me neljä

20 - uusia ja vanhoja ystäviä

Koska siksihän mä juuri join niin paljon. Mä join, koska mä luulin Oonan feidanneen mut.

"Ville! Nyt ylös! Kello on kohta puoli!"

"Joo joo", huusin seinän takana huhuilevalle äidille ja kaivoin puhtaat sukat kaapista.

"Mitä? Ootko sä jo hereillä?"

"Joo joo", sanoin uudestaan, äiti huokasi oven takana ja lopulta tuli sisään. Sen ilme venähti, kun se näki mut keskellä huonetta valmiina lähtöön sen sijaan, että mä olisin maannut meritähtenä sängyllä kuolavana poskella ja se olisi joutunut repimään poikansa sängystä ylös.

Se nyt oli aikalailla se kaava, millä sen arkiaamut normaalisti lähti käyntiin, joten tottakai se odotti sitä näkyä. Nyt se toljotti mua oven raosta käsi suunsa edessä, pehmeät hippihousut jalassaan ja vaalea tukka tuhannen solmussa ja hypähti ilmaan.

"Mä en kestä!!!"

"No mitä sä et nyt kestä?"

"Sitä, että mun poika on niin komea!" äiti hehkutti ja otti oikeudekseen tulla mun luokse pörröttämään mun hiuksia. Se tarttui mua olkapäistä kiinni ja katsoi mua, sen silmät oli ihan kyynelissä. "Niin ihana, mun pieni rokkipoika, voi taivas", se niiskaisi.

"Mitä helvettiä äiti?" mä nauroin, vaikka mä olin kyllä ihan tottunut Kati Sirénin tunteiden kirjoon. Vaikka se oli maailman onnellisin ja tyytyväisin ihminen, niin se saattoi silti itkeä päivän aikana joku sata kertaa. Joskus ihan vaan tajutakseen kuinka onnekas se oli ja joskus siksi, että luontodokkarissa oli pingviinivauva, joka oli muita pienempi eikä osannut olla isompien pingviinikaverien seurassa.

Sellainen Kati Sirén nyt vaan oli.

"Oot siivonnu sun huonettakin", äiti sanoi ja pyyhkäisi kosteaa poskeaan. "Voi rakas lapsi", se niiskaisi ja halasi mua.

Siihenkin mä olin tottunut. Äiti saattoi halata mua monta kertaa päivässä, kun se saattoi vaan yhtäkkiä kesken jauhelihan paiston tajuta rakastavansa sen perhettä niin paljon.

Se oli kyllä hölmö.

"Voi rakas äiti", mä virnistin takaisin ja äiti taas kyynelehti.

"Oon niin onnellinen susta ja ylpeä ja aaaaa", äiti huokaili ja katseli kattoon ja heilutteli käsiään kosteiden silmiensä edessä. "Tänään perheillallinen, teen jotain ihanaa ruokaa ja soitan Elisan tänne, voi luoja mulla on ikävä sitä tyttöä! Miksi sen piti muuttaa pois? Älä sä muuta ikinä", se höpötti suu vaahdossa ja mä nyökkäilin.

"En muuta", vastasin, vaikka tottakai mä muuttaisin joskus pois. Äiti tiesi sen, tottakai, mutta se ei vaan kestäisi kuulla sitä mun suusta nyt, kun se oli tuossa tunnemyllerryksessä.

Se kyllä oli aina.

Mä en pystynyt ymmärtämään miten Elisa oli ikinä saanut kerrottua äidille, että se oli löytänyt asunnon ja muuttaisi pois.

"Mee syömään aamupalaa, siellä on jugurttia ja tein ihan ite mysliä eilen illalla, se kyllä vähän palo mutta ihan hyvää siitä tuli. Laitoin sitä Elisalle lasipurkkiin, niin saa sitten syödä hyvää aamupalaa, kun ei se muuten syö aamiaista. Ihme juttu sekin", äiti selitti samalla, kun se otti mun huoneen nurkasta syliinsä kasan pyykkejä, jotka mä olin siihen saanut siivottua. Vielä lähtiessään se kehui mua reippaaksi ja mahtavaksi ja vielä kerran komeaksi ja mun piti melkein työntää se ulos mun huoneesta.

Sen siitä sai, kun on ainoa kakara tässä taloudessa.

***

Mä haaveilin jo kesälomasta matkalla kouluun, kun aurinko paistoi niin lämpimästi takaraivoon. Mä rakastin kesää ihan helvetisti, mä rakastin olla lomalla ja chillata ilman huolen häivää ja tehdä kaikkea siistiä, valvoa öitä ja seikkailla. Me oltiin Jessen kanssa vietetty ihan mielettömiä kesiä ja mulla oli semmoinen kutina, että tästä kesästä tulisi paras kaikista.