Kiitos kivoista kommenteista ja äänistä edelliseen osaan! Nyt hypätään taas uuteen tarinankaareen, ja edellisen seikkailun tapaan tämäkin on kliseinen, koska en vaan voinut vastustaa kiusausta :D Toivottavasti uusi osa jaksaa viihdyttää originaaliuden puutteesta huolimatta? :) - S
**
What if this is just the beginning
We're already wet, and we're gonna go swimming
(Liz Phair: Why Can't I)
**
"Onko kahvi val... Ihan tosi, tyypit, edelleen?" Emmelinen väsynyt ääni kysyi ovensuusta.
"Ikävä kyllä", Greg hymähti pöydän äärestä. Kuului paperipussin rapinaa. "Haluatko pähkinöitä? Ai niin, ja meillä on Moodyn kanssa vedonlyönti käynnissä, jos haluat osallistua. Häviäjä pulittaa viisi puntaa."
"Onko teidän pakko rohkaista heitä?"
Gregin ääni oli puolusteleva. "Me emme saa kuitenkaan heitä lopettamaan, joten yhtä hyvin me voimme..."
"Ansaita rahaa heidän kustannuksellaan?"
Greg ei vastannut ainakaan sanallisesti. Tuolinjalat raapivat lattiaa vasten. Sitten kuului Emmelinen alistunut huokaus ja pähkinäpussin rapinaa.
"Kuin katselisi jonkun omituisen eläinlajin soidinmenoja", Emmeline sanoi mutkalla olevalla äänellä pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Seksuaalinen turhautuminen." Sivusilmällä Jazz näki Gregin nyökyttelevän kiivaasti. "Se purkautuu mitä eriskummallisimmilla tavoilla."
Jazz kääntyi katsomaan Gregiä aikeissa informoida miestä siitä, että hänen seksuaalinen turhautumisensa ei kuulunut tälle tippaakaan. Sitten Redin nyrkki oli vähällä osua hänen leukaansa ja hän muisti, että hänen oli tarkoitus keskittyä kamppailemaan eikä kuuntelemaan toisten kommentteja. Hän väisti Redin iskun viime tipassa, kumartui ja yritti taklata miehen. Red hypähti kevyesti kauemmas, ja hetken ajan he vain kiertelivät toisiaan jääkaapin edessä sopivaa tilaisuutta etsien. Jazz tähtäsi iskun Redin olkapäähän ja joutui sitten väistämään, kun Red yritti napata hänet niskalenkkiin. Red virnisti ja suuntasi uuden iskun häntä kohti, hän torjui ja löi takaisin –
"Mitä ihmettä täällä on oikein meneillään?"
He molemmat jähmettyivät niille sijoilleen ja kääntyivät katsomaan ovelle. Frank seisoi taukohuoneen ovensuussa reppu olallaan ja huomattavasti ruskettuneempana kuin kaksi viikkoa sitten. Ilme Frankin kasvoilla oli pöllämystynyt kuin tämä olisi juuri yllättänyt vesipuhvelin taukohuoneesta. Kaikki huoneessa reagoivat välittömästi. Emmeline oli juuri ollut kurottamassa kohti Gregin pähkinäpussia, mutta nykäisi kätensä äkkiä pois. Greg nousi seisomaan ja rykäisi. Moody nappasi pöydältä raportin ja teeskenteli, että oli uppoutunut lukemaan sitä huolimatta siitä, että piteli raporttia ylösalaisin. Jazz ja Red laskivat kädet sivuilleen ja astuivat kauemmas toisistaan.
"Miten häämatka meni?" Red kysyi rauhallisesti.
"Olen poissa kaksi viikkoa ja te alatte harrastaa painia taukohuoneessa?" Frank kuulosti läpeensä tuskastuneelta.
"Potkunyrkkeilyä", Jazz korjasi.
"Ai sitäkö se oli?" Greg mumisi puoliääneen. Jazz loi mieheen mustan katseen.
"Taukohuone on tarkoitettu kahvinjuontia varten, ei – ylimääräisiä aktiviteetteja", Frank huokaisi.
Jazz vilkaisi Rediä. "Kuulostaako sinustakin siltä, että Frank on ihan yhtä stressaantunut kuin ennen lomaakin?"
Red virnisti hänelle pikaisesti ja kääntyi sitten katsomaan Frankia. "Yritimme vain pitää kamppailutaitojamme yllä. Kunnon poliisi ei lakkaa koskaan harjoittelemasta."
"Meillä on kuntosali sitä varten!"
"Jos joku aikoo hyökätä meidän kimppuumme, se joku ei todennäköisesti odota kiltisti, että me ehditään kuntosalille asti", Red huomautti järkevästi. "On tärkeää osata toimia monenlaisessa eri ympäristössä."
"Ai niin kuin poliisilaitoksen taukohuoneessa?" Frank näytti siltä, että halusi sanoa jotakin enemmänkin aiheesta, mutta muutti sitten äkkiä mieltään ja pudisti päätään. "Antaa olla. En halua tietää. Stron, Thomas – huoneeseeni. Minulla on teille tehtävä."
Jazzin teki mieli sanoa, että jos joku joskus kirjoittaisi Frank Longbottomin elämäkerran, sen nimeksi tulisi En halua tietää. Ei kuitenkaan tuntunut reilulta nostaa Frankin verenpainetta pilviin, kun tämä oli ehtinyt olla töissä loman jälkeen tasan kolme minuuttia, joten hän ainoastaan kohautti harteitaan ja seurasi Redin kanssa Frankia tämän työhuoneeseen. Hän tunsi itsensä etäisesti koululaiseksi, joka komennettiin rehtorin kansliaan puhuttelua varten. Kun Frankin työhuoneen ovi sulkeutui heidän takanaan, hän puolittain odotti, että Frank määräisi heidät jälki-istuntoon tai pesemään poliisilaitoksen vessoja.
Frank kiersi sanaakaan sanomatta työpöytänsä taakse, laski repun pöydälle, kaivoi sen taskusta jotakin ja nakkasi sitten heille molemmille pienen, neliskulmaisen rasian. Jazz nappasi omansa kiinni lennosta ja avasi sen. Hän rypisti otsaansa. Rasiassa oli ohut, kultainen sormus.
"Onneksi olkoon", Frank sanoi lattealla äänellä. "Olette nyt kihloissa."
**
Ensin Jazz epäili, että kyseessä oli jokin omituinen vitsi – ehkä Frank oli kehittänyt huumorintajun häämatkalla ollessaan, tai oli ilmoittanut heidät piilokameraan kostoksi kaikista niistä kerroista, kun he tekivät jotakin muuta kuin mitä käskettiin. Hän vilkaisi Rediä odottaen näkevänsä miehen kasvoilla sen läpeensä ahdistuneen ilmeen, joka ilmestyi aina kun jotakin edes etäisesti häihin tai sitoutumiseen liittyvää mainittiin. Mutta Red katsoikin sormusta ainoastaan lievästi kärsivän näköisenä ja totesi sitten asiallisesti, että Frank halusi ilmeisesti lähettää heidät peitetehtäviin.
Frank nyökkäsi ja Jazzin sydän hypähti.
"Mistä on kyse?"
Frank veti repustaan kansion ja avasi sen työpöydälleen. Kansiossa oli neljän naisen valokuvat. Kaikki neljä naista olivat nuoria, vaaleatukkaisia ja kuolleita.
"Zahra Scott, Olivia Price, Poppy Bennett ja Maya Phillips", Frank luetteli. "Kaikki neljä ovat alle kolmekymmentävuotiaita, kaikki olivat menossa naimisiin ja kaikki löydettiin kuoliaaksi pahoinpideltyinä ja kasvot alaspäin haudattuna Aberystwythissa vain paria viikkoa ennen hääpäiväänsä."
"Jollakulla on patoutuneita aggressioita morsiamia kohtaan", Red tuumasi. "Kasvot alaspäin hautaaminen – se viittaa pakanallisuuteen tai syntisyyteen, vai mitä?"
"Loistavaa. Taas joku rituaalimurha", Jazz huokaisi. "Miksi ihmiset ei enää tapa toisiaan normaalisti?"
Frank jätti hänen kommenttinsa huomiotta ja totesi vain, että hautaustavan vuoksi uskonnollista yhteyttä ei voinut sulkea pois. Kun otti huomioon vielä sen, että kaikki neljä kuollutta naista olivat aikoneet mennä naimisiin samassa kirkossa –
"Tekijä on luultavasti joku, joka on töissä kirkossa tai jolla on yhteyksiä kirkkoon", Red lopetti.
Frank nyökkäsi synkkänä. "Ja koska kirkko on kirkko, he ovat päättäneet olla äärimmäisen epäavuliaita maallisen lain edessä ja jarruttaa tutkimuksia niin paljon kuin vain pystyvät. Lisäksi Aberystwythin poliisilla ei ole syyttäjänviraston mukaan tarpeeksi pitäviä todisteita kyseisen kirkon yhteydestä juttuun, joten heille ei ole myönnetty etsintälupaa."
Red mutisi jotakin munattomista, kirkkoa mielistelevistä pelkuripoliitikoista.
"Hyvin kiteytetty", Frank hymähti. "Eli tiivistettynä – Aberystwythin poliisilla on neljä uhria ja tutkinta, joka ei etene minnekään. Heikäläiset ovat päättäneet, että tässä vaiheessa peitetoiminta on paras tapa edistää tutkintaa, ja välittivät virka-apupyynnön meille."
"Miksi meille? Miksi he eivät soluttaudu kirkkoon itse?" Jazz kysyi.
"Koska Aberystwythin henkirikososastolla on tasan kaksi työntekijää ja he ovat molemmat yli viisikymppisiä ja naimisissa", Frank sanoi. "Operaatioon tarvitaan poliiseja, jotka vastaavat mahdollisimman hyvin aiempia uhreja eli nuorta kihlaparia. Olen suuressa viisaudessani päättänyt nimittää rooliin teidät."
Jazz vilkaisi pöydällä lojuvia valokuvia ja nosti sitten kätensä. "Tuota – on vain yksi ongelma."
"No?"
Jazz osoitti uhrien valokuvia. "He ovat kaikki blondeja. Minä en."
"Ja kahdeksantena päivänä Jumala loi peruukit", Frank sanoi kuivasti.
"Emmeline on jo valmiiksi blondi."
"Ei, ei, ei", Red sanoi paniikinomaisesti ennen kuin Frank ehti avata suutaan. "Minä en mene kihloihin Vancen kanssa!"
"Kiitos tästä ammattimaisesta asenteesta työntekoa kohtaan, komisario Stron", Frank virkkoi sarkastisesti. "Vance on joka tapauksessa pois laskuista. Hän on erinomainen poliisi, mutta peitetoiminta ei kuulu valitettavasti hänen vahvuuksiinsa. Tarvitsemme jonkun, joka pystyy eläytymään rooliin uskottavasti."
"Ai niin kuin Red?" Jazz pärskähti, eikä voinut olla miettimättä, mitä Frank oli oikein poltellut häämatkalla ollessaan.
"Red on tehnyt sen aiemminkin", Frank sanoi hajamielisesti.
Jazz pyörähti Rediin päin. "Oletko sinä ollut valekihloissa jonkun toisen kanssa?"
"En vapaaehtoisesti", Red mutisi.
"Silti." Jazz ei pystynyt pitämään mustasukkaisuutta pois äänestään.
"Riittää, kiitos. Koetetaan pitää mielessä, että tämä on poliisilaitos eikä yläaste", Frank keskeytti. "Peitetehtävät eivät ole mikään leikin asia, joten oletan, että pystytte suhtautumaan asiaan sen vaatimalla vakavuudella."
Jazz korjasi nopeasti ilmeensä peruslukemille. Frank odotti hetken mahdollisia vastalauseita, nyökkäsi sitten tyytyväisenä ja kertoi, mitä heiltä odotettiin. Heidän oli tarkoitus soluttautua kirkkoon nuorenaparina, joka halusi tulla vihityksi kyseisessä kirkossa, puhuttaa siinä roolissa ollessaan mahdollisimman monia kirkon työntekijöitä ja yrittää kartoittaa mahdollisia epäiltyjä. Lisäksi heidän pitäisi yrittää tunnistaa murha-ase. Aberystwythin poliisi oli määritellyt, että kaikki uhrit oli hakattu kuoliaaksi jollakin tylpällä esineellä, mutta toistaiseksi kukaan ei ollut onnistunut määrittelemään varmasti, mistä esineestä oli kyse. Aberystwythin poliisi toimittaisi heille esineen mitat ja parhaan arvauksen sen muodosta, ja heidän tehtävänsä oli yrittää löytää kyseinen esine kirkosta, jos mahdollista. Jos kirkosta löytyisi jotakin murha-aseeksi sopivaa, syyttäjänviraston olisi pakko myöntää Aberystwythin poliisille etsintälupa, eikä kirkolla olisi muuta vaihtoehtoa kuin myöntyä työntekijöidensä kuulusteluihin.
"Teidän tehtävänne on kerätä tietoa, ei leikkiä sankaria", Frank painotti. "Jos saatte selville jotain, teidän pitää ilmoittaa siitä Aberystwythin poliisille välittömästi. Mahdollisen pidätyksen tekeminen on heidän tehtävänsä, onko selvä?"
Jazz rypisti otsaansa. "Eikö se ole vähän epäuskottavaa? Että kirkkoon ilmestyy äkkiä kaksi muukalaista, jotka haluavat mennä naimisiin juuri siinä kirkossa mahdollisimman pian? Tai siis, jos uhrit löydettiin kuolleena vain pari viikkoa ennen hääpäiväänsä – "
Frank nyökkäsi ja selitti, että IT-osasto loisi heille valehenkilöllisyydet ja tarvittavat paperit, jotta näyttäisi siltä, että he olivat asuneet Aberystwythissa viimeiset kaksi vuotta. Heidän tarinansa olisi, että he olivat olleet aikeissa järjestää isot sukuhäät morsiamen kotikaupungissa Lontoossa, mutta jotakin oli mennyt pieleen viime tipassa, ja nyt he halusivat vain pienet, yksityiset häät Aberystwythissa mahdollisimman lyhyellä varoitusajalla. Jos juttu ei ratkeaisi ennen heidän oletettua hääpäiväänsä, he yksinkertaisesti peruisivat häät viime hetken paniikkiin vedoten ja palaisivat takaisin Cardiffiin.
"Aberystwythin poliisi järjestää teille asunnon, joten nyt meidän tarvitsee vain luoda teille uskottavat peitehenkilöllisyydet ja – "
"Hetkinen. Unohdit mainita yhden asian." Red risti käsivarret rinnalleen. "Nimittäin sen osuuden, missä Jazz toimii syöttinä murhaajalle."
Frankin kasvot punehtuivat. "Thomasin tehtävä ei ole –
"Jos Jazz ei toimi syöttinä, miksi hänen pitää leikkiä vaaleatukkaista?"
"Aberystwythin poliisi uskoo, että paras tapa herättää mahdollisessa tekijässä reaktioita on kutsua paikalle joku, joka vastaa täysin aiempien uhrien profiilia. Tarkoitus ei ole saattaa kumpaakaan teistä vaaraan."
"Sitä ei voi kuitenkaan taata, vai mitä?" Red painosti. "Tekijä voi aivan hyvin vilkaista kerran Jazziin päin ja alkaa suunnitella hänen murhaansa."
Frank liikahti tuolissaan. "Aberystwythin poliisi pitää teitä silmällä – "
"Ne kokonaiset kaksi kappaletta?" Red hymähti ja pudisti päätään. "Minusta on Jazzin päätös, haluaako hän tätä tehtävää. Etenkin kun ottaa huomioon – "
Sekä Red että Frank vilkaisivat Jazzin suuntaan, ja Jazz näki lauseen lopun heidän silmissään. Kun ottaa huomioon, että Jazz oli vähällä kuolla kaksi viikkoa sitten. Hän kovetti ilmeensä.
Viimein Frank nyökkäsi vastentahtoisesti. "Thomas, jos sinusta tuntuu, että et ole valmis... En tietenkään halua pakottaa..."
Oliko hän valmis? Jazzilla ei ollut aavistustakaan. Poliisin rooliin palaaminen Pickeringin jälkeen oli sujunut yllättävän helposti, luultavasti siksi, että viimeisen parin viikon aikana he olivat lähinnä käyneet läpi vanhoja juttuja ja paperitöitä. Se ainoa henkirikos, jonka he olivat ratkaisseet, oli ollut sitä perinteistä laatua – mies tappoi toisen suutuspäissään humalassa, meni paniikkiin ja yritti piilottaa ruumiin, tuli sitten katumapäälle ja tunnusti yhtä lailla humalassa siskolleen, joka soitti poliisin. Frankin kuvailema peitetehtävä sen sijaan muistutti epäilyttävästi Pickering-episodia – hän olisi jälleen potentiaalisesti sekopäisen murhaajan kiikarissa.
Jazz tuijotti uhrien valokuvia Frankin työpöydällä. Ensimmäisissä valokuvissa uhrit hymyilivät huolettomasti, seuraavissa oli puolestaan heidän ruumiinsa sen jälkeen kun tappaja oli saanut heistä tarpeekseen. Kaikki neljä naista olivat olleet valmistautumassa päivään, jonka oli ollut tarkoitus olla heidän elämänsä onnellisin – ja joku oli päättänyt tappaa heidät sen vuoksi. Jazzin huulet puristuivat yhteen tiukaksi viivaksi.
"Thomas?" Frank kysyi levottomana. "Mitä mieltä olet?"
Jazz kääntyi katsomaan Rediä. Red vain kohotti kulmiaan. Päätös on sinun.
Jazz nosti leukaansa. "Mennään pidättämään se paskiainen."
**
Ensimmäinen tunne, jonka Jazz tunsi Frankin työhuoneesta lähtiessään, oli innostus. Hän ei ollut koskaan ollut peitetehtävissä, mutta poliisikoulussa kaikki olivat puhuneet peitetoiminnasta kuin se olisi ollut parasta ikinä. Se oli tilaisuus leikkiä salaista agenttia tavallisen etsivän sijasta, ja kunnia suotiin vain harvoille. Se, että Jazz sai mahdollisuuden lähteä peitetehtäviin heti uransa alussa – no, kunnia oli täysin oikea sana kuvaamaan tilaisuutta. Ylpeyttä ja innostusta seurasi kuitenkin välittömästi ahdistus. Hän ja Red olivat vihdoin palanneet takaisin ennalleen, kiitos sanattoman sopimuksen, jonka mukaan he olivat toistaiseksi vain työkavereita, eivätkä mitään sen enempää – ja nyt Frank halusi heidän leikkivän rakastuneita, halusi heidän teeskentelevän, että he olivat menossa naimisiin. Oliko Frankin mielessä käynyt lainkaan, että komentamalla heidät leikkimään kihlaparia hän otti myös riskin Red-nimisen jääkauden paluusta? Okei, kun otti huomioon neljän naisen kuoleman, Frank ei luultavasti välittänyt kovin paljon Jazzin ja Redin välien kehittymisestä, eikä hänen tietenkään kuulunutkaan välittää, mutta...
Mutta Jazz välitti. Pitkästä aikaa hän ja Red olivat taas – no, Jazz ja Red. He ratkoivat rikoksia ja kinastelivat, harjoittelivat potkunyrkkeilyä taukohuoneessa ja täydensivät toistensa lauseet. Jokin oli muuttunut Frankin häissä käydyn keskustelun jälkeen, kun he olivat epäsuorasti myöntäneet olevansa kiinnostuneita toisistaan. Heidän vitsailunsa muistutti siinä määrin flirttailua, että Emmeline oli poistunut taukohuoneesta ovet paukkuen useammin kuin kerran, ja kun toiset lähtivät työpäivän jälkeen kotiin, he jäivät vielä usein tekemään paperitöitä takeaway-ruoan ja Redin sääntöjen vastaisen olutvaraston voimin. Totta kyllä, he olivat edelleen jähmettyneet paikalleen kunnes Red päättäisi toisin, ja välillä odottaminen tuntui niin piinalliselta, että Jazzin teki mieli vain iskeä Rediä kirjalla päähän, tai vaihtaa Facebookissa asuinpaikakseen Pysyvän seksuaalisen turhautumisen maa. Mutta silti – he olivat taas Jazz ja Red, ja suurimman osan ajasta se oli tarpeeksi, ja Jazz ei kestäisi, jos Red päättäisi ryömiä takaisin koloonsa vain siksi, että pari etsivää Aberystwythissa ei saanut murhasarjaa ratkaistua ilman ulkopuolista apua.
Jazz sulki Frankin työhuoneen oven perässään ja kääntyi katsomaan Rediä. Miksi ihmeessä Redin piti olla taas niin ilmeetön? Frankin aiheuttamaa vahinkoa oli vaikea arvioida, kun Red oli päättänyt kilpailla tunteiden kätkemisen maailmanmestaruudesta.
Jazz väänsi vaivaantuneen hymyn huulilleen, kohotti Frankin antamaa paperipinoa ja totesi, että oli paras mennä opiskelemaan. Heillä ei ollut kovin monta päivää aikaa, ja hän halusi olla perillä kaikista murhajutun aiemmista käänteistä siihen mennessä, kun IT-osasto saisi valmiiksi kaikki tarvittavat järjestelyt heidän peitetehtäviään varten.
Red nyökkäsi, mutta väisti hänen katsettaan. Jazzin mieliala laski. Hän piti kuitenkin äänensä neutraalina kysyessään, että mitä Red veikkasi, pääsisivätkö he lähtemään ennen torstaita?
"IT-osastolla menee yleensä pari päivää dokumenttien kanssa. Vähemmän, jos Frank laittaa heihin vauhtia", Red sanoi. "Luultavasti me lähdetään keskiviikkona, viimeistään torstaiaamuna."
"Loistavaa", Jazz mutisi.
"Mitä?"
"Ei mitään", Jazz huokaisi. "Paitsi että Max saattaa hirttää minut."
Red rypisti otsaansa. "Pitikö sinun nähdä Max torstaina?"
"Joo. Me yritetään olla ystäviä, hitaasti mutta varmasti." Jazz hymyili vinosti. "Se olisi paljon helpompaa, jos en joutuisi perumaan tapaamisia töiden takia. Enkä voi edes sanoa, että mistä on kyse. Tai siis, mitä minun pitäisi sanoa? Että matkustan toiseen kaupunkiin teeskentelemään kihlausta sen miehen kanssa, joka – "
Hän vaikeni, oli purra kieleensä.
" – joka haukkui häntä puhelimessa pari viikkoa sitten?" Red täydensi pienen, epämukavan hiljaisuuden jälkeen.
"Joo", Jazz sanoi helpottuneena. Sitten hän keräsi rohkeutensa. "Me selvitään tästä, eikö niin? Okei, tiedetään, että kihlaparin leikkiminen on vähän vaivaannuttavaa kun ottaa huomioon olosuhteet ja kaikki, mutta kuka sanoo, että meidän pitää olla joku tunteita näyttävä kihlapari, me voidaan vain kävellä sinne sormukset sormissa ja kutsua toisiamme jollain ällöttävillä lempinimillä, ja jos ne kysyy jotakin me voidaan vaan sanoa että ei uskota julkisiin hellyydenosoituksiin, ja kuka muutenkaan alkaa pussailla papin edessä – "
"Jassminadara", Red keskeytti. "Hengitä."
Jazz vaikeni ja kohotti katseensa Rediin. Red vastasi hänen katseeseensa huvittuneena.
"Etkö sinä aio mennä paniikkiin?" Jazz kysyi hitaasti. "Lukkiutua työhuoneeseesi ja pysyä siellä kuukautta putkeen?"
"Olen ollut peitetehtävissä aiemminkin", Red hymähti. "Usko pois, tämä on paljon vähemmän vaivaannuttavaa kuin... No, ei ollenkaan niin vaivaannuttavaa kuin voisi olla."
Jazz siristi silmiään. "Vähemmän vaivaannuttavaa kuin mikä?"
"Ei kuulu sinulle, etsivä Utelias."
"Me ollaan kohta valekihloissa. Ei valemorsiamelta voi salata mitään."
Red vain pudisti päätään.
"Saan sen selville ennen pitkää."
"Et ole ilmeisesti kuullut peitetoiminnan tärkeintä sääntöä", Red totesi kuivasti.
"No?"
"Mistään, mikä tapahtuu peitetehtävissä, ei puhuta koskaan jälkeenpäin."
Red sanoi sen jokseenkin pirullisesti hymyillen, ja Jazzin vatsanpohjassa lepatti.
**
Jazz vietti seuraavat kaksi päivää kotona pyykkivuorta vastaan taistellen ja käyden läpi Aberystwythin poliisin muistiinpanoja rikossarjasta, jota paikallinen media oli alkanut nimittää tarttuvasti morsianmurhiksi. Muistiinpanojen perusteella oli selvää, että Aberystwythin poliisi oli tehnyt parhaansa jutussa, jonka tutkimista niin kirkko kuin paikalliset poliitikot pyrkivät hidastamaan parhaansa mukaan. Lisäksi ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, että neljää uhria yhdisti tasan kaksi asiaa: vaalea hiustenväri ja aikomus mennä naimisiin samassa kirkossa. Poliisi oli uppoutunut heidän taustoihinsa perin pohjin siinä toivossa, että löytäisi jonkin muun yhdistävän tekijän, kuten saman lempikahvilan, opiskelutaustan tai harrastuksen, mutta naisilla oli hyvin vähän yhteistä. He olivat kaikki käyneet yliopiston, mutta eri puolilla maata. Heillä oli kaikilla erilainen tausta – Olivia Price ja Maya Phillips olivat yksityiskoulussa opiskelleita rikkaiden lapsia, kun taas Zahra Scott oli kaupungin vuokra-asunnossa varttunut köyhän yksinhuoltajan kasvatti ja Poppy Bennettin taustaa kuvasi parhaiten sana keskiluokkainen. Poppy Bennett oli ollut kirjastossa viihtyvä lukutoukka, Olivia Price oli harrastanut ratsastusta, Zahra Scott oli vetänyt vapaa-ajallaan twerkkaustunteja paikallisessa liikuntakeskuksessa ja Maya Phillips oli kunnostautunut lähinnä matkustamisessa ja shoppailussa. Edes neljän naisen sulhasilla ei ollut päällisin puolin mitään yhteisiä piirteitä – yksi heistä oli sijoitusneuvoja, toinen oli töissä Oxfamilla, kolmas oli opettaja ja neljäs kuljetti veneellä turisteja tähystämään delfiinejä Cardiganinlahdelle. Paikallisten poliisien oli ollut pakko tulla siihen tulokseen, että naiset olivat valikoituneet uhreiksi hiustenvärinsä takia, sekä yksinkertaisesti sen vuoksi, että olivat päättäneet mennä naimisiin väärässä kirkossa.
Aberystwythin poliisit olivat pohtineet monia eri teorioita murhien motiivista. Oliko tekijällä jotakin naimisiinmenoa vastaan? Edustiko vaaleatukkainen morsian jotakin tiettyä, erityisen vihattua henkilöä tekijän elämässä? Kaikki neljä naista oli haudattu kasvot alaspäin, mikä yleensä viittasi kirkon yhteydessä siihen, että kuolleen sielun ei haluttu pääsevän taivaaseen. Oliko tekijä nähnyt naiset jostakin syystä syntisinä ja surmannut heidät sen vuoksi? Poliisit olivat yrittäneet kaivaa luurankoja kuolleiden naisten komerosta, mutta jos ei otettu lukuun Olivia Pricea, joka oli pettänyt edellistä poikaystäväänsä nykyisen sulhasensa kanssa kaksi vuotta sitten, ei uhreilla ollut mitään suuria syntejä kontollaan. Ellei tekijä sitten ollut pitänyt syntinä sitä, että uhrit olivat asuneet yhdessä poikaystäviensä kanssa ennen avioitumista – mutta kun otti huomioon miten yleistä se nykyään oli, sillä logiikalla Aberystwythin olisi pitänyt olla murhattuja morsiamia puolillaan.
Jazz selasi muistiinpanoja eteenpäin, kunnes löysi tiedot itse kirkosta. Pyhän Muiston kirkko oli pieni, perinteinen kivikirkko Aberystwythin yliopistokaupungin laidalla. Kirkossa oli töissä kaksi pappia – molemmat miehiä, toinen lähellä eläkeikää ja toinen kolmissakymmenissä – jotka asuivat molemmat erillisessä rakennuksessa kirkon lähettyvillä. Heidän lisäkseen kirkon palkkalistoilla oli taloudenhoitaja, kanttori, haudankaivaja sekä jonkin sortin yleismies, jonka virallista nimitystä Jazz ei tiennyt. Aberystwythin poliisi ei ollut sulkenut yhtäkään työntekijöistä pois epäiltyjen listoilta, joskin todennäköisimpänä vaihtoehtona he pitivät joko jompaakumpaa papeista tai haudankaivajaa – pappeja koska nämä todistetusti piittasivat syntisyydestä ja rikoksilla oli potentiaalinen uskonnollinen motiivi, ja haudankaivajaa siksi, että – no, uhrit oli haudattu, ja haudankaivaja oli hautaamisen asiantuntija. Hyvin päätelty, Sherlockit, Jazz ajatteli huvittuneena muistiinpanoja lukiessaan.
Hänen oman epäiltylistansa kärkeä koristivat muistiinpanojen perusteella molemmat papit ja kanttori. Kaikki neljä uhria olivat kadonneet eri aikoihin päivästä ilman, että kukaan oli kiinnittänyt heidän katoamiseensa mitään huomiota. Se tarkoitti sitä, että heitä ei ollut siepattu kadulta kiljuen ja apua huutaen, ja jäljitettyään naisten liikkeitä mahdollisimman tarkasti ennen näiden katoamista etsivät Aberystwythissa olivat tulleet siihen tulokseen, että naiset olivat luultavasti menneet joko itse tapaamaan uhria tai nousseet tämän autoon vapaaehtoisesti. Oli vaikea kuvitella, että naisilla olisi ollut mitään syytä mennä tapaamaan haudankaivajaa tai taloudenhoitajaa. Sen sijaan oli hyvinkin helppo kuvitella tilanne, jossa häitään suunnitteleva nainen nousisi samaan autoon vihkipappinsa tai kanttorinsa kanssa. Siihen tarvittiin vain yllättävä tapaaminen kaupungilla, ai niin, minulle tuli mieleen idea hääseremoniaanne liittyen, keskustellaanko asiasta pikaisesti autossa samalla kun heitän sinut sinne, minne ikinä olitkin menossa? Ja pahaa-aavistamaton morsian meni auton kyytiin innokkaana puhumaan häistään kiinnostuneen kuulijan kanssa, eikä häntä nähty enää koskaan elossa. Jazz nyökytteli itsekseen. Siinä oli järkeä.
Hänen kulmansa kohosivat, kun hän käänsi esiin listan kirkon työntekijöistä ja näki kahden papin valokuvat.
"Isä Vakava ja Isä Hymypoika", hän mumisi.
Isä Charles Beckett, papeista vanhempi, oli tuuheilla kulmakarvoilla ja harmailla hiuksissa varustettu mies, joka näytti siltä, että ei ollut pitänyt elämänsä aikana päivääkään hauskaa ja paheksui suuresti kaikkia, jotka kehtasivat tehdä niin. Hänen nuorempi työkaverinsa puolestaan oli hänen täysi vastakohtansa. Isä Thomas Moore oli nuori, hauskannäköinen ja hymyilevä – melkein liiankin hauskannäköinen ja hymyilevä papiksi. Aberystwythin poliisin muistiinpanojen mukaan Moore teki kirkollisten tehtävien ohella paljon töitä erityisesti nuorten ja maahanmuuttajien kanssa. Beckett puolestaan näytti siltä, että paljon todennäköisemmin potkisi nuoria nilkkoihin kuin ryhtyisi pelaamaan palloa heidän kanssaan. Beckett oli ollut töissä Pyhän Muiston kirkossa yli kolmekymmentä vuotta, kun taas Moore oli aloittanut vasta vajaat kaksi vuotta sitten. Kumpikaan papeista ei ollut naimisissa. Saivatko papit nykyään mennä naimisiin? Jazz toivoi, että olisi kuunnellut tarkemmin uskonnontunnilla koulussa.
Hän käänsi taas sivua. Ei ollut vaikeaa nähdä, miksi haudankaivaja oli päätynyt epäiltyjen listalle Aberystwythin poliisissa. Wilfred Jones näytti stereotyyppiseltä naisia vaanivalta sarjamurhaajalta arpisine kasvoineen ja kylmine, hymyttömine silmineen. Poliisit eivät olleet kuitenkaan löytäneet hänen taustastaan mitään hälyttävää – isä Beckettin tavoin Jones oli ollut töissä kirkossa monta vuosikymmentä. Mies oli ollut myös naimisissa mutta eronnut pari vuotta sitten, mikä oli kiinnittänyt poliisien huomion. Jonesin vaimo oli kuitenkin ollut tummaihoinen ja mustatukkainen, joten jos Jones olisi erosta katkeroituneena päättänyt alkaa tappaa morsiamia, ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä, että hän olisi saanut päähänsä aloittaa blondeista. Jazz siirsi päänsä sisässä Jonesin epäiltylistan pohjalle, samoin kuin taloudenhoitaja Mary Hoffman-Sandersin, joka näytti neuletakissaan ja harmaassa nutturassaan lähinnä Punahilkan kiltiltä isoäidiltä. Kanttori Felicity Whiteleyn hän piti epäiltyjen listalla edelleen, koska Aberystwythin poliisin mukaan nelikymppinen nainen oli syvästi uskonnollinen, ja koska kanttorina tämä oli ollut luultavasti morsianten kanssa enemmän tekemisissä kuin haudankaivaja tai taloudenhoitaja. Suntiosta – tai mikä kirkon yleismiehen virallinen titteli sitten ikinä olikaan – Aberystwythin poliisilla ei ollut juuri mitään tietoja, pelkkä nimi ja ikä. Jazz lisäsi muistiinpanoihin oman merkintänsä siitä, että Henry Huntingtoniin pitäisi perehtyä tarkemmin.
Hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja katseli listaa kirkon työntekijöistä. Kuusi työntekijää, joista yksi oli nelinkertainen murhaaja – paitsi jos Aberystwythin poliisi oli väärässä ja kaikki neljä naista olivat tavanneet murhaajansa pikaruokaravintolan drive-in –kaistalla. Mutta se ei tuntunut oikealta, Jazz totesi ja siristi silmiään. He pitäisivät kaikki mahdollisuudet avoinna, koska hyvän etsivän kuului tehdä niin – mutta murhaaja oli yksi näistä kuudesta, hän oli varma siitä. Nyt heidän pitäisi vain teeskennellä kihlausta ja todistaa se.
**
"Ajatuksia?" Red kysyi keskiviikkoaamuna, kun he istuivat Frankin työhuoneessa odottamassa Frankia. Red keikkui tuolinjaloilla näyttäen aivan liian pirteältä ottaen huomioon, että kello oli hädin tuskin kahdeksan aamulla, eikä kumpikaan heistä ollut vielä ehtinyt taukohuoneeseen hakemaan kahvia. Jazz oli valvonut kolmeen asti aamulla pesemässä ja järjestämässä vaatevarastoaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkä tyyppisiä vaatteita hänen valehenkilöllisyytensä käytti, joten hän oli yrittänyt varautua kaikkeen.
"Vaihtoehtoja on monia. Kaikki riippuu siitä, miksi heidät murhattiin." Jazz nielaisi huokauksen. "Jos motiivina oli uskonto ja syntisyys, se on luultavasti jompikumpi papeista – itse veikkaisin isä Synkeää, hän vaikuttaa siltä, että pitää esiaviollista seksiäkin syntinä. Jos heidät tapettiin siksi, että he ovat blondeja, ykkösepäiltyni on kanttori."
"Koska...?"
"Koska hän on vaaleatukkainen ja nelissäkymmenissä." Jazz kohautti harteitaan. "Ehkä häntä suututtaa, että hän ei koskaan päässyt naimisiin. Ehkä joku toinen blondi vei hänen elämänsä rakkauden, ja hän tappaa tämän symbolisesti yhä uudelleen ja uudelleen päästäkseen yli menetyksen tunteesta."
"Olen aika varma, että syyttäjänvirastossa ei ilahduta, jos me syytetään jotakuta murhasta sukupuolen ja hiustenvärin perusteella."
"Se oli pelkkä teoria. Mutta olen silti aika varma, että se on toinen papeista. Kaikki luottaa pappeihin, vai mitä?" Paitsi oli aika vaikea kuvitella, että yksikään nuori nainen nousisi vapaaehtoisesti samaan autoon isä Beckettin kanssa, Jazz tajusi sitten. Vanha pappi vaikutti pelkän valokuvan perusteella siltä, että puhkeaisi saarnaan moraalista ja synnistä heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.
"Lyödäänkö vetoa?" Red virnisti.
"Ei. Ei vedonlyöntiä", Frank sanoi ovensuusta, ennen kuin Jazz ehti kysymään, eikö Red uskonut pappien syyllisyyteen. Frank osoitti heitä sormellaan. "Niin kauan kuin te olette Aberystwythissa, te edustatte Etelä-Walesin poliisia ja tarkemmin ottaen tätä poliisilaitosta. Se tarkoittaa ammattimaista käytöstä. Ei vedonlyöntiä, ei potkunyrkkeilyä kahvihuoneessa, ei alkoholia poliisilaitoksen tiloissa. Onko selvä?"
Frank odotti, että näki heidän molempien nyökkäävän, käveli sitten sisälle huoneeseen ja ojensi heille molemmille vaaleansinisen muovitaskun.
"Siinä on peitehenkilöllisyytenne."
Jazz veti muovitaskusta ajokortin ja syntymätodistuksen, jotka kuuluivat molemmat Jasmine Thompsonille. Syntymätodistuksen mukaan Jasmine oli syntynyt Lontoossa ja oli täyttänyt kaksikymmentäseitsemän vuotta maaliskuussa. Ajokortin mustavalkokuvasta tuijottivat Jazzin omat kasvot, mutta vaaleiden hiusten kehystämänä. Kuvankäsittely oli tehty niin hyvin, että sitä ei edes huomannut. Hän kurtisti kulmiaan valokuvalle, yritti päättää, pitikö itsestään vaaleatukkaisena vai ei. Hän havahtui ajatuksistaan vasta, kun Red puuskahti:
"Ned Strong?"
"IT-osaston tyypit yrittivät pysyä mahdollisimman lähellä oikeita nimiänne, niin että jos käytätte vahingossa väärää nimeä, se kuulostaa pelkältä lempinimeltä." Frank sanoi sen täysin asiallisesti, mutta hänen silmissään pilkahti vahingonilo.
"Niin varmaan", Red mutisi ja nojautui sitten Jazzin olan yli kurkistamaan hänen papereitaan. "Kuka sinä olet?"
"Jasmine Thompson, ainoa lapsi ja postikorttitaiteilija." Jazz rypisti otsaansa. "Entä jos joku pyytää minua piirtämään jotain? En osaa piirtää edes tikku-ukkoa."
"Sano, että ei haudankaivajaakaan pyydetä kaivamaan hautaa ilmaiseksi", Red virnisti.
Jazz loi katseensa kattoon ja nappasi sitten paperit Redin kädestä. Ned Strong, kaksikymmentäkahdeksan vuotta, ainoa lapsi. Valmistunut IT-alalta ja työskentelee sovelluskehittäjänä. Redin paperinipussa oli myös todistus asuinpaikasta Aberystwythissa sekä Lontoossa päivätty vihkimislupa, jonka oli ilmeisesti tarkoitus säästää heidät liian tarkoilta taustatutkimuksilta.
"Onko meillä Facebookia tai Instagramia?" Jazz kysyi. "Näyttää varmaan aika oudolta, jos joku pappi googlettaa meidät ja meistä ei löydy mitään."
"Hyvä pointti. Alasdair!" Frank huikkasi käytävään.
Frankin työhuoneeseen astui pitkä, hontelo mies, jonka vahamaisen kalpea olemus ja sarvisankaiset silmälasit saivat Jazzin yhdistämään miehen oitis poliisilaitoksen IT-osastolle. Mies näytti siltä, että ei ollut nähnyt päivänvaloa hetkeen ja että ei erityisemmin nauttinut siitä kokemuksesta tälläkään hetkellä. Miehellä oli kädessään kamera.
"Alasdair tekee teille Facebook-profiilit", Frank selitti. "Profiilinne ovat suljetut, joten jos joku googlaa teidät, niistä näkyy vain nimi, kuva ja asuinpaikkakunta. Alasdair saa sen näyttämään siltä, että olette olleet jäseniä jo monta vuotta, mutta älkää hyväksykö ketään kaveriksi, koska tileillä ei ole itse asiassa mitään sisältöä."
"Ja sitä varten me tarvitaan teistä valokuvat", Alasdair mumisi katse lattiassa. "Kumpi ensin?"
"Ai niin, tehän tarvitsette..." Frank marssi työpöytänsä luokse ja kaivoi kassista Jazzille vaalean peruukin ja Redille silmälasit.
Jazz otti peruukin vastaan vastahakoisesti ja suuntasi vessaan asettelemaan sitä päähänsä. Mennessään hän kuuli Redin kysyvän, että miksi ihmeessä hänen oli pakko käyttää silmälaseja, ja Frankin vastaavan, että Red esitti IT-nörttiä, siksi.
"Entä jos joku tunnistaa meidät?" Jazz kysyi palatessaan Frankin työhuoneeseen. Peruukki tuntui liian lämpimältä ja hänellä oli kestänyt ikuisuus sulloa omat hiuksensa sen alle niin, että niitä ei näkynyt. Hän alkoi puolittain harkita kävelevänsä vain lähimpään kampaamoon ja pyytävänsä hiustenvaalennusta. "Tai siis, me ollaan molemmat oltu televisiossa tiedotustilaisuuksissa..."
Frank pudisti päätään. "Kukaan ei koskaan kiinnitä poliiseihin huomiota tiedotustilaisuuksissa. Se on fakta."
Jazz vilkaisi syrjäsilmällä Rediä, joka kanavoi edelleen hänen omaa henkilökohtaista Mister Poliisilaitostaan silmälaseista huolimatta. Hän ei ollut siitä niinkään varma.
**
"Hermostuttaako?" Frank kysyi, kun Red oli kadonnut Alasdairin kuvattavaksi poliisilaitoksen sisäpihalle ja he olivat kahdestaan Frankin työhuoneessa.
Jazz kohautti harteitaan. "Vähän."
Hän nappasi yhden peruukin vaaleista hiussuortuvista sormiensa väliin ja tuijotti sitä inhoten. Peruukki tuntui kutisevalta ja epämukavalta, ja kuin kuorrutuksena kakun päälle Aberystwythiin oli luvattu loppuviikoksi yli kaksikymmentä astetta lämmintä. Jazz tiesi kyllä, että sarjamurhaajan pysäyttäminen mahdollisimman nopeasti oli heidän tärkein tavoitteensa – mutta silti, Frank olisi saanut katsoa sääennustetta ennen kuin komensi hänet leikkimään blondia.
Frank totesi, että Jazzilla ei ollut mitään aihetta huoleen. Hän oli vilkaissut Jazzin poliisikouluhistoriaa ja huomannut, että Jazz oli läpäissyt peitetoimintaa käsittelevän kurssin parhain mahdollisin arvosanoin.
"Loppukoe pitää edelleen sisällään myös käytännön osuuden, vai mitä?"
"Joo", Jazz huokaisi. Hän ei vaivautunut lisäämään, että käytännön kokeessa hänet oli määrätty esittämään kadulla rahaa pummaavaa alkoholistia, ja että se oli ollut paljon helpompaa kuin Redin kihlatun näytteleminen. Ei, ei Redin vaan Nedin, Jazz muistutti itseään terävästi. Nedillä ja Jasminella ei ollut mitään tekemistä Redin ja Jazzin kanssa. Mitä pikemmin hän saisi sen taottua kalloonsa, sen parempi.
"Koettakaa vaan käyttäytyä luonnollisesti ja pysyä niin lähellä totuudessa kuin mahdollista", Frank neuvoi. "Hyvissä valheissa on aina totuuden siemen."
Ai niin kuin se, että minä olen rakastunut Rediin?
Jazz oli aikeissa kysyä, millä perusteella Frank oli oikein valinnut hänet peitetehtävään, mutta Red ja Alasdair tulivat juuri silloin takaisin työhuoneeseen. Red näytti läpeensä kyllästyneeltä. Alasdair tuijotti kiinteästi kameraansa ja oli vähällä kompastua kynnykseen. Mies punastui, livahti sisälle huoneeseen heidän kaikkien katseita vältellen ja ojensi kameransa Frankille.
Frank selasi nopeasti kuvat läpi. "Hyvää työtä, Alasdair. Nämä käyvät hyvin."
"Itse asiassa minulle tuli vielä yksi idea", Alasdair sanoi hiljaa. "Rakastuneilla on yleensä valokuvia toisistaan lompakossa, vai mitä?"
Frank vilkaisi pöydänkulmalla lojuvan lompakkonsa suuntaan, ja Jazz kätki hymynsä.
"No – tuli vain mieleen, että sellainen voisi auttaa paljon uskottavuuden luomisessa", Alasdair puhui nyt nopeasti, kuin olisi pelännyt jonkun heistä torppaavan hänen ideansa ennen kuin hän pääsisi loppuun asti. "Yhteiskuva Nedistä ja Jasminesta jommankumman lompakon kuvataskussa. Se näkyisi ikään kuin vahingossa, kun he näyttävät henkilöllisyystodistuksiaan papille."
Jazz jäykistyi. Mutta Frank vain katsoi häntä ja Rediä mietteliäästi, ja totesi sitten, että se oli hyvä idea. "Kuinka nopeasti saat kuvat kehitettyä? Näiden kahden pitää lähteä jo tänään."
Alasdair hymyili ujosti ja sanoi tuntevansa läheisessä valokuvaamossa tyypin, joka tulostaisi kuvat saman tien eikä kysyisi kysymyksiä.
"Okei, tehdään se sitten. Missä – "
"Eikös teidän kahvihuoneessanne ole sohva? Se käy oikein hyvin."
Jazz avasi suunsa sanoakseen, että häntä ei huvittanut ruveta lähentelemään Rediä työpaikan sohvalla ja että heidän tarinansa olisi taatusti tarpeeksi vakuuttava muutenkin. Mutta Frank nousi jo ylös ja hätisteli heitä taukohuonetta kohti, ja hän tajusi, että vastaan väittäminen olisi ollut epäammattimaista. Yleisesti ottaen hänellä ei ollut mitään ongelmaa käyttäytyä epäammattimaisesti Frankin edessä, mutta paikalla oli myös IT-osaston Alasdair, eikä olisi reilua, jos IT-osastollakin alettaisiin juoruta Frankin auktoriteetin puutteesta. Hän loi avuttoman katseen Rediin kävellessään Frankin jäljessä ulos ovesta.
Greg ja Moody istuivat pöydän ääressä juomassa kahvia, kun he astuivat sisään taukohuoneeseen. Frank hätisteli heidät käytävään odottamaan. Mennessään Greg loi paljonpuhuvan silmäyksen Alasdairin pitelemään kameraan ja virnuili, että ei missään nimessä haluaisikaan olla virallisen kihlajaiskuvan tiellä.
"Monesko kerta tämä onkaan sinulle, Stron? Kolmas?"
"Ainakin minä olen ollut joskus peitetehtävissä", Red mutisi Gregin loittonevalle selälle.
"Tuota – jos te istuisitte alas siihen sohvalle." Alasdair sormeili paitansa nappeja. "Ja jos etsivä Stron yrittäisi näyttää vähän vähemmän..."
"Murhaavalta?" Jazz ehdotti, kun näytti siltä, että Alasdair-parka ei löytänyt oikeita sanoja.
Red loi häneen synkeän katseen istuessaan alas. Jazz vain hymyili leveästi istuessaan Redin viereen – paljon lähemmäs kuin olisi normaalisti istunut, niin lähelle, että tunsi Redin jalan lämmön omaansa vasten.
"Okei, mitä meidän pitää tehdä, pomo?" hän piti äänensä tarkoituksellisen kevyenä ja nenäkkäänä, kuin tilanne ei olisi herättänyt hänessä minkäänlaisia tunteita.
Frank vilkaisi Alasdairia vastausta odottaen.
"No, tuota, ehkä he voisivat suudella?"
Jazz tunsi Redin jäykistyvän vierellään. Hänen oma sydämensä jätti yhden lyönnin väliin. Sitten Alasdairin sanat todella upposivat hänen tajuntaansa ja hän huomasi pomppaavansa ylös sohvalta ja tokaisevansa että ei, ei missään nimessä, vain hänen kuolleen ruumiinsa yli.
"Sori vain Frank", Jazz jatkoi tajutessaan, miten teräviltä hänen sanansa olivat kuulostaneet. "Mutta se ei ole meidän peiteroolien kannalta tarpeellista, eikä kuulu työnkuvaan."
Hänen helpotuksekseen Frank nyökkäsi, ja hän vajosi takaisin sohvalle.
"Pitäisikö minun olla loukkaantunut?" Red kysyi huvittuneesti.
"Äsh. Pää kiinni."
Jazz ei vaivautunut kertomaan todellista syytä vastahakoisuuteensa: Hän ei halunnut suudella Rediä peitetehtävissä, koska kun – jos – hän joskus suutelisi Rediä, hän halusi, että he olisivat Red ja Jazz, eivät Ned ja Jasmine tai ketä heidän ikinä olikaan tarkoitus olla.
"Hyvä on sitten", Alasdair sanoi nopeasti. "Etsivä Stron, jospa laitat vain käsivarren etsivä Thomasin olkapäiden ympärille. Ja – ja koettakaa näyttää rakastuneilta."
Helpommin sanottu kun esimies on paikalla, Jazz ajatteli synkästi ja yritti olla jännittymättä, kun Redin käsivarsi kietoutui hänen olkapäidensä ympärille ja veti hänet lähemmäs. Hän kääntyi katsomaan ylös Redin kasvoihin tavalla, jonka oli tarkoitus olla palvova ja rakastunut, mutta joka oli ilmeisesti jotakin aivan muuta, koska Frank huomautti oitis, että hän näytti siltä, että kärsi ilmavaivoista. Jazz korjasi nopeasti kasvoilleen iloisen hymyn.
"Ei millään pahalla, Thomas, mutta nyt näytät siltä kuin olisit poltellut pilveä", Frank huokaisi. "Ja Red, voisitko olla vielä vähän teennäisempi? Näytät siltä kuin olisit karannut Päivien viemäästä."
"Joo, sinähän sen tietäisit", Red mumisi puoliäneen.
"Näyttäkää vaan – rennolta – ja – ja onnelliselta."
Jazzilla oli suurin piirtein yhtä rento olo kuin puupökkelöllä. Oli vaikeaa keskittyä näyttelemään roolia, kun Red oli näin lähellä. Se palautti elävästi hänen mieleensä sen edellisen kerran, kun Redin käsivarsi oli ollut ympärillään. Silloin he olivat olleet tanssilattialla ja Red oli sanonut epäsuorasti, että oli kiinnostunut hänestä... mutta ei ollut vieläkään tehnyt asialle mitään, ja hänestä tuntui siltä, että hän saattaisi räjähtää lähiaikoina, ja entä jos Red huomasi sen ollessaan näin lähellä? Tai entä jos Frank huomaisi?
"Nyt te näytätte siltä kuin olisitte hyvänpäiväntuttuja sunnuntailounaalla", Frank sanoi purevasti. "Vähän intohimoa peliin, kiitos!"
Red kohotti toista kulmaansa. "Frank on tainnut valita väärän ammatin."
Jazz nyökytteli. "Hän on selvästi missannut kutsumuksensa elokuvaohjaajana."
"Aikuisviihde-elokuvien ohjaajana, ehkä", Red virnisti.
"Sitä paitsi", Jazz jatkoi. "Eikö hän tiedä, että sinä et voi näyttää rentoutuneelta, koska et tiedä mitä se sana tarkoittaa?"
"Tosi hauskaa, neiti Nahkahousu."
"Hei, vaan koska minulla on harrastuksia – "
"Ja mielenkiintoinen vaatemaku."
Jazz kallisti päätään ja hymyili herttaisesti. "Viimeksi kun tarkastin, sinun kommenttisi niihin nahkahousuihin oli, että kiva asu, Jassminadara."
"Se oli sarkasmia."
"Ai, oliko sekin sarkasmia, kun tuijotit minun – "
"Loistavaa, loistavaa!" Alasdair kiljahti innostuneena. "Jatkakaa samaan malliin!"
He palasivat ryminällä nykyhetkeen ja yrittivät saman tien poseerata sillä seurauksella, että Alasdair huokaisi syvään ja mutisi hetken olevan menetetty; he olivat palanneet takaisin puupökkelöiksi. Mies pudisteli hetken murtuneena päätään ja totesi sitten, että oli hän sentään muutaman hyvän valokuvan saanut, ehkä joku niistä kelpaisi. Hän ojensi kameran Frankille, joka kävi valokuvat läpi mietteliäänä.
"Hyvää työtä", Frank sanoi viimein ja palautti kameran Alasdairille. "Vie tuo kolmanneksi viimeinen kehitettäväksi. Tarvitsen sen puoleenpäivään mennessä."
Alasdairin kadottua huoneesta Frank kääntyi katsomaan Jazzia ja Rediä, jotka olivat siirtyneet istumaan sohvan eri päihin ja välttelivät huolellisesti katsomasta toisiinsa. Jazzilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Frank oli tarkalleen ottaen nähnyt Alasdairin valokuvissa. Jotakin Frank oli selvästi nähnyt, sillä miehen ilme oli lievästi ahdistunut, kun hän kysyi, että ei kai hänen tarvinnut muistuttaa heitä siitä, että peitetehtävissä oli kyse pelkästään peitetehtävistä.
Jazz nosti kätensä rinnalleen. "Voi Frank, miten voit sanoa noin? Ned Strong on elämäni valo, Ned on ainoa merkityksellinen asia siinä pimeydessä, joka – "
"Häipykää siitä", Frank sanoi ja hieroi ohimoitaan. "Menkää pakkaamaan tai jotakin."
**
Neljä tuntia myöhemmin he istuivat autossa matkalla Aberystwythiin. Alasdair oli muuttanut Redin työauton tiedot ajoneuvorekisterikeskuksessa niin, että jos joku hakisi auton tietoja rekisterinumeron avulla, sen omistajina näkyisi Ned Strong ja Jasmine Thompson. Jazz oli jättänyt kaikki omat henkilöllisyystodistuksensa kotiin ja oli sen sijaan laittanut lompakkoonsa Jasminen ajokortin sekä Alasdairin ottaman valokuvan, jossa hän ja Red virnuilivat toisilleen sohvalla käsivarret toistensa ympärillä. Hän oli työntänyt valokuvan kuvataskuun nopeasti sitä edes kunnolla vilkaisematta, haluamatta nähdä, mitä Frank oli siinä kuvassa nähnyt. Hän oli pakannut laukkunsa pohjalle virkamerkkinsä ja aseensa, ja sullonut niiden päälle pinon vaatteita – neutraaleja ja asiallisia, sellaisia, joita naimisiinmenosta haaveileva Jasmine Thompson voisi käyttää. Hänen peruukkinsa lojui kojelaudalla kuin joku harvinaisen pitkäkarvainen, vaalea, kuollut eläin ja muistutti häntä koko ajan yhä lähempänä odottavasta hetkestä, jolloin hänen täytyisi laittaa se päähänsä ja teeskennellä olevansa joku muu.
He olivat taittaneet matkaa enimmäkseen hiljaisuuden vallitessa. Red näytti keskittyneen kokonaan ajamiseen ja radiokanavien selaamiseen, eikä Jazz voinut olla miettimättä, oliko Red sittenkin aiemmista väittämistään huolimatta alkanut ahdistua. Hänellä ei ollut kuitenkaan aikaa huolehtia siitä juuri nyt. Hän oli keskittynyt opiskelemaan Frankin antamista papereista löytyviä tietoja Jasmine Thompsonin ja Ned Strongin elämästä, yritti opetella jokaisen pienen yksityiskohdankin niin hyvin, että muistaisi ne tarvittaessa vaikka keskellä yötä syvästä unesta herätettynä. Heidän lähtiessään Aberystwythia kohti Frank ilmoitti, että oli saanut varattua heille tapaamisajan Pyhän Muiston kirkossa perjantai-iltapäivälle. Se tarkoitti sitä, että heillä oli tasan kaksi päivää sisäistää peitetarinansa ja oppia tuntemaan uusi naapurustonsa niin hyvin, että pystyisivät tarvittaessa kuulostamaan siltä, että olivat asuneet Aberystwythissa viimeiset kaksi vuotta, ei vain vaivaista kahta päivää. Mutta ei mitään paineita, Jazz hymähti.
"Olen pahoillani, että en voi antaa teille enempää aikaa", Frank oli sanonut lopuksi. "Mutta etsimämme murhaaja ei ole iskenyt hetkeen, ja Aberystwythin poliisissa pelätään, että hänellä on jo uusi uhri näköpiirissä. Mitä pikemmin te saatte tehtävänne alkuun..."
...Sitä pikemmin murhaaja saa toisen potentiaalisen blondin murhalistalleen? Jazz täydensi päänsä sisässä. Redin ilme oli kiristynyt siihen malliin, että ei ollut ollut vaikeaa arvata miehen ajattelevan samaa.
Jazz pänttäsi papereita melkein koko matkan, kunnes syntymäajat ja toiset nimet ja pääaineet ja ammatit suhisivat hänen päässään yhtenä sekavana vyyhtinä. He olivat jo ohittaneet Aberystwythin kaupungin rajan, kun hän viimein sulki kansion, nappasi kirotun peruukin kojelaudalta ja ryhtyi asettelemaan sitä paikoilleen. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, kun otti huomioon, että hänellä oli apunaan pelkkä auton sivupeili ja että autoa ajoi Red, jonka ajotaitojen kehittymisestä Jazz ei ollut jaksanut enää aikoihin edes haaveilla.
"Okei, miltä näyttää?" Jazz työnsi viimeiset oranssit hiussuortuvat piiloon ja kääntyi katsomaan Rediä.
"Blondilta."
"Kiitos huomiosta, Sherlock. Tarkoitin, että näyttääkö se luonnolliselta?"
Red vilkaisi häntä nopeasti ja totesi, että Jazz Thomas ilman oransseja hiuksia ei tulisi ikinä näyttämään luonnolliselta, mutta jos kyse oli Jasmine Thompsonista niin kyllä, peruukki näytti ihan tarpeeksi aidolta.
Jazz tunsi epämääräisen lepatuksen vatsassaan – kuin hänen vatsansa pohjalla olisi kasvanut puu, ja tuuli olisi leyhyttänyt sen lehtiä. "Joten... pitäisikö meidän suunnitella meidän peitetarinaa?"
"Eikö se kaikki löydy Frankin papereista?"
"Joo, Jasminesta ja Nedistä, mutta ei... tiedäthän, miten me tavattiin ja niin poispäin. Pappi kysyy sellaisia juttuja takuuvarmasti, ne tulee aina esille hääseremonian aikana."
Red irvisti hienoisesti sanalle hääseremonia, mutta korjasi ilmeensä nopeasti peruslukemille. "Okei, missä me tavattiin? Töissä?"
"Ai postikorttitaiteilija ja sovelluskehittäjä?" Jazz pudisti päätään. "Miten olisi naamiaisissa? Me molemmat oltiin pukeuduttu poliisiksi ja ruvettiin juttelemaan?"
"Ei mitään poliisiin viittaavaa, se voi herättää liikaa mielenkiintoa."
"Okei, entäs... me törmättiin vahingossa lenkillä ja kaaduin ja mursin ranteeni, ja sinä saatoit minut sankarillisesti ensiapuun?"
Red pyöritti silmiään. "Ihan kuin mitään tuollaista tapahtuisi tosielämässä."
"Keksi itse sitten jotain, romanttisen kohtaamisten asiantuntija."
"Se naamiaisjuttu oli ihan hyvä." Red hieroi niskaansa. "Unohdetaan vaan ne poliisiasut. Jasmine oli pukeutunut prinsessa Leiaksi ja Ned on Star Wars –fani?"
"Kelpaa." Jazz vilkaisi Rediä syrjäsilmällä eikä voinut olla ajattelematta, että tuntui oudolta miettiä niin yksityiskohtaisia asioita kuvitteellisen Ned Strongin elämästä, kun hän itse tiesi vielä niin vähän sen todellisen Red Stronin elämästä. Työnarkomania, hankala perhetilanne, sitoutumiskammo ja rakkaus dekkareiden lukemiseen – niillä ei vielä päässyt kovin pitkälle. Pääsisivätkö he koskaan siihen vaiheeseen, jolloin he vaihtaisivat näitä tietoja toisistaan, eivät kehittelisi tarinoita valekihlaustaan varten?
Hän karisti ajatuksen mielestään. "Kauanko me ollaan oltu yhdessä?"
"Seitsemän vuotta", Red sanoi yhtään miettimättä.
"Ja me mentiin nyt vasta kihloihin?"
"Nedillä on sitoutumiskammo", Red virnisti. "Kesti aikaa, ennen kuin Jasmine sai nalkutettua Nedin kosimaan."
"Jasmine-parka", Jazz mumisi. Hän oli aikeissa kysyä seuraavan kysymyksen – mihin he olivat toisissaan alun perin rakastuneet – mutta juuri silloin Red käänsi auton kivisen, kaksikerroksisen talon eteen ja navigaattori kojelaudalla ilmoitti robottimaisella äänellä, että he olivat saapuneet perille määränpäähänsä, ja Jazz unohti saman tien kaiken, mitä hänen oli ollut tarkoitus sanoa. Hän kohotti katseensa taloon, joka olisi heidän kotinsa tutkinnan ajan, ja nielaisi.
Kaksi viikkoa.
Samassa pienessä talossa.
Yhdessä Redin kanssa.
Ilman häiriötekijöitä.
Kihlausta teeskennellen.
Hän oli virallisesti pulassa.