Cardiff

Neljäskymmeneskuudes osa

"Mutta – "

"Nyt."

Jazz veti syvään henkeä. "Sam, entä jos – "

Oli liian myöhäistä; Sam oli katkaissut puhelun. Jazz tuijotti hetken mykäksi muuttunutta puhelinta, kirosi sitten ponnettomasti ja hypähti alas jakkaralta. Hän pyyhkäisi hämähäkinseitit hiuksistaan, nappasi hillopurkin kainaloonsa ja suuntasi ulos kellarista.

**

Sisällä keittiössä Jazzia odotti näky, joka sai hänet toivomaan, että hän olisi jäänyt kellariin hämähäkkien seuraksi. Äiti oli kattanut pöydän kuin kuninkaallisten vierailua varten – perintöposliinit, lautasliinat, tarpeeksi ruokaa pienelle armeijalle – ja hössötti nyt Redin ympärillä. Oliko etsivällä tarpeeksi leipää? Halusiko hän lisää teetä? Ottaisiko etsivä suklaakeksejä? Red yritti pitää ilmeensä peruslukemilla, mutta Jazz näki ahdistuksen kasvavan hänen silmissään kysymys kysymykseltä. Muutama kysymys vielä, Jazz arveli, ja Red karkaisi ulos ikkunasta riippumatta siitä, joutuisiko ensin ampumaan sen rikki vai ei.

"Äiti, anna Redin hengittää välillä." Jazz marssi keittiöön ja lykkäsi hillopurkin äidille. Hän istui alas Redin viereen ja kaatoi itselleen teetä.

Kuten hän oli toivonutkin, äidin huomio siirtyi välittömästi Redistä häneen. "Jassminadara! Kylläpä siinä kesti! Luulin jo, että lähdit hakemaan hilloa Siperiasta asti."

Jazz kohautti harteitaan ja totesi, että ei ollut meinannut löytää oikeaa hyllyä. Äiti ja isä olivat vaihtaneet järjestystä kellarissa sen jälkeen, kun hän oli muuttanut pois kotoa.

"Hyvä, että löysit tiesi takaisin." Redin sormet kaivautuivat Jazzin reiteen pöydän alla tavalla, joka varoitti selvästi: Olet ruumis, jos hylkäät minut vielä toisen kerran.

Jazz teeskenteli, että ei ollut huomannut mitään. Hän nappasi tarjottimelta vielä lämpimän skonssin, halkaisi sen kahtia ja levitti sille paksun kerroksen hilloa. Todellisuudessa hänellä ei ollut vähääkään nälkä, mutta hän katsoi parhaaksi syödä ahdistukseensa.

Äiti huokaisi syvään ja väänsi huulilleen hymyn. "No, ainakin meillä on nyt hilloa. Ota ihmeessä skonssi, komisario Stron. Ne on tänään leivottu."

"Kiitos, rouva Thomas", Red mutisi ja otti vastaan tarjotun skonssin. Jazz tiesi hänen inhoavan skonsseja.

"Sano vain Pauline, etsivä hyvä. On niin mukavaa tavata Jassminadaran työtovereita. Meillä ei olekaan aiemmin ollut oikeaa rikosetsivää iltateellä!"

"Mikä minä sitten olen, valepoliisi vai?" Jazz jupisi puoliääneen.

Hän olisi yhtä hyvin voinut olla näkymätön. Äiti oli kiinnittänyt kaiken huomionsa Rediin, kuin haukka, joka piti silmällä saalista. Oli melkein pelottavaa, miten nopeasti äiti oli onnistunut unohtamaan sen, että kadun toiselta puolelta oli aiemmin samana päivänä löydetty kuollut mies.

"Olen usein miettinyt, mitä eroa on tavallisella poliisilla ja rikosetsivällä", sanoi Jazzin äiti, joka ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta poliisin työtä kohtaan. "Onko siinä kyse muustakin kuin tittelistä?"

Red vilkaisi Jazzia kuin apua anoen. Äiti kuitenkin tuijotti häntä selvästi vastausta odottaen, joten Red avasi vastahakoisesti suunsa ja selitti, että kaikki rikosetsivät olivat poliiseja, mutta kaikki poliisit eivät olleet rikosetsiviä. Etsiväksi päästäkseen piti käydä ylimääräinen koulutus ja läpäistä koe.

"Mielenkiintoista. Mutta se on kovin vaativaa työtä, vai mitä?"

Red kohautti harteitaan. "Joskus. Mutta se kuuluu asiaan."