me neljä

28 - mun koti

Even kasvot oli itkusta läikikkäät, kun se astui ulos autosta ja laahusti mun vierellä ovelle. Hissin peilistä itsensä nähtyään se mutisi liudan kirosanoja, käännähti sitten selin peilikuvastaan ja laski surkean katseensa kenkiinsä. Mun kävi sitä niin paljon sääliksi ja musta tuntui ihan helvetin pahalta, että mä olin vuosia sitten käytökselläni painostanut sitä tulemaan kaapista. Mä olin typeränä kelannut, ettei Eve vaan halua tuottaa pettymystä äidilleen, mutta nyt mä vasta kunnolla pystyin ymmärtämään, miksi se oli pitkittänyt sitä näinkin kauan.

Even pelko oli ollut ihan täysin aiheellista. Sen äiti oli ihan sekaisin päästään.

"Saanko mä pummia sulta röökin?" Eve kysyi ensimmäisenä, kun me saavuttiin mun kämpille.

"Saat tietysti."

"Kiitti", se sanoi ja yritti vähän hymyillä, kunnes se jatkoi haahuiluaan parvekkeelle. Mä menin sen perässä ja ojensin sytkärin ja askin Evelle, mutta se ei sytyttänyt sitä vielä. Se piteli askia sen tärisevissä käsissään ja hengitteli.

Mulla ei tehnyt yhtään mieli tupakkaa, lähinnä siksi, että mun partsilla oli tähän aikaan päivästä ihan hiton kuuma, jos aurinko vähänkään paistoi ja nyt se todellakin paistoi. Mittari oli varmaan 25 astetta plussan puolella, joten lämpötila mun partsilla oli varmaan tuplasti sen.

"Anteeks Elisa."

Mä katsoin Eveä, joka katsoi mua takaisin kyyneleet silmissään.

"Mitä ihmettä sä anteeks pyytelet?"

"Äidin puolesta", se sanoi niiskaisten. "Anteeks, ku se sano sulle niin rumasti ja oli niin tyly ja ihan helvetin kamala —"

"Eve", mä keskeytin sen, kuroin meidän välimatkan umpeen ja kiersin käteni sen ympärille. "Et helvetissä pyytele anteeks mitään tommosta. Oikeesti, älä ikinä pyytele sen puolesta anteeks. Sä et oo vastuussa sen sanomisista."

"Tuntuu vaan niin pahalta", Eve niiskutti.

Mä kuulin sen äänestä, että se romahtaisi hetkellä minä hyvänsä. Mä rutistin sitä tiukemmin.

Mä en halunnut, että se romahtaisi.

"Mua ei tommoset kommentit lannista, ihan tosi, tiiätkö sä kuinka monta kertaa mä oon kuullu tollasta samanlaista paskaa? Ihan vitun monesti, ei paljoo stressaa", mä sanoin silittäessäni sen hiuksia.

"Anteeks silti", Eve pihahti.

"Älä."

Mä hivutin käteni sen olkapäille ja siitä poskille, katsoakseni sitä silmiin. Mun sydän särkyi sen surullisten bambisilmien katseesta, sen silmäluomet oli ihan turvoksissa ja kyyneleet oli liimanneet sen tummat ripset kiinni toisiinsa. Vaikka se oli itkenyt silmät päästään, se näytti silti ihan mielettömän kauniilta.

"Sä olit ihan helvetin rohkee", mä sanoin varovasti. "Mä oon susta niin ylpee, ettei sanat riitä kuvaamaan."

"Miks? Sehän meni ihan päin helvettiä", Eve sanoi apeana ja antoi kyyneleen tipahtaa poskelleen.

"No se meni niin hyvin, ku se voi tollasen korppikotkan kanssa mennä", mä yritin lohduttaa, mutta Eve vaan pudisteli päätään.