me neljä

16 - mikrokosmos

Ville suki sen mustaksi värjättyä märkää tukkaa taaksepäin ja niistä putoili pisaroita sen olkapäille ja kaulatatskaa pitkin rintakehälle. Mun teki mieli tutkia sen tatuointeja tarkemmin, kun ne kaikki oli vihdoin mun silmien edessäni ilman paitaa niiden peittona, mutta en mä kehdannut tuijotella. Mä näin vaan, että sen rintakehälle oli tatuoitu kotka, mitään muuta mä en kaukaa erottanut. Se ainakin oli aivan sairaan upea.

Ville näytti niin hyvältä.

Mun kollaripaidan rintataskussa poltteli Elisan kirjoittaman viestin viimeiset virkkeet, kun mä katsoin Villeä. Se lappu tuntui suorastaan rapisevan siellä, kuin se yrittäisi viestittää mulle rohkeutta tehdä peliliike, muistuttaa Ville eilisestä suudelmasta tekemällä se uudestaan.

En mä ikinä uskaltaisi. En ikinä.

"Ootko sä enää tässä maailmassa?" Ville kysyi huvittuneena ja mä hätkähdin.

"Mitä?"

"Sä vajosit johonkin Oona Koiviston hattara-universumiin", se nauroi ja mua punastutti, kun se oli ihan varmasti hoksannut mun tuijotuksen. "Hölmö", se naurahti vielä, kunnes se kääntyi ja hävisi takaisin kylppäriin. Mä kuulin, kun se laittoi vaatteita takaisin päälleen, sen farkkujen vyönlenkeissä olevat ketjut kilisi kaakelia vasten, kun se nosti ne lattialta.

Mä en ymmärtänyt miten mua yhtäkkiä ujostutti näin paljon olla Villen seurassa. Ehkä se eilinen suudelma oli liikaa, ehkä meitä ei oltukaan tarkoitettu yhteen. Ehkä mun pitäisi oikeasti olla jonkun Kuisman tyylisen kanssa, jonka kanssa mua enemmän tylsistytti kuin ujostutti.

Mä nostin mun puhelimen käteeni, menin viimeksi soitettuihin ja etsin sieltä iskän numeron. Mä halusin nyt vähän omaa tilaa, mun ajatukset ei kulkeneet suoraan, kun mä olin täällä, ne kulki labyrintissä ja törmäili seiniin. Nostin puhelimen korvalleni ja kuuntelin tuuttauksia, yleensä niitä tarvitsi kuunnella maksimissaan kaksi kertaa, mutta nyt niitä vaan tuli ja tuli.

Helvetti.

Sen yhden kerran, kun mä oikeasti tarvitsin iskää, se ei vastannut mulle.

"Tuleeko Oona röökiseuraks?" Ville kysyi matkalla takaisin olkkariin. Se huomasi puhelimen mun korvalla, mikä hyydytti sen hymyn aikalailla samantien. "Et kai sä oo jo lähössä?"

"Yritin soittaa iskälle, mut ei se vastaa, vaikka yleensä se vastaa heti", mumisin ja laskin puhelimen sohvalle. "Onkohan sille käynyt jotain", mä mietin ääneen.

Hitsi, mä olin kyllä pahimman luokan katastrofiajattelija. Pelkäsin aina pahinta.

"Varmaan nauttii vaan yksinolosta, röhnöttää nahkanojatuolissa ja pähkäilee jotain ristisanatehtävää, niinku meidän iskä", Ville naurahti. Se vei tupakan huulilleen jo valmiiksi ja mä nostin puhelimen takaisin käteeni.

"Niin kai", mä sanoin huokaisten ja aloin jo melkein etsiä itselleni matkahuollon sivuilta bussikyytiä, kunnes Ville puhui uudestaan.

"Tulisit vielä ainakin tupakalle mun kaa", Ville sanoi, sen ääni oli suloisen pyytävä, en mä voinut kieltäytyä sellaisesta.

Mä sitten nousin ja Ville hymyili ilahtuneena, kun me suunnattiin parvekkeelle. Se availi lisää ikkunoita lasitetulta parvekkeelta ja mä liikahdin toiseen nurkkaan ja hengitin hetken aikaa raitista ilmaa keuhkoihini, ennen kun Ville sytytti tupakkansa.

"Miten sä pystyt polttamaan, vaikka sulla on darra?" mä kysyin, kun Ville oikeasti näytti aika huonovointiselta. Se kohautti olkiaan ja tuli vähän lähemmäs mua, mutta jäi nojailemaan parvekkeen reunaan pidellen käryävää tupakkaa ulkopuolella ja mä mietin putoaisikohan siitä tuhkaa jonkun alhaalla kulkevan niskaan.