me neljä

17 - rohkee tyttö

"Millasia kuvia sä laittaisit sinne?"

Eve kohautti olkiaan. "Varmaan ihan kaikki, mitä mä oon koskaan ottanu."

"Sen meidän kuvankin?"

Kahvinkeitin lakkasi sopivasti hurisemasta, mä kuulin Even nielaisevan ja mun teki mieli läpsiä itseäni poskille. Kysymys vaan lipsahti mun huulilta, ei mun tosiaan ollut tarkoitus ottaa sitä esille, ei Eve varmaan edes muistaisi koko hiton kuvaa —

"Sen myös", se vastasi kuitenkin ja hymyili perään, samanlainen hymy kapusi väkisin myös mun huulille.

Ei Evellä voinut olla ketään uutta — ei se sanoisi noin, eikä se varsinkaan laittaisi sitä kuvaa seinälle, jos olisi. Hitto vie, se oli kuitenkin pusukuva.

Siis. Pusukuva.

Joka ilmeisesti oli vieläkin Evellä tallessa.

"Sä säästit sen?" mä kysyin hölmistyneenä ja Eve nyökkäsi.

"Tottakai mä säästin, se on ihana kuva."

Eve hymyili lempeästi, kun se laski jalkansa risti-istuntaan ja nappasi sisustustyynyn syliinsä. Se katseli mua pää kallellaan toiseen käteensä nojaten, sen nenä oli vähän punainen uuden lävistyksen jäljiltä, mutta se sai Even näyttämään vaan vieläkin söpömmältä.

Mun sydämessä taas myrskysi.

Hitto mä olisin halunnut vaan mennä sen viereen, mutta kun en mä ottanut siitä selvää. Musta tuntui niin ihmeelliseltä, että se oli oikeasti täällä, mun luona, mun olohuoneessa, mun sohvalla. Olihan se viikko sitten nukkunut mun sängyssä, mutta nyt se oli ihan elävien kirjoissa ja omasta vapaasta tahdostaan mun luona.

Mun oli taas vaikeaa olla Even seurassa. Mun oli ollut helppoa vaan pyytää Eve sinne tatskamestaan mukaan, ihan uudessa miljöössä meidän juttu luisti sujuvasti ja mä uskalsin flirttaillakin, kun mä pystyin sivuuttamaan kaikki vanhat asiat ja yrittämään tutustua Eveen uusin silmin. Even paljastus parvekkeella kuitenkin muistutti mua helvetin vahvasti menneestä, ja vaikka Even kaapistatulo olikin hyvä asia, tietysti oli, niin samalla se antoi mulle pelottavan paljon toivoa meidän suhteen. Sitä toivoa, joka nosti mut aivan liian helposti pilvilinnoihin, joista putoaminen sattuisi aivan saatanasti.

Ja nyt kun Villekin tietää, niin mä joudun satavarmasti käymään koko tarinan läpi uudestaan, kun se vaan ehtisi päästä tenttaamaan mua. Mä olin jo ehtinyt tottua siihen, ettei mun tarvitse jauhaa enää Evestä ja mun särkyneestä sydämestä, kun loppujen lopuksi niin harva mun lähipiiristä tiesi meidän jutusta. Mä olin kieltänyt äitiä puhumasta, ja ne kaksi muuta, ketkä tiesi, asui satojen kilometrien päässä.

Enkä mä välttämättä haluaisi käydä sitä läpi.

"Miten sä oot noin hiljanen?" Eve kysyi yhtäkkiä ja mä säpsähdin.

"Häh? Miten niin?"

"Ennen sä olit meistä kahdesta se, joka puhu paljon", se mietiskeli ja mä purin huultani, kun se katsoi mua odottavana.

"On vaan vissiin liikaa tapahtunu kaikkea, etten oikeen tiiä mistä puhuisin", mä vastasin, kasasin mun rohkeuden ja istahdin sitten sohvalle, turvallisen välimatkan päähän. Mä tiesin ostaessani tätä sohvaa, että joskus on ihan hyvä olla vähän välimatkaa seuralaisiin, vaikka mun sydän huusikin täysin päinvastaista. Mun sydän yritti saada mua liikahtamaan Even viereen ja vetämään sen mun kainaloon turvaan kaikelta maailman pahuudelta. Mä olisin halunnut suudella tuon surun pois sen kasvoilta ja katsella sen hymykuoppia, jotka ilmestyi yllättäen sen poskille aina välillä.

Vittu ne oli söpöt ja mä näin niitä aivan liian harvoin.

"Tiedän tunteen", Eve vastasi. "Voitaisko me vaan unohtaa kaikki paska?"