me neljä

6 - yksi kosketus

Vittu jos se kikattaja oli Henna, mä tekisin samantien U-käännöksen. Tosin mä en tiennyt miksi mun pitäisi kuskata Henna pois sen omasta kodista, paitsi ehkä päivystykseen, jos se oli taas kännissä kuvitellut olevansa liito-orava saadakseen jätkien huomion itseensä. Kerran mä olin sen jo vienyt päivystykseen, juuri tuosta syystä, enkä varmaan vie toista kertaa. Sillä oli juopon tuuria ja sai siitä vaan hiusmurtuman nilkkaan, vaikka mun puolesta siltä olisi voitu amputoida jalat kokonaan.

Olisi ainakin oppinut jotain.

Se oli ihan vitun ärsyttävä mimmi, mä en päässyt sen asian yli. Mua vitutti miten se oli ominut ne jätkät itselleen. Se aina puhui kuinka se oli yks jätkistä ja että se tulee paremmin jätkien kanssa toimeen, koska jätkien kanssa ei ole koskaan draamaa ja blaa blaa blaa. Paskanvitut, se muija ei ollut jätkää nähnytkään, se oli koko Niemiharjun prinsessa ja se eli draamalle ja oli varmaan ainoa mimmi koko kylällä, joka sitä ylipäätään edes aiheutti. Mua ärsytti Hennan tyyliset tytöt, jotka alensi muita tyttöjä sanomalla, että on parempi, koska on kuin yksi jätkistä.

Misogynististä paskaa, sanon minä.

Mä käännyin keskustasta omakotitaloalueelle, avasin ikkunan ja laitoin röökiksi. Liikkuvassa autossa polttaminen oli yksi rennoimmista asioista ikinä, mä nautin siitä niin paljon, vaikka röökin haju saattoi ehkä tarttua mun auton verhoiluun loppuiäksi. Toisaalta, jos meno jatkuisi tällä tavalla, mä saan käydä tasasin väliajoin auton sisäpesussa, minkä oksentelevat junnut saa maksaa niiden viikkorahoista.

Mä kurvailin hulppeiden omakotitalojen ohitse ja mietin miltähän tuntui asua niin hienossa talossa. Mä varmaan eksyisin. Tai tulisin hulluksi. Musta oli ihan kiva asua mun 35-neliöisessä minikaksiossa, kun ei ollut pitkä matka minnekään. Kyllä mua ainakin vituttaisi, jos sohvalta jääkaapille olisi sata metriä sen parin metrin sijasta, mikä mulla nyt oli.

Oli jo hämärää, kun mä ajoin Himbergien kartanoa kohti. Ei se talo kyllä oikeasti mikään kartano sentään ollut, jätkät vaan vittuillaakseen puhui siitä sillä nimellä, kun Henna oli niin saatanan ylpeä siitä. Hieno ja hulppea se oli, siitä ei päässyt mihinkään, mutta oli Niemiharjulla hienompiakin taloja. Toisella puolella kylää oli ainakin just valmistunut ihan älytön kivitalo, joka pieksi ihan 100-0 Himbergien residenssin.

Mä näin jo kaukaa, että Ville istui siinä portin viereisellä penkillä jonkun mimmin kanssa. Mun hämäränäkö ei ollut mikään paras, mutta siitä huolimatta mä erotin, että se mimmi ei tosiaan ollut Henna Himberg.

Nallekorvilla höystetty siluetti ei voinut olla kenenkään muun, kuin Oona Koiviston.

Pysäytin auton ja mun röökistä putosi tuhkaa mun syliini, kun mä hämmennyin niin totaalisesti. Mä odotin löytäväni Himbergien pihasta ison lössin kännisiä lukion ykkösiä jätkiä ja pahimmassa tapauksessa jalkansa taittaneen Hennan, mutta en olisi kuuna päivänä uskonut avaavani mun Fordin ovea hattara-Oonalle.

"Mitä helvettiä?" mä huudahdin, kun lilatukkainen tyttö avasi auton oven ja valot syttyi päälle.

"Mä sanoin ihan samaa!" Ville huusi ulkoa ja kiersi toiselle puolelle.

Mä käännyin takapenkkiä kohti nähdäkseni paremmin, Oona hihitti ja piti käsiä sen suunsa edessä ja näytti siltä, että se tyyliin ratkeaa kohta jälleennäkemisen riemusta. Mun olisi tehnyt mieli mennä halaamaan sitä, mutta se ehti köyttää itsensä turvavyöhön.

"Moi Elisa", se sanoi ja mä kuulin sen äänestä, että sitä vähän jännitti. Eikä mikään ihme, sillä muakin alkoi jännittää. Se näytti äärettömän söpöltä ja mun sydän suli vähän sille faktalle, että sillä oli edelleen sama kampaus.