Yks meistä pukeutui aina pastellisävyihin.
Toinen pelkkään mustaan.
Kolmas ei välittänyt mistään.
Neljäs halusi välittää, muttei tiennyt mistä aloittaa.
"Mulla oli niin ikävä sua, rakas lapsi", se niiskutti ja rutisti, kunnes se hellitti otettaan skannatakseen mut päästä varpaisiin. "Niin tyylikkäänä aina, voi luoja!"
Mä katsahdin omaa asuani äidin takana olevasta peilistä, mä en enää edes muistanut mitä mä olin pukenut päälleni. Mun oli ollut pakko jättää kollarihousut asusta pois ja laittaa shortsit tilalle, sillä mittari näytti vieläkin plus kahtakymmentä. Ylävartalon peitoksi olin valikoinut valkoisen t-paidan, jossa oli rintataskun kohdalla pieni Vans:n logo ja olin kietaissut flanellipaidan rennosti lanteilleni, siinä oli metsänvihreää ja valkoista ruutua, ja päähäni olin heittänyt samansävyisen vihreän snapbackin, jonka lipan mä olin kääntänyt taaksepäin. En mä välttämättä asustani käyttäisi sanaa tyylikäs, mutta äiti nyt oli sanavalintojensa kanssa aina vähän extra.
"MIKÄ TOI ON?!?"
Mä kirjaimellisesti säpsähdin, kun äiti kiljaisi. Mun ensimmäinen ajatus oli, että äiti näki hämähäkin tai hiiren tai rotan tai vastaavaa, mutta niitäkin se vaan paijaisi kuin omia lapsiaan, kunnes mä tajusin.
Äiti kiljaisi, koska mä olin ottanut tatskan naamaani.
"Eikö oo hieno?" mä kysyin ja vedin lippiksen päästäni antaakseni äidin katsoa pikkuruista ankkuria tarkemmin.
"MILLON SÄ TON OOT OTTANU?"
"Eilen."
"Et oo sanonu mitään!!" äiti henkäisi ja tiiraili lähempää mun ihoni uusinta tulokasta. "Siis just tätä varten meillä on se whatsappiryhmä, sinne laitetaan kaikki elämän tärkeät hetket! Voi hyvä luoja, näinkö nopeesti sä oot meidät unohtanu?"
"Sori, ollu vähän muuta tekemistä tässä", mä sanoin ja katsahdin polkkatukkaa mun vierelläni. Eve hymyili mulle suloisesti, kun se liikahti peremmälle.
"Mä pidän sulle puhuttelun myöhemmin tästä tatskakeissistä", äiti sanoi silmät sirrillään ja osoitti mua sormella, kunnes se käänsi nanosekunnissa lempeäksi vaihtuneen katseensa Eveen. "Elisa kielsi mua sanomasta mitään typerää paskaa, mutta mäpä sanon silti", äiti virnisteli, kun se katsoi ensin Eveä, sitten nopeasti mua ja taas Eveä. "Näytätte ihanalta yhessä", se hihkaisi vähän ääntään madaltaen, kuin se olisi salaisuus, ja mä purin hammasta.
Helvetin äiti.
"Hei pliis", mä huokaisin, mutta Eve ei onneksi ollut moksiskaan äidin kommentista. Se vaan sanoi äidille, että kiva nähdä pitkästä aikaa, mihin äiti toivotti samaa ja halasi sitäkin, tietysti, se halasi aina kaikkia.
"Oot sinä kyllä ihan mielettömän kaunis", äiti hehkutti ja otti oikeudekseen räplätä Even kiharoita. "Ihana tukka, ja sulle sopii ihan älyttömän hyvin tuo lävistys, kun sun nenä on noin sulonen ja pikkunen", äiti huokaili onnellisena ja mä näin miten Eve liikuttui sen sanoista. Se yritti hymyillä, mutta sen suupielet taisteli vastaan ja sen silmät lopulta kostui.
"Kiitos Kati", se vastasi kyyneleet silmissään ja musta tuntui, että Eve todellakin tarvitsi kuulla nuo sanat. Mä en vieläkään tiennyt miten sen oma äiti oli ottanut vastaan tuon muodonmuutoksen, mutta mä tiesin, että tuollainen sen reaktion olisi pitänyt olla. Sen olisi pitänyt sanoa jotain sellaista, joka olisi saanut Even liikuttumaan noin, mutta sen sijaan se sai Even dokaamaan ja repimään kynsinauhojaan verille.
Kati Sirénin supersankaritaito oli saada ihmiset paremmalle tuulelle ja mä olin tosi iloinen, ettei äiti totellut mun käskyä olla sanomatta mitään typerää paskaa, sillä juuri se sai Even hymyilemään silmät sädehtien.
Oops! Această imagine nu respectă Ghidul de Conținut. Pentru a continua publicarea, te rugăm să înlături imaginea sau să încarci o altă imagine.
