me neljä

3 - prinsessatarina

Ehkä se sitten vaan tykkäsi Villestä liikaa ja pelkäsi, että mä saan tietää. Ja jos ne oli tehnyt jotain keskenään mun selän takana, niin ehkä Eve ajatteli, että mä en antaisi sille sitä ikinä anteeksi.

Enkä mä tiedä antaisinko.

Vaikka Eve oli mun paras ystävä ja tottakai mä olisin sen tukena kaikessa, mutta ehkä siinä kohtaa mun pitäisi miettiä mun omaa arvoa. Vaikka mä kuinka yritin ajatella positiivisesti kaikesta, niin siinä meni mun raja. Mä ansaitsisin tietää, jos jotain olisi tapahtunut, mutta samaan aikaan mä en halunnut tietää. Ehkä mä alitajuntaisesti suojelin itseäni, kun en vaan kysynyt suoraan, vaikka ei kai sillä enää mitään väliä ollut, kun meidän juttu oli loppunut kuin seinään ennen kun oltiin edes pussattu kertaakaan. Me oltiin silloin seiskaluokkalaisia, ei me oikein kumpikaan osattu tehdä aloitetta, vaikka mä uskoin, ainakin silloin ennen sitä uuttavuotta, että Villekin olisi halunnut.

Olisi ihan kamalaa tietää nyt, jos Ville olikin ollut koko sen ajan ihastunut Eveen.

"Tästäkö käännytään?" iskä kysyi hiljaa, rikkoi mun sekopäisen kuplan ja mä nyökkäsin. Vilkaisin takapenkille ja Eve oli niin tiukasti naama kiinni puhelimessa ja se oli vahvemmassa humalassa kuin mä, ettei se tajunnut edes ajatella kuinka pitkälle me oltiin jo ajettu. Ehkä se ajatteli Kuisman serkun asuvan jossain syrjäkylällä, kun oltiin ajettu varmaan kymmenen kilometriä pitkää suoraa maantietä pitkin. Mun vatsaa kouristi tällainen valehtelu, ihan kuin olisin viemässä Eveä johonkin pakkohoitoon.

Sitähän se tavallaan olikin, pakkosiedätyshoitoa, että se joskus pystyisi taas olemaan Niemiharjulla, vaikka eihän meillä kummallakaan siellä enää mitään ollut.

"Ja nyt vasemmalle", mä sanoin taas ja Evekin alkoi heräillä koomastaan. Se vilkuili ympärilleen, mä näin sivusilmällä, mutta ei se sanonut mitään, katseli vaan.

Kun mä sanoin Evelle, että oltiin jo lähellä, mä huomasin sen ottavan pitkän kulauksen suoraan viinipullon suusta. Mäkin olisin halunnut ottaa, mua jännitti hulluna, mutta en mä sitten viitsinyt iskän nähden.

"Ootte sitten nätisti", iskä sanoi, kun navigaattori kertoi, että oltiin perillä. Talo meidän edessä oli hieno ja iso, vähintään kaksikerroksinen, ehkä jopa kolme. Talo oli kukkulalla ja pihaa ympäröi kaunis rautainen aita, jonka suuri, koko pihatien levyinen rautaportti oli auki molemmilta puolilta.

"Tullaan sit bussilla takas", sanoin ja vasta mun sanojen myötä Eve heräsi takaisin tähän hetkeen.

"Bussilla?" se toisti. "Missä me ollaan?"

"Niemiharjulta näyttäis", iskä vastasi humoristisen letkeästi ja mä olin niin kiitollinen, että se vastasi mun puolesta. Musta ei tuntunut ihan niin paskalta, kun mun ei tarvinnut itse sanoa sitä ääneen.

"Mitä?" Eve henkäisi ja nosti itsensä penkiltä paremmin istumaan.

"Luotan teihin", iskä sanoi ja mä tiesin, että se oikeasti luotti. En mä ollut koskaan antanut aihetta ajatella toisin. "Soitatte heti, jos ette ehdi bussiin, niin tuun hakemaan. Tai jos jotakuta lykästää ja haluaa jäädä yöksi, niin siitä ilmotatte myös osoitteen kera, ja jos teistä ei kuulu, niin soitan poliisipartion ja sitten kenelläkään ei oo hauskaa. Niemiharjun ylikonstaapeli Makkonen on meikäläisen vanhoja koulukavereita, se on mulle muutenkin yhen helvetin ison palveluksen velkaa", iskä selitti teatraalisen topakasti ja mua nauratti sen Sepi-show.