollut niin inspiroitunut alkukevään Helsingin reissun jälkeen, että mä olin ehdottanut Maralle kesäkauden viikonloppujen aukioloaikojen aikaistamista. Mun mielestä vaan oli ihan idioottimaista, ettei näillä seuduilla ollut ollenkaan iltapäivisin auki olevaa terassia, kun meidän pääkaupungissa oli aina mahdollisuus mennä afterworkeille. Kesäpäivät ja kylmä drinkki vaan kuului yhteen ja mä olin niin tyytyväinen, että olin saanut ehdotukseni läpi ja se oli ihan oikeasti toiminut helvetin hyvin. Asiakkaat kiitteli kovasti ja Marakin alkuviikosta kehui, että vihdoin täällä oli tekemisen meininki.

Myös baarimikon näkökulmasta asiakaskunnan vaihtelevuus oli enemmän kuin tervetullutta. Ennen täällä pyöri samat naamat illasta toiseen, mutta nykyisin oli vähintään kolme eri asiakaskategoriaa. Viikonloppuöisin Nipsu oli täynnä tanssivia parikymppisiä, kun taas alkuillat oli omistettu karaokea laulaville keski-ikäisille tapajuopoille. Iltapäivisin oli mukavaa ja rauhallista, kun terassi täyttyi jakkupukuisista perheenäideistä, jotka halusi vain ottaa lasillisen viiniä työpäivän jälkeen ennen kotiin menoa ja vaihtaa viimeisimmät juorut ja käänteet ja lasten kuulumiset. Rouvat oli kotona jo ennen ensimmäistä humalaista Ukkometsoa, jotka taas oli laulettu ennen Despacitoa ja kaikilla oli kiva ilta.

Mä palasin sisälle, tiskasin kahvikupin nopeasti ja pysähdyin takahuoneessa olevan peilin eteen. Riisuin hikiset siivousvaatteet ja myttäsin ne mun lokeron pohjalle, ja kaivoin tilalle puhtaan mustan työpaidan ja lököttävät mustat farkut. Mun tukka oli ihan hikinen siivoamisesta, joten päätin peittää ne mun ikivanhalla punaisella lippiksellä, jonka mä olin jättänyt lokeroon huonoja hiuspäiviä varten ja lätkäisin sen väärinpäin päähäni.

Kaivoin vielä ylähyllyltä mun lempikaulakorun koristamaan tylsää mustaa duunipaitaa. Mä olin saanut sen äidiltä lahjaksi, kun mä olin täyttänyt kahdeksantoista. Hopeisen kaulaketjun riipuksessa oli leijonan kuva amulettina ja äiti piti koko perheen edessä itkuisen puheen, missä se kertoi kuinka leijona kuvasi täydellisesti sen täydellistä tytärtä, joka oli yhtä rohkea ja yhtä voimakas ja selviäisi mistä vaan. Äiti selitti aina kuinka amulettien uskottiin tuovan onnea ja terveyttä ja menestystä ja pitämään pahat henget loitolla. Äiti oli hihhulihippi henkeen ja vereen, joka uskoi kaiken maailman energioihin ja kristalleihin ja horoskooppeihin ja muuhun höpöhöpöön, mihin mä en uskonut. Toisaalta Sirénien elämä oli kyllä aina ollut aika helppoa ja hyvää ja onni oli ollut suopea meidän perheessä. Ehkä se johtui äidin manifestoinnista, mistä sitä tiesi —

"Tsiisus!"

Mä olin saada paskahalvauksen, kun Rossi seisoi yhtäkkiä ovenraossa.

"Moro vaan", se hymähti. "Ei ollu tarkotus säikäyttää."

"Miten sä voit olla samaan aikaan noin skrode ja noin äänetön?" mä naurahdin. Ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta kun mä säikähdän Rossia, tuo kolmekymppinen ukonrotjake osasi liikkua aivan äänettömästi. "Luulis, että tollaset muskelit kolisee ovenpieliin", mä lisäsin virnistäen ja paukautin kevyesti nyrkillä sen massiivista hauista.

"Jaha", Rossi hymähti uudestaan. Se oli tosi ilmeetön äijä, se ei varmaan edes osannut nauraa. Tai sitten meidän duuniporukan jutut vaan oli niin paskoja, ettei sitä naurattanut ikinä meidän kanssa.