me neljä

10 - ovi raollaan

Mun eka ajatus oli se, että mä haluan kertoa Evelle. Mä kerroin sille aina aivan kaiken ja nyt mulla oli pakottava tarve päästä kertomaan tästä. Olo tuntui tasan siltä, kuin mun sisällä olisi ilmapallo, joka kokoajan vaan kasvoi isommaksi ja isommaksi. Pallo, joka ihan pian räjähtäisi, jos en pääse puhumaan. Mä en ollut vielä päässyt kertomaan edes meidän seikkailusta grillillä ja Elisan talon katolla, joten se pallo todellakin oli jo niin pinkeä, että mä pian oksentaisin tai vähintään kuolisin.

Mä pinkaisin ylös, en vieläkään uskaltanut katsoa mun puhelinta, vaan työnsin sen mun pastellinkeltaisen jättihupparin etutaskuun, vedin farkkushortsit jalkaani ja mä lähestulkoon juoksin olkkariin.

Iskä katsoi mua hämillään.

"Mihinkäs noin kova hoppu?"

"Voitko pliispliispliis viedä mut Evelle?"

"Maanantai-iltana? Tyttö hyvä sun pitäis olla jo unilla!"

"Mutta mulla on sille maailman tärkeintä asiaa enkä saa unta, jos en pääse puhumaan", marmatin ja mun olisi tehnyt mieli heittäytyä 5-vuotiaaksi ja polkea lattiaa jalkojeni alla.

"Mikä nyt niin tärkeetä on?"

"Se Ville alko seuraamaan mua instassa", kerroin ihan tosissani, mutta mua alkoi heti perään naurattaa, kun se kuulosti ääneen sanottuna ihan lapselliselta.

Iskäkin nauroi.

"No nyt on kyllä elämä ja kuolema kyseessä", iskä naurahti, vilkaisi kelloa ranteessaan ja nousi vaivalloisesti ylös. "Eiköhän mennä kertomaan Evelle", se sanoi ja hymyili.

Mä en ollut uskoa korviani. Vaikka iskä oli rento ja ihana, niin se kyllä piti kotiintuloajoista ja nukkumaanmenosta arki-iltoina tiukasti kiinni. Ehkä sekin epätoivoisesti halusi mun löytävän itselleni poikaystävän, jotta mä en kuormittaisi mun jutuillani pelkästään sitä ja Eveä.

Eikä kello kyllä ollut vielä kuin vasta varttia vaille kahdeksan.

Mä en uskaltanut enää sanoa mitään, ettei se muuttaisi mieltään. Mä vaan hihittelin onnellisena ja tepastelin sen vanavedessä eteiseen kuin olisin innokas pikkukoira lähdössä iltalenkille. Iskä nappasi auton avaimet ja hetken päästä me jo istuttiin autossa matkalla Even asuinalueelle, mikä oli muutaman kilsan päässä meiltä, kun me asuttiin ihan eri suunnissa kaupunkia. Me asuttiin iskän kanssa ihan tavallisessa tiilitalossa ihan normaalituloisten alueella, meillä oli vaan yksi kerros ja ullakko, jossa ihan varmasti kummitteli. Eve sen sijaan asui upeassa kartanossa rinteessä muiden upeiden talojen keskellä, niillä oli kolme kerrosta, joissa ei todellakaan kummitellut. Niillä oli myös pihatalo, missä oli iso pyöreä poreallas, mutta en ollut kertaakaan käynyt siellä polskimassa. Me muutenkin hengailtiin Even luona tosi vähän, vaikka niillä oli niin paljon enemmän tilaa kuin meillä. Mä en vaan tykännyt Maxista, Even pikkuveljestä, se oli mun kanssa samalla luokalla ja mua ahdisti, kun se ei koskaan noteerannut mua mitenkään. En mä tosiaan halunnut siltä mitään erityiskohtelua, mutta olisi se voinut vaikka edes moikata mua, kun mä olin kuitenkin sen isosiskon paras kaveri. Oli aina hitsin kiusallista mennä Evelle kylään, jos Max oli siellä, kun me nähtiin kuitenkin päivittäin koulussa, mutta ei koskaan puhuttu mitään.

Toinen syy, miksi mä harvemmin kävin Evellä, oli sen äiti. Musta välillä tuntui, että se oikeasti vihasi mua. Se katsoi mua aina päästä varpaisiin ja sanoi mun nimen kuin se olisi kirosana. Se olisi halunnut Even hengailevan Aman ja muiden rikkaiden pissisten kanssa, niiden tyyppien kanssa, kenen kanssa se vietti aikaa ennen kun se alkoi seurustella Roopen kanssa ja ennen kun se tutustui muhun. Evekään ei tullut äitinsä kanssa toimeen, vaikka nykyään musta tuntui, että Eve yritti paljon enemmän kuin ennen. Ysiluokalla Eve hetken uskalsi olla vähän erilainen, kun se leikkasi polkkatukan ja otsiksen ja pukeutui vähän rennommin, mutta joskus 2016 uudenvuoden jälkeen se antoi sen tukan kasvaa ja siitä lähtien Eve pukeutui taas sellaisiin vaatteisiin, mistä se oletti sen äidin tykkäävän. Ei Eve mulle koskaan sanonut sitä ääneen, mutta kyllä mä näin, että se yritti kaikkensa mielistelläkseen sitä. Se ärsytti mua, koska mä tiesin ettei Eve tulisi kelpaamaan sille minkäänlaisena, niin sen olisi kannattanut vaan olla oma itsensä. En uskaltanut sanoa sitä Evelle ikinä, koska se kuulosti ääneen sanottuna ihan kamalan julmalta.