Olipahan kirjoitusblokki! Pahoittelut pitkästä viiveestä edellisen ja tämän osan välillä. Latasin jotenkin itselleni kauheat odotukset siitä, että tämän osan pitäisi olla jotenkin erityisen hyvä, ja sitten en pystynytkään kirjoittamaan enää yhtään mitään, ja sitten piti pitää taukoa ja palata henkisesti perusasioille: "Just tell the damn story." Kiitos kaikille, jotka kommentoivat ja äänestivät edellistä osaa ja kyselivät jatkoa, se auttoi palaamaan tämän pariin taas <3 toivottavasti tämä osa ei kuulosta kauhean ruosteiselta, jouduin lopulta kirjoittamaan blokin läpi, mutta nyt oon back to business :) - S
**
But oh, I'm staring at the mess I've made
- Parachute: The Mess I've Made
**
"Älä tuijota", Red murahti silmiään avaamatta. "Se on aavemaista."
Jazzin teki mieli väittää, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä Red puhui, mutta hän epäili, että siitä ei olisi ollut hyötyä – ei, jos Red tunsi hänen katseensa vaivautumatta avaamaan edes silmiään. Hän puolustautui hiljaa mielessään vakuuttamalla itselleen, että ei hän varsinaisesti tuijottanut, hän vain... katseli. Tarkkaili. Tai jos hän tuijottikin, ainakaan hän ei tuijottanut Rediä, vaan tatuointia Redin lapaluiden välissä. Se oli kokonaan eri asia.
Every contact leaves a trace. Jokaisesta kontaktista jää jälki. Locardin periaate: kukaan ei voi tehdä rikosta siihen tarvittavalla voimalla jättämättä jälkeensä lukuisia merkkejä siitä. Hän oli mennyt sänkyyn sellaisen miehen kanssa, joka oli tatuoinut selkäänsä rikospaikkatutkimuksen ensimmäisen periaatteen. Kapinallinen myymälänäpistyksiä harrastava teini-Jazz olisi kuollut häpeästä.
Osa Jazzista olisi halunnut kysyä, mikä oli saanut Redin valitsemaan juuri sen nimenomaisen tekstin. Hän oli kuitenkin melko varma, että Red ei olisi arvostanut kysymystä, saati sitten vastannut siihen rehellisesti, joten hän sanoi ainoastaan:
"Kiva tatuointi."
"Ota kuva, se kestää pidempään", Red mumisi ja kääntyi selälleen sängyllä.
"Oikeasti?" Jazz kysyi oitis kiinnostuneena. "Koska voin hakea kameran ja – "
Redin silmät rävähtivät auki. "Älä luule."
"Hitto. Hyvästi rikkaudet", Jazz huokaisi. "Olisin voinut myydä sen Emmelinelle ja muuttaa Havaijille."
Red siristi silmiään. "Tule tänne."
"Miksi? Että voit kuristaa minut?" Jazz kyräili Rediä varautuneena.
"Tule tänne, neiti Epäluuloinen."
Jazz totteli ja siirtyi noin kolme senttiä lähemmäs irrottamatta hetkeksikään katsettaan Redistä. Red pyöritti silmiään ja veti hänet lähelleen, pyöräytti heidät ympäri niin, että Redin paino laskeutui hänen päälleen. Jazz avasi suunsa ilmoittaakseen arvokkaasti, että ei ollut mikään nukke, jota saattoi komennella miten vain, mutta Red suuteli hänet hiljaiseksi. Kun he viimein vetäytyivät kauemmas toisistaan, Jazz oli hengästynyt eikä muistanut enää alkuunkaan, mitä hänen oli ollut tarkoitus sanoa. Red virnisti tyytyväisenä.
Jazz läimäytti Rediä rintaan.
"Auts! Mitä?"
"Ei mitään", Jazz mutisi.
Red hymähti sen näköisenä, ettei uskonut häntä alkuunkaan. Sitten Red kiinnitti huomionsa tatuointiin hänen lantiollaan.
"Onko tällä jokin syvempi merkitys?" Redin sormet seurasivat pienen nuottiavaimen ääriviivoja hänen ihollaan.
Jazz pärskähti. "Ai muuta kuin että olin kuusitoistavuotias ja mielikuvitukseton?"
"Ja alaikäinen." Red kohotti kulmiaan.
"Jos välittää sellaisista asioista." Jazz yritti jättää huomiotta sen, miten Redin kosketus sai hänen koko kehonsa reagoimaan.
"En ymmärrä, miten sinut hyväksyttiin poliisikouluun."
"Olen aina ollut hyvä saamaan mitä haluan", Jazz ilmoitti ja kiepsautti heidät ympäri.
"Voin kuvitella", Red mutisi matalalla äänellä katse liimaantuneena hänen kasvoihinsa.
Valon puute värjäsi kaiken mustavalkoiseksi; hämärässä Redin silmät eivät olleet enää vihreät, vaan melkein mustat. Jazzin sotkuiset hiukset valahtivat verhona heidän kasvojensa ympärille.
"Ajattelitko valittaa?" Jazz kysyi hivenen hengästyneesti, kun Redin sormet seurasivat edelleen kiireettömästi hänen tatuointinsa ääriviivoja, liikkuivat sitten alemmas.
"Ai juuri nyt?" Red loi häneen paljonpuhuvan katseen. "En ole vielä päättänyt."
"Kerro sitten kun päätät."
Jazz nojautui painamaan suudelman Redin kaulalle. Redin silmät sulkeutuivat ja hän punoi sormensa Jazzin hiuksiin, veti hänet puoleensa, kunnes heidän huulensa kohtasivat.
Jokaisesta kontaktista jää aina jälki, Jazz ajatteli hämärästi, kun Red kiepsautti hänet taas vaivatta alleen, asettui hänen jalkojensa väliin. Hän ajatteli, miten lause kuvasi oikeastaan enemmän elämää kuin rikospaikkatutkimusta, ja miten paljon se jätti sanomatta – että jotkut jäljet olivat syviä haavoja, tai arpia, ja jotkut niistä jäljistä olivat pysyviä, eikä sitä voinut koskaan tietää etukäteen.
**
Red oli lähtenyt, kun Jazz heräsi herätyskellon soittoon aamulla.
Jazz tuijotti tyhjää sänkyä ja vakuutti itselleen, että ei ollut pettynyt, tai edes yllättynyt. Red oli sanonut tasan yhden kokonaisen lauseen ennen kuin he olivat ryhtyneet kiskomaan toisiltaan vaatteita päältä ja se lause oli ollut kohteliaisuus on tylsää, niin että mitä hän oli oikein odottanut? Päinvastoin, oli lähinnä yllättävää, että Red oli jäänyt niinkin pitkäksi aikaa kuin oli jäänyt, Jazz ajatteli. Hän oli puolittain odottanut, että Red olisi mennyt saman tien paniikkiin tajuttuaan, mitä oli tullut tehneeksi, ja kehitellyt hänen katsettaan vältellen jonkun tekosyyn lähteä kotiin, niin kuin että piti ruokkia naapurin kissa, tai kastella viherkasvit. (Hän ei halunnut tietää, mitä se sanoi hänestä – että hän oli mennyt täysin onnellisesti sänkyyn sellaisen ihmisen kanssa, jonka oli odottanut pakenevan paikalta välittömästi jälkeenpäin.)
Tietyssä mielessä oli jopa helpottavaa olla yksin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, millä maaperällä hän ja Red seisoivat eilisen jälkeen. Koko tilanne oli liian uusi, liian odottamaton, ja kun hän yritti kuvitella heidät keittiöön syömään aamupalaa ja käymään väkinäistä keskustelua työasioista, tai välttelemään toistensa katseita ja keskustelemaan siitä, mitä tämä tarkoittaa... No, oli parempi olla yksin, ainakin siihen asti, että hänen aivonsa suostuivat palaamaan takaisin raiteilleen ja hän tuntisi itsensä jälleen yhdeksi kokonaiseksi ihmiseksi. Toistaiseksi hän oli jakautunut kahteen Jazziin: siihen, joka halusi tanssia voitontanssia ympäri asuntoa ja siihen, jonka vatsanpohjaa nipisteli ahdistus siitä, mitä tästä vielä seuraisi. Red ei ollut herättänyt häntä lähtiessään...
Siitä tässä oli kyse, Jazz päätti vetäessään vaatteita päälle. Hänellä olisi ollut parempi olo, jos Red olisi herättänyt hänet ja sanonut olevansa lähdössä, tai jättänyt lapun pöydälle tai viestin puhelimeen, nähdään töissä. Mutta kun hän vilkaisi puhelintaan matkalla töihin, ainoa, joka oli kaivannut häntä oli Chard, joka pyysi häntä kirjoitusvirheitä täynnä olevassa viestissä lounaalle. Jazz näppäili bussissa nopean vastauksen – sopii, jos kukaan ei kuole ennen sitä – ja vannoi sitten itselleen, että lakkaisi huolehtimasta. Hän menisi töihin, selvittäisi murhia, käyttäytyisi täysin tavallisesti siihen asti, että työpäivä olisi ohi ja sitten hän –
No, hän täydentäisi sen lauseen myöhemmin. Kuristaisi tarvittaessa Redin oli ehdottomasti yksi mahdollinen vaihtoehto.
**
Joku oli siivonnut kokoushuoneen yön aikana. Kun he olivat lähteneet pubiin eilen, he olivat jättäneet huoneen paniikista kertovaan kaaoksen tilaan. Nyt tuolit olivat jälleen suorissa riveissä pitkän pöydän ympärillä ja pöydällä sikin sokin lojuneet avonaiset kansiot ja paperit olivat kadonneet. Kuin eilistä ei olisi koskaan ollutkaan, Jazz ajatteli pysähtyessään hetkeksi kokoushuoneen ovensuuhun. Tai pikemminkin: kuin eilispäivä olisi ollut pelkkää pahaa unta. Hän vilkaisi Frankin työhuoneen suuntaan, näki oven olevan suljettu. Joko Frank ei ollut paikalla tai ei halunnut puhua kenenkään kanssa. Jazz ymmärsi kummankin vaihtoehdon paremmin kuin hyvin.
Hän kävi jättämässä tavaransa työhuoneeseen ja meni taukohuoneeseen hakemaan kahvia. Huone oli tyhjä lukuun ottamatta Gregiä, joka istui pöydän ääressä pää käsissä ja näytti siltä, että oli keskittynyt lähinnä olemaan oksentamatta. Jazz virnisti.
"Menikö myöhään eilen?"
"Älä pilkkaa siinä", Greg tokaisi kasvot harmaina. "Ihmiset reagoivat eri tavoilla hengenvaarallisiin tilanteisiin."
Tiedetään. Jazz ajatteli omaa reaktiotaan ja nieli huokauksen.
Hän vilkaisi kelloa taukohuoneen seinällä. Melkein yhdeksän aamulla.
"Onko Frank töissä?"
Greg nyökkäsi sen näköisenä, että pienikin pään liike aiheutti kipua. "Kallonkutistajan pakeilla."
"Frank-parka." Jazz ei kuvitellut hetkeäkään, että Frankilla olisi ollut vaihtoehtoja. Poliisilaitoksen linja oli, että hengenvaarallisten ja traumaattisten työtilanteiden jälkeen joutui keskustelemaan psykologin kanssa, halusi tai ei. Jazzkin oli joutunut laitoksen psykologin vastaanotolle Pickering-episodin jälkeen; jälkeenpäin hänen oli lähinnä tehnyt mieli hakata päätään seinään, niin että se siitä psykoterapian hyödyllisyydestä.
"Me kaikki parat", Greg oikaisi. "Frank sanoi, että ne kuulemma harkitsee meidän yksikölle ryhmäterapiaa tai jotakin. Että me voidaan käsitellä järkytyksemme rakentavasti yhteisönä."
"Loistavaa", Jazz mumisi.
Hän kääntyi kaatamaan itselleen kahvia, viivytteli. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, oliko Frank vaikuttanut olevan Gregin mielestä okei sinä aamuna. Jollakin tapaa se tuntui kuitenkin väärältä, juoruilulta. Hän muisti, miten oli Pickering-episodin jälkeen kävellyt monta kertaa taukohuoneeseen vain huomatakseen keskustelun katkeavan sillä sekunnilla, kun hän astui ovesta sisään – kuin toiset olisivat analysoineet hänen mielenterveyttään eivätkä olisi halunneet hänen kuulevan. Frank saisi kertoa itse jos halusi, Jazz päätti.
"Missä toiset on?"
"Emmeline on Moodyn kanssa kentällä. Joku soitti hätäkeskukseen kadulla lojuvasta ruumiista viiden aikaan aamulla", Greg sanoi. "Red otti aamupäivän vapaata. Kuulemma kyse on henkilökohtaisista asioista."
Jazz tunsi kiven laskeutuvan vatsansa pohjalle, onnistui vain vaivoin pitämään kasvonsa peruslukemilla.
"Mistä vetoa, että Stronilla on vaan krapula? Tai siis, mistä lähtien sillä miehellä on ollut elämää töiden ulkopuolella?" Greg naurahti.
Eilisestä lähtien. Jazz tajusi Gregin katsovan häntä odottavasti ja pakottautui hymyilemään kuin Greg olisi sanonut jotain hyvinkin hauskaa. Esitys ei ilmeisesti mennyt läpi, sillä Greg kurtisti kulmiaan.
"Onko meillä mitään työn alla?" Jazz vaihtoi nopeasti puheenaihetta.
"Skinner haluaa meiltä kaikilta raportit eilisestä tämän päivän aikana." Greg kuulosti suurin piirtein yhtä innostuneelta kuin jos olisi sanonut, että Skinner halusi heiltä kaikilta kolme litraa verta ja vasemman munuaisen. Syytäkään ei ollut vaikea arvata. Epäilemättä Skinner halusi lukea heidän raporttinsa siinä toivossa, että joku heistä tunnustaisi mokanneensa jotenkin ja Skinner saisi tekosyyn antaa heille potkut.
"No, paras mennä sitten aloittamaan." Jazz yritti hymyillä, vaikka hänen olonsa oli ontto tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä Skinnerin raportin kanssa.
Hän palasi takaisin työhuoneeseensa, laittoi oven perässään kiinni ja sulki silmänsä, yritti olla ajattelematta sitä, mitä Greg oli juuri sanonut. Red oli ottanut vapaata henkilökohtaisista syistä. Red ei ottanut koskaan vapaata henkilökohtaisista syistä. Pahus, Red ei suostunut pysymään poissa töistä edes silloin kun oli migreenissä ja työkyvytön, tai kesälomalla. Joten miksi nyt?
Jazz meni työpöytänsä ääreen ja laittoi tietokoneen päälle. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että Redin äkillisellä poissaololla ei ollut mitään tekemistä hänen kanssaan, että kyse oli pelkästä sattumasta – jotakin yllättävää oli tapahtunut tai Redille oli tullut jotakin kiireellistä menoa, ja se oli luultavasti syynä myös siihen, että Red oli lähtenyt yöllä sanaakaan sanomatta. Mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä järkevämmältä selitys tuntui. Vaikka Red olisikin ollut ahdistunut viime yön jäljiltä, ei tuntunut todennäköiseltä, että Red olisi jättänyt tulematta töihin sen vuoksi. Ja sitä paitsi Red olisi halutessaan pystynyt välttelemään häntä täysin onnellisesti myös ollessaan töissä, niin kuin oli viime keväänä todistanut, Jazz ajatteli synkästi. Kyse oli takuulla jostakin muusta, eikä Redin poissaololla ollut mitään tekemistä hänen kanssaan.
Luultavasti. Mutta Jazz ei pystynyt karistamaan päänsä sisältä sitä pientä ääntä, joka sanoi, että Redin henkilökohtaisilla syillä ei ollut mitään tekemistä kiireellisten menojen kanssa ja hyvin paljon tekemistä sen kanssa, että Red ei halunnut katsoa häntä silmiin aamulla.
**
Oveen koputettiin. Jazz nosti kiitollisena katseensa raportista, jota oli yrittänyt turhaan kirjoittaa. Hän kiepsahti tuolilla ympäri ja avasi suunsa kutsuakseen koputtajan sisään, kun ovi avautui ja Frankin pää ilmestyi oviaukkoon.
"Häiritsenkö?"
Jazz pudisti päätään, ja Frank astui sisään huoneeseen. Frank näytti normaalilta, Jazz päätti tarkastellessaan esimiestään päästä varpaisiin. Okei, Frankin kauluspaita oli rypyssä ja silmien alla oli valvomisesta kielivät varjot, mutta sitä lukuun ottamatta hän näytti ihailtavan tavalliselta kun otti huomioon, että hän oli ollut vähällä kuolla alle kaksikymmentäneljä tuntia sitten. Jazz ei voinut olla miettimättä, missä määrin se oli aitoa ja missä määrin pelkkää teeskentelyä. Kysymys oli jo hänen huulillaan – kaikki okei, pomo – mutta sitten hän näki vaivaantuneen ilmeen Frankin kasvoilla. Se oli ilme, joka suorastaan rukoili, että älä vain kysy, miten jaksan. Jazz muisti elävästi miten paljon oli itse vihannut sitä kysymystä Pickeringin jälkeen. Se oli kysymys, johon ei voinut vastata rehellisesti, ei ilman sääliä. Niinpä hän vain viittoili tietokoneensa suuntaan ja ilmoitti, että oli suurin piirtein valmis murhaamaan Skinnerin ja tämän raportit.
Frankin silmissä käväisi helpotus. "Eikö suju, vai?"
"Olen edistynyt tasan kolme lausetta..." Jazz vilkaisi kelloa ja irvisti, "...puolessatoista tunnissa. Ai niin, ja yksi niistä lauseista on otsikko. Olen surkea työntekijä. Sori."
"Luulin, ettet ikinä myöntäisi sitä", Frank sanoi kuivasti.
Jazz sieppasi työpöydältä pyyhekumin ja nakkasi sen kohti Frankin otsaa. Frank nappasi sen vaivattomasti kiinni lennosta ja pudisti hymyillen päätään.
"Ole kiltti äläkä mainitse siinä raportissa, että heittelet esimiestäsi esineillä."
"Pidetään mielessä", Jazz huokaisi. "Inhoan raportteja."
Hän ei vaivautunut lisäämään, että raportin kirjoittaminen olisi ollut paljon helpompaa, jos sen kirjoittaminen ei olisi saanut eilisen tapahtumia pyörimään elokuvanauhana hänen mielessään, tai jos hänen typerät aivonsa eivät olisi katsoneet tarpeelliseksi palata kaiken aikaa siihen, mitä Oliver Kanen jälkeen oli tapahtunut.
"Olisit voinut käyttää aamun huonomminkin", Frank sanoi. "Olisit voinut joutua kuuntelemaan psykologin selitystä siitä, miten negatiiviset tunteet ovat täysin normaaleja ja miten on tärkeää prosessoida kokemuksiaan."
"No, ainakin se on ohi nyt." Jazz hymyili myötätuntoisesti.
"Olisikin. Wilkins halusi välttämättä sopia jatkotapaamisen. Miten sinä selvisit yhdellä käynnillä Pickeringin jälkeen?"
Jazz kohotti kulmiaan. "Valehtelemalla."
"Valehtelit laitoksen psykologille?"
"Miksi ei? Wilkins oli tyytyväinen ja minä olin tyytyväinen. Mitään vahinkoa ei tapahtunut."
Frank näytti siltä kuin olisi kärsinyt äkillisestä päänsärystä, mutta ei sanonut mitään.
"Olen yllättynyt, että Alice päästi sinut töihin näin pian", Jazz sanoi, kun hiljaisuus alkoi käydä vaivaannuttavaksi.
Frank vaihtoi painoa jalalta toiselle. "No, jos ihan rehellisiä ollaan..."
"Hän ei tiedä, että olet täällä?"
Frankin ilme riitti vastaukseksi. Jazz ravisti huvittuneena päätään ja päätti hiljaa mielessään olla mahdollisimman kaukana siinä vaiheessa, kun Alicelle selviäisi se nimenomainen tosiasia.
Hän loi tutkivan katseen Frankiin, odotti, että Frank saisi varsinaisen asiansa sanottua. Frank ei ilmestynyt koskaan heidän työhuoneeseensa juttelemaan muuten vaan, ilman mitään varsinaista asiaa. Mitä pidemmäksi hiljaisuus venyi, sitä enemmän Jazzista alkoi kuitenkin tuntua siltä, että Frankilla ei ollut mitään oikeaa asiaa. Hän näki Frankin vilkaisevan syrjäsilmällä käytävälle, sinne suuntaan, missä miehen työhuone oli, ja tuli ajatelleeksi, että ehkä Frank vain yritti kuluttaa aikaa, ennen kuin joutuisi menemään omaan työhuoneeseensa. Ei siitä Frankia voisi syyttääkään, Jazz ajatteli. Hän sai edelleen kylmiä väreitä joka kerta kun joutui menemään käymään kuolinsyyntutkijan virastossa, ja häntä ei sentään ollut osoiteltu siellä aseella monta tuntia putkeen.
Frank työnsi kädet housujen taskuun. "Miten loma meni? En saanut koskaan tilaisuutta kysyä."
"Hyvin."
"Mmm-hmm."
Jazz toivoi, että olisi tiennyt, mitä sanoa, jotakin viisasta tai syvällistä, joka saisi Frankin tuntemaan olonsa paremmaksi. Mutta hän oli aina ollut surkea lohduttamaan toisia – hän osasi ainoastaan vitsailla, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, miten Oliver Kanesta voisi vitsailla. Muuten hänen lohdutusyrityksensä kuulostivat jostain syystä aina vaivaantuneilta, pinnallisilta, kuin hän ei olisi oikeasti tarkoittanut mitä sanoi, kuin hän olisi vain toistanut mekaanisesti etukäteen kirjoitettuja vuorosanoja, koska niin kuului tehdä. Pitäisikö hänen sanoa jotakin Pickeringistä? Kertoa, että hän näki edelleen painajaisia silloin tällöin, että hän oli hankkinut uuden laittoman veitsen ja säilytti sitä saappaanvarressaan? Hän ei koskaan puhunut Pickeringistä.
Frank selvitti kurkkuaan. "No, pitänee mennä – "
"Voi helvetin helvetti!" Emmeline pyyhälsi huoneeseen ukkosmyrskyn lailla, pysähtyi niille sijoilleen nähdessään, että Jazz ei ollut yksin. "Ai. Frank."
"Emmeline."
"Oletko..."
"Kunnossa? Kyllä, kiitos kysymästä." Frank näytti vaivaantuneelta.
"Ainakin siihen asti, että Alice saa tietää, että hän on töissä", Jazz sanoi nopeasti. "Sen jälkeen Frank on luultavasti jauhelihaa."
Frank loi häneen kiitollisen katseen.
"Kiva tyyli", Jazz lisäsi vilkaisten Emmelinen valkoista kauluspaitaa, jota koristi iso haiseva oksennusläikkä – epäilemättä syy Emmelinen vähemmän aurinkoiseen mielialaan.
Emmeline tuijotti paitaansa inhoten ja mutisi jotakin heikkovatsaisista poliisikonstaapeleista, jotka olivat häpeäksi ammattikunnalleen.
"Aivan, se kadulta löytynyt ruumis. Mistä siinä on kyse?" Frankin ääneen ilmestyi ylikomisarion virallinen sävy.
Emmelinen ryhti suoristui automaattisesti, kun hän antoi raportin. Ohikulkija oli löytynyt nuoren naisen ruumiin jalkakäytävältä Trowbridgen kaupunginosasta viiden aikaan aamulla, ja paikalle saapuneet ensihoitajat olivat todenneet naisen kuolleeksi – ei sillä, että siitä olisi ollut mitään epäilystä, koska naisen ruumis oli käytännössä murskana. Naisella ei ollut henkilöllisyystodistusta sen enempää kuin mitään muutakaan omaisuutta tupakka-askia lukuun ottamatta, ja kasvot olivat vaurioituneet niin pahasti, että tunnistamisesta tulisi vaikeaa. McGonagallin mukaan nainen oli pudonnut korkealta – todennäköisesti joltakin viereisen kerrostalon parvekkeista – mutta putoamisesta johtuneiden vammojen vuoksi oli vielä liian aikaista sanoa, oliko putoaminen todellinen kuolinsyy vai oliko nainen kuollut jo pudotessaan.
"Eli kyseessä ei välttämättä ole henkirikos."
Emmeline ravisti päätään. "Meillä ei ole silminnäkijöitä eikä tietoa kuolinsyystä, joten kaikki vaihtoehdot ovat auki. Joko hän putosi vahingossa, hyppäsi tarkoituksella tai joku työnsi hänet alas. Tässä vaiheessa me emme tiedä edes, mihin aikaan hän putosi tai mistä asunnosta. Siinä kerrostalossa on varmaan yli sata asuntoa", Emmeline puuskahti. "Moody aloitti ovelta ovelle -kierroksen muutaman konstaapelin kanssa, mutta menee silti puoli ikuisuutta, ennen kuin saamme kaikki puhutettua. Toimittajat ehtivät paikalle, ennen kuin ruumis saatiin siirrettyä. Ja sitten rikospaikan eristämisestä vastaava konstaapeli vilkaisee kerran ruumista ja oksentaa suoraan minun päälleni. Mistä vetoa, että siitä on kuva huomisen Daily Mailin kannessa?"
Frank vilkaisi Emmelinen oksennustahraista paitaa. "Okei, vaihda vaatteet ja mene sitten koputtelemaan oville Moodyn kanssa. Ilmoita, jos tarvitsette lisävoimia. Sinulla ei ole mitään aktiivista työn alla, vai mitä, Thomas?"
"Jos sitä hemmetin raporttia ei lasketa."
"Ei lasketa. Mutta älä kerro Skinnerille, että sanoin niin", Frank virnisti näyttäen jo enemmän omalta itseltään.
"Ei huolta." Jazz hymyili. Ehkä Frank ei tarvinnut terapiaa tai rohkaisevia sanoja. Ehkä kaikki, mitä Frank tarvitsi, oli paluu normaaliin arkeen mahdollisimman nopeasti.
"No niin. Hyvä." Frank läimäytti kämmenet yhteen. "Olen työhuoneessani, jos joku kaipaa."
Frank veti syvään henkeä ja kääntyi kannoillaan. Jazz ja Emmeline katsoivat sanaakaan sanomatta ovensuusta, kuinka Frank marssi päättäväisesti työhuoneensa ovelle. Hän epäröi pienen hetken käsi ovenkahvalla. Sitten hän suoristi selkäänsä, astui sisälle työhuoneeseensa ja sulki oven perässään.
Emmeline kääntyi katsomaan Jazzia ja sanoi hiljaa: "Frank on kunnossa, vai mitä?"
"Joo", Jazz sanoi pienesti hymyillen. "Frank on kunnossa."
Tai ainakin hyvää vauhtia matkalla.
**
Jazz lähetti raportin Skinnerille, venytteli ja vilkaisi kelloa. Lounasaika. Vihdoin. Hän keräsi tavaransa ja suuntasi ulos ovesta kaivaen samalla puhelinta taskustaan. Hän oli keskittynyt kirjoittamaan Chardille viestiä, että oli muutaman minuutin myöhässä mutta matkalla, kun hän oli ovensuussa vähällä törmätä Rediin. Hän teki äkkijarrutuksen, ja puhelin lipesi hänen otteestaan, lensi kohti lattiaa. Red sieppasi sen lennosta kiinni ja ojensi sen takaisin hänelle sanaakaan sanomatta.
"Kiitos." Jazz kostutti huuliaan.
"Eipä kestä."
Jazz kohotti katseensa. Raskas kivi jysähti hänen sydämensä pohjalle, kun hän näki tutun ilmeettömän naamion Redin kasvoilla. Saman tien hänen yliavuliaat aivonsa palauttivat hänen silmiensä eteen muistikuvan Redin kasvoista hänen yläpuolellaan viime yönä. Silloin Red oli näyttänyt kaikkea muuta kuin ilmeettömältä... Jazz ravisti kärsimättömästi muistikuvan pois.
Hän yritti keksiä jotakin järkevää sanottavaa, kun Red avasi suunsa ja kysyi, oliko heillä mitään juttua työn alla.
"Ei muuta kuin raportti Skinnerille." Jazz rypisti otsaansa. Redin ilmeessä oli jotakin outoa.
Red nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.
"Onko kaikki okei?" Jazz kysyi hitaasti. "Greg sanoi, että otit aamun vapaata..."
Hän inhosi omaa äänensävyään: se oli varovainen ja tunnusteleva, kuin hän olisi ollut hyväksyntää hakeva teinityttö. Hän inhosi koko tilannetta, sitä, miten Redin edessä seisominen sai hänet tuntemaan itsensä epävarmaksi, kyseenalaistamaan jokaisen sanansa ja tekonsa.
"Minulla oli tapaaminen." Red työnsi kädet taskuunsa, vältteli hänen katsettaan.
Jazz nyökkäsi. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa vielä jotain muuta. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Red halusi hänen sanovan. Odottiko Red häneltä jotakin merkkiä siitä, että hän oli okei edellisyön kanssa? Vai toivoiko Red hänen vain olevan hiljaa ja menevän pois?
Hän odotti hetken, mutta Red ei sanonut mitään. Viimein hän kohotti puhelintaan ja mutisi turhautuneena olevansa myöhässä lounaalta. Hän sai vastaukseksi toisen poissaolevan nyökkäyksen, kuin Redin ajatukset olisivat olleet jo jossakin aivan muualla kuin käytävässä hänen kanssaan.
Jazzin mieliala laski. Eli näin tässä siis kävi. Hän kääntyi kannoillaan ja käveli nopeasti hisseille, ennen kuin Red tai joku muu ehtisi näkemään hänen ilmeensä. Hissi pysähtyi henkirikososaston kerrokseen, ja Jazz vältti hississä seisovan pariskunnan katseita valitessaan oikean kerroksen. Hän räpytteli kiivaasti silmiään, ja kun siitä ei ollut apua, hän nipisti itseään niin että sattui.
Hänen takanaan hississä nainen ja mies keskustelivat siitä, kumman luokse menisivät illalla. Jazz tuijotti tuskallisen hitaasti matelevan hissin metalliovia ja ajatteli, että kaiken järjen mukaan hänellä ei ollut mitään syytä olla pettynyt. Red oli käyttäytynyt juuri niin kuin hän oli aina arvellutkin Redin käyttäytyvän.
Miksi se sitten tuntui niin pahalta?
**
Jazzin mieliala kohosi sekunnin murto-osan ajaksi, kun hän näki Chardin istumassa intialaisen ravintolan nurkassa. Sitten hän työnsi oven auki ja tajusi, että Chard ei ollut yksin, ja häntä alkoi saman tien ärsyttää. Vielä suuremmaksi hänen ärsytyksensä kasvoi, kun hän tunnisti vaaleatukkaisen naisen, joka istui Chardia vastapäätä. Lucy Robinson, puolustusasianajaja. Pienen hetken verran Jazz harkitsi vain kääntyvänsä kannoillaan ja pakenevansa paikalta, kehittelevänsä Chardille jälkeenpäin jonkun tekosyyn, niin kuin että joku oli kuollut tai palaveri oli venynyt pitkäksi. Juuri silloin Chard kuitenkin nosti katseensa ja heilutti kättä hänen suuntaansa, eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä toisten luokse.
"Me tilattiin sinullekin", Chard ilmoitti, kun Jazz istui vastentahtoisesti alas. "Palak paneeria. Toivottavasti se on okei?"
Jazz nyökkäsi sanaakaan sanomatta.
"Okei, hyvä." Chard hymyili leveästi. "Sitten esittelyt. Jazz, tässä on Lucy Robinson, hän on – "
"Me olemme itse asiassa tavanneet", Lucy keskeytti rauhallisesti. "Hauska nähdä taas, etsivä Thomas. Tosin epäilen, että tunne ei ole molemminpuolinen. Pitäisikö minun lähteä?"
Chardin hymy hyytyi ja hän vilkaisi varautuneena Lucysta Jazziin. "En tiennyt, että tunnette toisenne."
"Samat sanat", Jazz sanoi.
"Lucy rahoittaa väitöskirjaani." Chard hymyili taas, mutta vilkuili edelleen heidän välillään kuin olisi odottanut ydinräjähdystä. Hetken päästä Jazz ymmärsi syynkin: hän istui pöydän ääressä kädet nyrkissä ja huulet tiukkana viivana ja näytti luultavasti suurin piirtein yhtä ystävälliseltä kuin kerälle käpertynyt siili. Hän pakottautui rentoutumaan.
"Morrigan-järjestö rahoittaa väitöskirjaasi", Lucy oikaisi hymyillen.
"Joo, mutta sinä rahoitat Morrigania, joten se on melkein sama asia."
Jazzia ärsytti nähdä Lucy Robinsonin ja Chardin sädehtivän toisilleen kuin kauan sitten eroon joutuneet parhaat ystävät, ja hän töksäytti, että oli hyvä, että edes osa Lucyn rahoista meni hyödylliseen käyttöön – vaikka Lucy olikin tienannut ne rahat puolustamalla murhaajia.
Chardin ilme venähti, ja Jazzille tuli saman tien huono omatunto. Lucy kuitenkin vain kohotti ärsyttävän taidolla muotoiltuja kulmiaan ja totesi tyynesti menevänsä käymään naistenhuoneessa. Naisen rauhallisuus sai Jazzin tuntemaan itsensä huonosti käyttäytyväksi pikkulapseksi, ja hänen paha tuulensa kasvoi entisestään. Hän vilkaisi ulko-oven suuntaan pakotietä etsien.
"Mikä sinua vaivaa?" Chard sihahti matalalla äänellä heti kun Lucy oli kadonnut pöydästä. "Hän on ystäväni. Hitto, hän rahoittaa opintoni."
"Hän on puolustusasianajaja."
"Joten?" Chard nosti kätensä ilmaan. "Mitä hemmetin väliä sillä on?"
"Arvaa mitä minä teen työkseni? Yritän laittaa murhaajat lukkojen taakse. Ja arvaa mitä kaverisi Lucy tekee työkseen? Yrittää saada murhaajat vapaalle jalalle." Jazz risti käsivarret rinnalle. "On aika vaikeaa tykätä ihmisestä, joka yrittää aktiivisesti todistaa, että olet huono työssäsi tai väärennät todisteita huvin vuoksi."
"Joo, koska tutkimusmaailmassa kukaan ei ikinä kritisoi ketään", Chard sanoi sarkastisesti. "Silti me onnistutaan tulemaan toimeen keskenämme."
Jazz ravisti kärsimättömänä päätään. "Miksi sinä edes kaveeraat hänen kanssaan? Hän on – "
Hän nielaisi lauseen lopun tajuttuaan, että ei olisi mitenkään pystynyt lopettamaan sitä tavalla, joka ei olisi loukannut Chardia.
Chard nosti leukaansa. "Hän on hauska. Itse asiassa hän muistuttaa aika paljon sinua, näin tarkemmin ajateltuna."
Jazz sulki silmänsä. Loistavaa. Nyt häntä verrattiin puolustusasianajajaan. Tämä päivä muuttui koko ajan paremmaksi.
"Ei sinun tarvitse olla hänen paras ystävänsä, jos et halua", Chard jatkoi terävästi. "Mutta voisit edes olla kohtelias."
"Kohteliaisuus on yliarvostettua", Jazz mumisi. Hänen vatsaansa väänsi kun hän muisti, että Red oli käyttänyt melkein samaa lausetta edellisiltana – vain hetkeä ennen kuin...
Ja siinä oli todellinen syy sille, miksi hänen teki mieli olla ilkeä, Jazz tajusi. Ei se, että Chard oli ystävystynyt puolustusasianajajan kanssa – vaikka siinäkin oli kyllä jotain pahasti vialla – vaan se, että Chard oli paikalla intialaisessa puolustusasianajajan kanssa, eikä hän voinut puhua Redistä niin kuin olisi halunnut. Okei, ei hän tiennyt varmaksi, olisiko tehnyt niin muutenkaan, Chard oli kuitenkin Maxin sisko, mutta silti... Olisi ollut kiva jos mahdollisuus olisi ollut olemassa. Chard olisi saanut hänet tuntemaan olonsa paremmaksi muutamalla lauseella. Mutta Lucy oli paikalla, ja Lucy tiesi kuka Red oli, eikä Jazz aikonut antaa puolustusasianajajalle yhtään enempää ammuksia kuin oli pakko.
Lucy palasi takaisin pöytään ja keskittyi asettelemaan lautasliinaa sievästi syliinsä kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. "Eikö ruoka ole vieläkään tullut? Kuolen nälkään."
Kumpikaan heistä ei vastannut. Lucy loi tutkivan katseen heihin molempiin ja naurahti. "Voi hyvänen aika, ette kai te ole minun takiani riidelleet?"
"Ei", Jazz sanoi automaattisesti.
"Joo." Chard kyräili edelleen Jazzia.
"Älä huoli, Chard, en minä ottanut Thomasin sanoja henkilökohtaisesti." Lucy hymyili leveästi. "Sinä päivänä kun poliisit alkavat pitää minusta, olen tehnyt työni huonosti. Jos haluaisin olla suosittu, olisin valinnut jonkun toisen ammatin."
"Olenkin miettinyt sitä", Jazz sanoi. "Onko murhaajien puolustaminen kutsumusammatti vai huomasitko vaan, että sillä lailla on helppo rikastua?"
Hän tajusi itsekin, että sai vain itsensä vaikuttamaan pikkumaiselta ja naurettavalta, että hänen olisi pitänyt lopettaa, mutta hän ei pystynyt siihen. Hän oli kuin reitiltään suistunut lentokone matkalla täyttä vauhtia kohti maanpintaa, eikä hän pystynyt vaihtamaan kurssia.
Lucy Robinson huokaisi pienesti. "Ehkä minun on paras lähteä. Yritetään uudestaan joku toinen kerta."
"Ei sinun tarvitse mihinkään mennä", Chard tokaisi. "Jazz tässä on se, joka on ääliö."
"Ei hän ole ääliö", Lucy sanoi rauhallisesti. "Olen varma, että hänellä on vain huono päivä ja minä olen epätoivottu yllätys, jota hän ei kaivannut."
Jazz halusi olla vihainen heille molemmille – Chardille siksi, että tämä ei puolustanut häntä, ja Lucy Robinsonille siksi, että tämä kehtasi tehdä niin. Jokin järkevämpi osa hänestä kuitenkin tajusi, että molemmat olivat oikeassa. Hän käyttäytyi kuin ääliö, koska hänellä oli kurja olo, ja koska jostain syystä hän kuvitteli, että hänen olonsa paranisi, jos toisillakin olisi yhtä surkea olo. Hän ei pystynyt lopettamaan – mutta hän pystyi poistamaan itsensä paikalta. Hän näki sivusilmällä tarjoilijan lähestyvän heidän pöytäänsä kolmen lautasen kanssa ja nousi seisomaan.
"Chard on oikeassa. Minä lähden. Sori, että pilasin lounaanne. On ollut pari... outoa päivää töissä." Jazz yritti hymyillä. "Ja sori, Lucy. Se ei ollut mitään henkilökohtaista. Olen varma, että olet oikein mukava tyyppi silloin kun et yritä estää murhaajia joutumasta ansaitusti vankilaan ja niin edespäin."
Hän kääntyi lähestyvän tarjoilijan puoleen ja pyysi oman annoksensa mukaan, pakeni paikalta ennen kuin ydinpommi hänen rintalastansa alla ehtisi räjähtää lopullisesti.
**
Hän ei uskaltanut mennä takaisin töihin ennen kuin tuntisi itsensä vähän vähemmän käveleväksi aikapommiksi, joten hän päätyi puistoon syömään. Oli lämmin ja aurinkoinen päivä, ja Jazz joutui kävelemään puolen puiston halki, ennen kuin viimein löysi vapaan penkin. Kaivaessaan take away -rasian esiin hän tajusi, että hänellä ei ollut edes oikeastaan nälkä. Hän söi silti, koska oli maksanut ruoasta ja koska ei halunnut olla se nainen, joka jätti syömättä sydänsurujen vuoksi. Ruoka maistui hiekalta hänen suussaan ja oli yhtä vaivalloista niellä. Hänen jalkojensa juureen kerääntyi lauma toiveikkaita sorsia, ja hän olisi mielellään luovuttanut annoksen niille, jos ei olisi epäillyt, että intialainen ruoka ei tehnyt hyvää lintujen sisäelimille. Hän työnsi lopun ruoan syrjään, etsi kassistaan vesipullon, otti siitä kulauksen ja painoi sen sitten vasten otsaansa. Hänen päätään oli alkanut särkeä.
Hemmetin Red Stron. Hän oli unohtanut, miten inhottavalta särkynyt sydän tuntui.
Jazzin teki mieli soittaa Samille, mutta vilkaistuaan kelloa hän tajusi, että Sam oli todennäköisesti vielä töissä eikä pystyisi vastaamaan puhelimeen kesken lastenhoidon. Hän halusi silti puhua Samin kanssa, joten hän kaivoi puhelimen taskustaan ja laittoi Samille WhatsApp-viestin. Olen tehnyt jotain tosi typerää.
Hän oli yllättynyt, kun Samin tilaksi vaihtui saman tien paikalla ja näyttöön ilmestyi teksti: Sam Conway kirjoittaa... Hetken päästä Sam vastasi. Kuulostaa hyvältä, kerro lisää!
Jazz rypisti otsaansa, ei ollut varma, pitäisikö hänen rohkaista Samia laittamaan viestejä kesken työpäivän. Ehkä Samillakin oli lounastauko. Muistatko sen jutun, mitä minun ei pitänyt missään tapauksessa tehdä? Joo, no... tein sen.
Minkä niistä jutuista? Sam lähetti takaisin.
Jazz huokaisi. Sam aikoi oikeasti pistää hänet sanomaan sen ääneen. Menin sänkyyn Redin kanssa.
MITÄ VITTUA? Samin vastaus ilmestyi näytölle melkein saman tien.
Paitsi että... se ei kuulostanut Samin vastaukselta. Sam ei koskaan käyttänyt capslockeja ja kiroilikin ehkä kolme kertaa vuodessa. Eikä Sam olisi ikinä reagoinut hänen tunnustukseensa kysymällä, että mitä vittua.
Jazz rypisti otsaansa. Sinä et ole Sam, eikö niin?
Vittu. Kiinni jäin.
...Jay?
Hyvin päätelty, Blues. Mistä tiesit?
Miksi sinulla on Samin puhelin?
Kesti hetken, ennen kuin Jay vastasi. Siskokulta unohti sen kotiin. Rakastavana veljenä otin sen huostaani.
Ja murtauduit siihen?
Ei minun tarvinnut murtautua. Tiesin salasanan. Pikkusisko on tosi ennalta-arvattava.
Jazz näpytteli saman tien vastauksen. Ihan vain tiedoksi, toisena henkilönä esiintyminen on rikos.
Ei haittaa niin kauan kuin sinä olet se, joka rankaisee minua. Miksi hitossa menit panemaan Reddietä??? Luulin, että sinulla oli parempi maku.
"Aargh." Jazz laittoi WhatsAppin kiinni ja vastusti äkillistä halua heittää puhelin saman tien jokeen. Hän puristi silmät tiukasti kiinni ja laski hitaasti kymmeneen.
Viimein hän vilkaisi taas puhelintaan. Jaylta oli tullut uusi viesti. No, anna tulla, Blues. Minkä arvosanan Reddie saa rakastajana? Asteikolla yhdestä kymmeneen.
Jazz pärskähti ja painoi vihreää luurin kuvaa, nosti puhelimen korvalleen. Jay vastasi heti ensimmäisen tuuttauksen jälkeen.
"Tietääkö Red, että olet omituisen kiinnostunut hänen taidoistaan sängyssä?" Jazz kysyi oitis.
"Olen valmis astumaan epämukavuusalueelle kiristysmateriaalia kerätäkseni, niin kuin kaikki asialleen omistautuneet kiristäjät", Jay ilmoitti arvokkaasti.
"Olet kamala ihminen."
"Kerro nyt. Yhdestä kymmeneen. Lupaan, että en kerro Redille. Paitsi sitten kun kiristän sitä säälimättömästi."
Jazz pudisti päätään. "Olen vihainen Redille, mutta en niin vihainen."
Hän oli purra kieleensä tajutessaan, mitä oli tullut sanoneeksi. Hetken hän elätteli toiveita siitä, että Jay ei ollut kiinnittänyt mitään erityistä huomiota hänen sanoihinsa. Sitten Jay sanoi vai niin ärsyttävän tietäväisellä äänellä, ja hän tiesi, että toivo oli turha.
"Se teki sen sinullekin, eikö niin?" Onneksi Jaylla oli tarpeeksi itsesuojeluvaistoa, että hän ymmärsi kuulostaa edes myötätuntoiselta; jos Jayn ääni olisi ollut edes etäisesti huvittunut, Jazz olisi löytänyt fysiikan laeista huolimatta jonkin tavan materialisoitua Cardiffista Lontooseen puhelinyhteyden perusteella ja kuristanut Jayn.
"Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä tarkoitat", Jazz sanoi viileästi.
"Älä viitsi, Blues. Olen ollut henkilökohtaisesti todistamassa näytelmää Red Stron ja äärimmäisen kusipäisyyden taito. Yleensä se äärimmäinen kusipäisyys suuntautui naisiin."
Jazz muisti hämärästi keskustelun, jonka oli käynyt Jayn kanssa joskus kevättalvella Samin asunnossa keskellä yötä, kun Jay oli ollut humalassa. Jay oli antanut ymmärtää, että Red oli käynyt läpi naisia kuin puhtaita sukkapareja. Se osuus ei yllättänyt häntä tippaakaan – viime yön perusteella Red selvästi tiesi mitä teki sängyssä, mikä tarkoitti sitä, että jossakin vaiheessa Red oli saanut paljon harjoitusta. Jazz muisti kuitenkin myös, mitä Jay oli sanonut sen jälkeen. Sitten Red melkein tappoi sen naisen. Jay ei ollut koskaan selittänyt sitä toteamusta, eikä Jazz ollut kysynyt; se oli tuntunut väärältä Rediä kohtaan.
Tämänpäiväisen jälkeen oli kuitenkin paljon vaikeampaa välittää Redin oikeuksista.
"Kerro lisää." Hänen äänensä oli lattea.
"Onko pakko mennä yksityiskohtiin?" Jay kuulosti äkkiä vastahakoiselta. Jos Jazzin olisi pitänyt veikata, hän olisi arvannut syynkin: Jay ei ollut taatusti ollut pelkkä viaton sivustakatsoja näytelmässä nimeltä Red Stron ja äärimmäisen kusipäisyyden taito, vaan aktiivinen osanottaja.
"On."
"Äh, tiedät kyllä. Etsitään baarista joku tipu pantavaksi eikä koskaan soiteta jälkeenpäin."
"Tipu?"
"Luulin kyllä, että Reddie oli jo päässyt yli siitä kaudesta", Jay sanoi kiireesti. "Ainakaan en olisi uskonut, että se tekee sitä sinulle. Kun sinulla on ase ja kaikkea. Ja uhkailet aina väkivallalla."
Jazz pyöritti silmiään.
"Sitä paitsi minusta vaikutti siltä, että Stron oikeasti tykkää sinusta. Se oli ihan hiilenä silloin, kun olin kämpälläsi. Ja sen verenpaine nousee aina, kun puhun tisseistäsi."
Jazz hieroi ohimoitaan. "Sanon tämän uudestaan: olet ällöttävä."
"Hei, ei se ole mitään henkilökohtaista! On vaan huvittavaa nähdä, kun Reddien otsasuoni sykkii. Vaikka ne ovat kyllä kivat tissit..." Jayn ääni kuulosti kaihoisalta.
"Voi Jay, en tiedä, mitä tuohon pitäisi sanoa. Ei kun nyt keksin. Kokeile terapiaa", Jazz sanoi suloisesti ja valmistautui sulkemaan puhelimen.
"Hei, Blues?" Jay sanoi nopeasti. "On oikeasti kurjaa, että kaverini on kävelevä paska. Jos ikinä kaipaat piristystä..."
Jazz rypisti otsaansa. Yrittikö Jay Conway olla itse asiassa mukava? Siinä oli jotain harvinaisen häiritsevää.
"Tai siis, tiedät kyllä, mitä ne sanoo. Paras tapa päästä yli miehestä on hankkiutua toisen miehen..."
"Suksi kuuseen, Jay." Jazz sulki puhelimen ennen kuin Jay ehti lopettaa lausettaan.
Hän jäi tuijottamaan puhelinta päätään pudistellen. Jay oli seksistinen ääliö, ja luultavasti ainakin lievästi häiriintynyt... mutta jostain syystä hänellä oli silti parempi olo kuin ennen puhelua.
Voi hitto. Asiat olivat huonosti, jos Jay Conway sai hänet piristymään. Hän taisi olla itsekin terapian tarpeessa.
**
Jazz palasi työhuoneeseensa ja löysi Emmelinen tuijottamasta tietokonetta väsyneen näköisenä. Näytöllä oli kuvapari nuoresta naisesta, jolla oli mustat rasvaiset hiukset ja verestävät silmät. Toisessa kuvassa nainen katsoi vihaisena suoraan kameraan, toisessa hän seisoi sivuttain ja tuijotti suoraan eteensä tylsistyneen näköisenä. Ne olivat pidätyskuvia, Jazz tajusi.
"Onko tuo se nainen, joka löytyi kuolleena viime yönä?"
Emmeline kääntyi ympäri ja nyökkäsi. "Meillä kävi tuuri, McGonagall sai otettua sormenjäljet ja ne löytyivät tietokannasta. Uhri pidätettiin huumeiden kaupittelusta pari vuotta sitten."
Valokuvien nainen näytti siltä, että oli itsekin maistellut omaa kauppatavaraansa, Jazz ajatteli. Hän nojautui lähemmäs ja luki nimen. Regina Spear. Nainen olisi täyttänyt kaksikymmentäkuusi vuotta ensi kuussa.
"Tiedättekö te jo, mistä hän putosi?"
"Ei varmaksi, mutta Moody löysi pari miestä, jotka muistivat viettäneensä iltaa hänen kanssaan." Emmeline pudisti inhoten päätään. "Ihme, että muistivat edes sen verran. Moody sanoi, että molemmat olivat edelleen täysin päissään tai aineissa tai jotakin. Moody tuo heidät kohta tänne kuultavaksi. Toinen niistä miehistä asuu siinä talossa. Ehkä heille tuli riitaa illanvieton aikana."
"Saiko naapureista mitään irti?"
"Eipä juuri. Puolet sen talon asukkaista tuntuu olevan narkkareita tai alkoholisteja ja se toinen puoli pysyy hiljaa ja pitää huolen vain omista asioistaan siinä toivossa, että ei joudu kenenkään maalitauluksi. Kaikkia naapureita ei ole tosin vielä tavoitettu. Ehkä joku näki tai kuuli jotakin." Mutta Emmeline ei kuulostanut kovin toiveikkaalta.
Jazz nyökkäsi.
"Uhrilla oli sisko", Emmeline sanoi hiljaa katse tietokoneen näytössä. "Invernessissä. Kun soitin hänelle, hän alkoi itkeä saman tien kun kerroin, kuka olen. En ehtinyt edes sanoa, että hänen siskonsa on kuollut. Hän sanoi, että oli odottanut sitä puhelua jo monta vuotta."
"No, ainakin joku jäi kaipaamaan häntä", Jazz sanoi pienen tauon jälkeen. Hän ei tiennyt miksi, mutta jostakin syystä pahimmalta tuntuivat ne jutut, joissa kukaan ei jäänyt kaipaamaan uhria. Teoriassa sen olisi pitänyt olla helpompaa, kun ei tarvinnut kertoa kenellekään, että tämän rakastama ihminen oli kuollut, mutta ei se ollut. Se oli vain hemmetin masentavaa – että joku saattoi elää maan päällä monta vuosikymmentä ilman, että jätti keneenkään mitään erityistä jälkeä.
"Sano jos tarvitset apua, minulla ei ole mitään työn alla." Jazz alkoi kääntyä omaan tietokoneensa puoleen, kun Emmeline kysyi äkisti:
"Hei muuten, tiedätkö, mikä Rediä vaivaa? Kävin keittiössä ja hän tuijotti kahvikuppia niin kuin olisi yrittänyt lumota sen laulamaan oopperaa. Kun kysyin, onko kaikki kunnossa, hän ei edes reagoinut. Oletteko te taas riidelleet tai jotain?"
"Miksi kaikki kuvittelee aina, että minä olen syyllinen, jos Red on pahalla päällä?" Jazz puuskahti turhautuneena. "Viimeksi kun tarkastin, en ollut ainoa ihminen hänen elämässään."
Emmeline huokaisi. "Oletko tosissasi?"
"Joo, itse asiassa", Jazz kivahti.
Emmeline loi katseensa kattoon ja käänsi hänelle selkänsä.
"Mitä?"
Ei reaktiota.
Jazz sulki silmänsä ja keskittyi hengittämään hitaasti sisään ja ulos, yritti vakuuttaa itselleen, että hänen olonsa ei paranisi, vaikka hän tyhjentäisikin vesipullon Emmelinen niskaan. Miksi hitossa Emmelinen piti olla niin passiivis-aggressiivinen? Suurimman osan ajasta he onnistuivat melkein käyttäytymään kuin kaksi aikuista ihmistä, ja sitten Red tuli puheeksi, ja Emmeline taantui käytökseltään neljätoistavuotiaan tasolle.
Ja Emmelinellä oli sentään poikaystävä. Jazz ei voinut olla miettimättä, mahtoiko kyseinen poikaystävä tietää, että Emmeline luultavasti jättäisi tämän sekunnin murto-osassa, jos Red ikinä osoittaisi mitään edes etäisesti kiinnostuksen kaltaista.
"Menen hakemaan kahvia", Jazz mumisi.
Emmeline ei vastannut.
**
"Thomas, onko sinulla pari minuuttia aikaa?" Frank pysäytti hänet käytävällä matkalla taukohuoneeseen.
Jazz pidätti huokauksen. "Joo, toki. Antaa tulla, pomo."
Frank siirsi painoa jalalta toiselle, vilkaisi olkansa yli. "Olen miettinyt sitä Jesse Kanen tapausta. Tiedäthän, sen pojan, joka...
Meinasi päätyä motiiviksi murhaasi eilen? Jazz piti kasvonsa huolellisesti peruslukemilla nyökätessään.
"Niin, no. Tiedät kyllä. Olen käynyt uudestaan meidän tutkintaamme kahdeksan vuotta sitten. Ajattelin, että ehkä meiltä jäi jotain huomaamatta silloin." Frank työnsi kädet taskuihin. "Jotakin, mikä olisi auttanut meitä – "
"Ei jäänyt", Jazz keskeytti.
Frank kohotti kulmiaan.
"Luin läpi ne raportit eilen, kun... No, eilen. Minusta vaikutti siltä, että te teitte kaiken, mitä pitikin."
"Silti", Frank sanoi. "Haluaisin käydä koko tutkinnan läpi uudestaan perusteellisesti. Olla varma, että olemme tehneet kaiken mahdollisen."
"Frank, Oliver Kane meinasi ampua sinut eilen", Jazz sanoi. Hänen sanansa saivat Frankin säpsähtämään, ja hän tunsi huonon omantunnon pistoksen. Hän jatkoi siitä huolimatta: "Et ole velkaa sille miehelle yhtään mitään."
"Voi olla", Frank sanoi hiljaa. "Mutta olen sen velkaa itselleni."
Jazz nyökkäsi. Frank näytti niin vaivaantuneelta, että äkkiä oli vaikeaa katsoa miestä silmiin. Jazz tuijotti sen sijaan omia varpaitaan.
"Voisitko sinä, tuota, käydä ne paperit vielä läpi, kaikessa rauhassa? Olisi parempi, jos sen tekisi joku sellainen, jolla ei ollut mitään tekemistä alkuperäisen tutkinnan kanssa."
"Frank, olen varma, että te olette tehneet kaiken mitä pitikin", Jazz sanoi lempeästi.
"Thomas on oikeassa." Jazz jäykistyi kuullessaan Redin äänen selkänsä takaa. "Vilkaisin ne paperit läpi itse. Mitään muuta tutkittavaa ei ollut."
Jazz ei vilkaissutkaan taakseen vaan sanoi kovalla äänellä: "Mutta totta kai voin käydä ne läpi, jos haluat, pomo. Ei sitä koskaan tiedä."
"Se on ajanhaaskausta", Red mutisi. Jazz ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
"Kiitos", Frank sanoi. "Vien ne paperit työpöydällesi."
Jazz nyökkäsi. "Aloitan heti kun olen hakenut kahvia."
Frank näytti helpottuneelta palatessaan omaan huoneeseensa. Jazz ei jäänyt odottamaan vaan jatkoi saman tien matkaa taukohuoneeseen. Red seurasi perässä. Jazz ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan työnsi taukohuoneen oven auki ja suunnisti suoraan kahvinkeittimen luokse. Hän kirosi nähdessään, että kahvipannun oli tasan puoli milliä kahvia, ja hajusta päätellen sekin oli seisonut siinä jo hetken. Hän nykäisi pannun pois keittimestä, kaatoi kahvinjämät pois ja ryhtyi keittämään uutta tilalle. Hän tunsi kaiken aikaa Redin katseen niskassaan.
"Niissä papereissa ei ole mitään hyödyllistä", Red sanoi matalalla äänellä. "Tiedät sen itsekin."
"Ai nyt me puhutaan taas?" Jazz paukautti kahvinkeittimen kannen kiinni.
Hänen pureva äänensävynsä sai Redin vaikenemaan.
"Voisit ensi kerralla laittaa muistion", Jazz jatkoi katse tiukasti kahvinkeittimessä. "Että pysyn ehkä kärryillä."
Red huokaisi syvään. Jostain syystä juuri se huokaus ärsytti häntä äkkiä suunnattomasti, ja hän kiepsahti kannoillaan valmiina laukomaan päin Redin naamaa kaiken, mikä hänen mieleensä tuli – että hän tiesi kyllä, miten Red oli tottunut kohtelemaan naisia, mutta hän ei kuulunut siihen kategoriaan, ja hän oli tehnyt selväksi, ettei odottanut Rediltä yhtään mitään, joten jos Red kuvitteli voivansa ilmestyä hänen asunnolleen ja ahdistua asiasta jälkeenpäin, hänen tunteistaan viis, niin Red oli pahemman kerran väärässä, koska...
Viime tipassa Jazz tajusi, että he olivat taukohuoneessa ja että kuka tahansa voisi kävellä ovesta sisään hetkenä minä hyvänsä. Sanat polttelivat hänen kurkussaan, kun hän pakotti ne takaisin juurilleen.
Hän tuijotti Rediä väsyneenä. Red seisoi ovensuussa eilisissä vaatteissaan leuka jäykkänä ja kädet nyrkissä kuin olisi ollut vihainen hänelle, tai itselleen tai tilanteelle. Jazz ymmärsi hyvin, miltä se tuntui. Kahdestatoista tunnista tähän. Heidän välillään olisi yhtä hyvin voinut olla pari mannerta ja valtameri.
"Eilisestä", Red aloitti katse nauliutuneena hänen kasvoihinsa.
Jazz nosti kätensä pystyyn. Redin vihreät silmät välkähtivät turhautuneena.
"Me ollaan töissä", Jazz sanoi sävyttömästi ja työntyi Redin ohi käytävään ennen kuin Red ehti sanoa enempää.
Hän oli vähällä törmätä Moodyyn, joka oli taluttamassa kahta miestä kuulusteluhuoneiden suuntaan. Regina Spearin tuttavat, Jazz tajusi. Hän mutisi nopean anteeksipyynnön ja kohotti katseensa.
Hänen sydämensä jätti yhden lyönnin väliin.
Toinen miehistä oli Max.