That's a good
question
(phr.) I don't know how to
answer that.
•LUMI•
Elämä vilisi mun silmien edessä, kunnes mä sitten jysähdin kylki edellä vasten kuumaa asfalttia.
"Argh", mä ärähdin ja kampesin itseni istumaan hampaat irvessä.
Tarkistin mun käsivarren, jonka iho oli verellä monesta kohtaa. Asfaltti ihottuma ei antanut polttelultaan armoa. Potkaisin skeittilautaa turhautumisesta.
Mulle riitti.
"Sattuko?"
Pudistin päätä mun luokse tyylikkäästi omalla laudallaan rullaavalle Adrianille, ja huokaisin raskaasti, kun se hyppäsi sulavasti lautansa päältä ja nappasi sen kainaloon.
Se kohotti kulmiaan vino hymy huulillaan.
"Mist vetoo et jos nyt halaan sua ni alat itkee."
Mä pyöräytin mun silmiä ja annoin sen auttaa mut ylös ties jo kuinka monetta kertaa. Mun raajoista alkoi loppua tila uusille mustelmille mutta mä olin ollut itseppäinen enkä halunnut luovuttaa sen typerän tempun suhteen, mitä Adrian yritti mulle opettaa.
"Joko riitti?" Se nosti mulle kulmiaan, kun mä nypin pikkukiviä mun kädestä.
"Jep", töksäytin.
Adrian nauroi kevyesti ja veti mun päätä lähemmäksi suukottaakseen mun ohimoa.
"Söpö."
Mä siristin sille mun silmiä ja sain vastaukseksi poikamaisen virnistyksen.
"Haista sinä kuule..." mä mumisin ja kumarruin nostamaan mun laudan kantoon.
Me lähdettiin kävelemään niitten pihalle.
Life update: Mä asuin nykyään Tampereella. Leevin kanssa. Se muutti uuteen kämppään kolmisen viikkoo sit ja mä majoituin sen ylimääräseen vapaaseen huoneeseen. Mä olisin kyllä varmasti saanut jäädä myös Adrianin porukoille mutta emmä halunnut olla pummi varsinkaan, kun mulla ei ollut yhtään varaa maksaa mistään kuluista. Tosin niille se tuskin oli ongelma mutta mulle oli. En mä vaan olis pystynyt vetelehtimään niitten nurkissa. Plus mä halusin vähän etäisyyttä tästä kaupungista. Olin mä Adrianilla sen ekan viikon, kun mä lopullisesti sitten lähdin kotoa. Vähän sulattelemassa asioita.
Toisinsanoen itkemässä elämää Adrianin olkapäätä vasten 24/7.
Nykyään isästä kuului tosi harvoin. Me oltiin muutaman kerran törmätty, kun me oltiin Adrianin kanssa käyty katsomassa äitiä, jonka tila ei ollut edennyt suuntaan tai toiseen. Mutta mun ja äidin välit sentään olivat parantuneet. Adrian kehotti mua puhumaan sen kanssa ja kyllä se kannatti. Kaikki oli paljon helpompaa silleen. Iskään mä halusin pitää vähän väliä ja äiti ymmärsi sen.
Mitä Nellaan tuli, se asui kai yhä Jyväskylässä. Ei mulla oikeestaa ollut mitää hajua. Me ei ikinä enään puhuttu sen kaiken tapahtuneen jälkeen eikä mua oikeestaan ees huvittanut.
Ainoo ongelma siinä, että mä asuin nykyään Tampereella oli se, että mä ja Adrian nähtiin harvemmin.
No okei.
Melkeen joka toinen päivä plus viikonloput.
Adrian joko tuli meille tai sitten mä niille. Mä tykkäsin enemmän tulla tänne, koska Madde ja Viljo oli täällä myös. Ja Oliver tottakai.
"Arvaa muuten mitä?" Adrian tokaisi, kun me potkittiin kenkiä jaloista niitten eteisessä.
Mä kohotin mun kulmia kysyvänä, ja lähdin sen rinnalla kulkemaan kohti portaita.
"Mulla on nykyään tyttöystävä."
"Aijaha?"
Adrian nyökäytti päätään.
"Joo."
"Törmäsin Maurin kaupalla–tai oikeestaan ne törmäs muhun–pariin tyttöön ja yks kysy mun snäppii", Adrian selitti ja heitti lippiksen päästään olkkarin sohvalle.
Mä hymähdin hieman huvittuneena ja pyöräytin silmiä.
"Kukas tää tyttöystävä sit on?"
"Sä."
Jäin tuijottamaan Adriania kulmat koholla. Sitten vaan huokaisin ja pudistin päätäni suunnaten samalla niiden jääkaapille.
"Kiva."
"Nii et sä nyt sit oot mun tyttöystävä." Adrian seurasi mua.
"No tosi kiva. Kohta mut sit kidnapataan lunnaita vastaan vai?" mä heitin sarkastisesti ja avasin niiden pakastimen jätskin toivossa. Mä olin tuonut niille tuliaisena tuuttipaketin mutta voi olla, että Oliver veti ne kaikki jo.
Adrian nojautui keittiön saarekkeeseen ja vei kädet sitten niskansa taakse muka venytellen. Olin kuin en olisi huomannut sen pullistelua ja odotin vastausta kulmat koholla. Löin pakastimen kiinni mansikka tuutti kädessäni.
Adrian alkoi nauraa.
"Kamaan eikö tehonnu?"
"Keksi parempi."
Se pyöritteli silmiään ja sanoi: "Ei kukaa sua pääse kidnappaa ku seuraan sua ku hai laivaa."
"Jes ja nyt mul on stalkkeriki kaupan pääl."
Käännähdin kannoillani ja suuntasin kohti kylppäriä samalla jäätelöpaperia kuorien. Adrian seurasi mua taas. Se otti sen homman näköjään tosissaan.
Kun me viimein saavuttiin kylppäriin mä olin aikeissa suunnata ensiapukaappia kohti, mutta mun matka pysäytettiin törkeästi. Adrian kiepsautti mut ympäri ja laski käden mun leualle.
"Ei mut ootko?" se kysyi nyt tosissaan ja nosti mun katseen kohtaamaan omansa.
Mä hymyilin.
"Enköhän mä oo ollu sun tyttöystävä jo parisen viikkoa."
Adrianin ei luovuttanut: "Mut virallisesti."
Mä vastasin sen vaativaan katseeseen hymyn poukkoillessa mun huulilla.
"Kai mä voin olla," kuiskasin ja nojasin mun otsan sen omaa vasten. Ilahtunut hymy Adrianin huulilla huvitti mua.
Meillä oli mennyt vähän liiankin hyvin parin viime viikon aikana. Me ei oltu riidelty enään hirveesti, mitä nyt jotain pikkujuttuja. Ehkä molemmat vaan oli helpottuneita siitä, että me tiedettiin toistemme salaisuudet.
Ainakin melkeen.
Mä vetäydyin kauemmaksi irvistäen, kun asfaltti-ihottuma mun kädessä otti osumaa käsipyyhkeeseen.
"Onks teil sitä desinfiointi suihketta?" mä kysyin ja käännyin ensiapukaapin puoleen. Vaikka kuinka olisin halunnut jatkaa tuota söpöä hetkeä niin mä olin vaarassa saada kohta verenmyrkytyksen jos en tehnyt tälle kädelle mitään.
Adrian nosti kulmiaan ja astui mun viereen.
"Eiks se muka oo siellä?"
"Ei näy."
"Outoo, kyl se viel maanantaina siel oli." Adrian raapi päätään kummastuneena. Sen katse käännähti ulos oviaukosta. "Hei Olkku! Ootsä nähny sitä desinfiointi suihket?"
Oliverin katse nousi sen puhelimesta meihin, kun se otti viimeisen askeleen alas alakertaan. Sen kulmat kurtistui pienesti, kun se mietti ja näytti sitten tajuavan jotain.
"Joo itseasias, se on varmaa mun huonees."
Mä huomasin kuinka Adrian liikahti levottomasti ja sen otsa rypistyi vaisusti.
"Sun huonees? Kui?"
Oliver huomasi myös epäilyksen, joka kuulsi Adrianin äänestä. Se katsahti veljeään kyllästyneenä ja mutisi: "Edelleenki se lasi hajos. Etsä muista?"
"Aaa. Se."
Oliver nyökkäsi ja vilkaisi sitten mua ja mun kättä.
"Outs. Venaa sekka ku haen sen."
Mä hymyilin sille hennosti. Kun se katosi näkyvistä mä siirsin mun katseen hiuksiaan haraisevaan Adrianiin. Se stressasi Oliverin puolesta, vaikka väitti muuta. Kyllä mä näin sen siitä.
Nojauduin lavuaariin.
"Kaikki järkkääntyy vielä, eiks?" mä vakuutin ja otin Adriania hennosti kädestä.
Se puuskahti ja nyökkäsi.
"Kaippa."
Sitten se heitti hiestä märän t-paidan pois päältään suoraan pyykkikaappiin ja kumartui lavuaarin ylle pesemään kasvojaan kylmällä vedellä. Mun katse siirtyi sen selkään ja siinä oleviin arpiin. Mulla ei tähän asti ole vielä ollut mahdollisuutta kysyä siltä, että mistä ne olivat tulleet mutta mulla oli vahva veikkaus siihen liittyen.
Laskin mun käden hellästi sen selälle ja kuljetin mun sormea isoimman arven reunoilla. Mä tunsin Adrianin jännittyvän hetkeksi, kunnes se sitten rentoutui ja sulki hanan jääden nojaamaan lavuaariin käsillään. Se seurasi peilin kautta mun tekemisiä ennen kuin nappasi käsipyyhkeen naulasta ja kuivasi kasvonsa siihen.
"Mistä nää on tullu?" mä kuiskasin keskittyneenä sen vasemman olkapään alla olevaan arpeen.
Adrian ryttäsi pyyhkeen yhdeksi mytyksi käsiinsä.
"Siitä kolarista. Se ikkuna oli säpäleinä ja raapi ihoo."
Mun veikkaus osui oikeaan.
"Tääki?" mä kysyin sitten ja sipaisin sen kyljen puolella olevaa ikävämmän näköistä arpea. Adrian pudotti katseensa siihen ja hymyili synkästi. Se heitti myös pyyhkeen avonaisen pyykkikaapin koriin.
"Meikäläisen käsialaa."
Mun katse nousi sen silmiin järkyttyneenä mutta ennen kuin mä ehdin sanoa mitään, se otti kiinni mun kasvoista ja silitti mun poskea peukalollaan.
"Yhtäkuin, heitin kuperkeikan avatun ananas purkin kanssa."
Helpotus valtasi mun sisimmän ja mä kietaisin mun kädet sen ympärille.
"Tumpelo."
Kuvitella, että mä olin joskus luullut sen arpien tulleen jostain aivan täysin muualta. Kaikki ei tosiaan aina ollut sitä miltä näytti.
Adrian hymähti ja alkoi sukia mun hiuksia vaitonaisena.
Syy miksi me molemmat oltiin tänään vähän hiljaisia oli se, että huomenna oli viidestoista seitsemättä, mikä tarkoitti kolmikon synttäriä, mikä taas tarkoitti sitä, että meidän haaste loppuisi ja sitä, että Adrian lähtisi Italiaan.
Mä tiukensin mun otetta siitä vaistomaisesti ja yritin imeä itseeni tuttua, turvallista tuoksua varastoon muutamaksi viikoksi.
"Tarkottaaks tää et mä hävisin?" mä mumisin mun ajatukset ääneen.
"Mikä?" Adrian ihmetteli.
"Ku sä lähdet Italiaan etkä jää?" Mä nostin mun koiranpentu katseen siihen, vaikka tiesin vallan hyvin ettei sillä olisi minkäänlaista vaikutusta.
Adrian huokaisi mutta hymyili kuitenkin pienesti. Se pyyhkäisi hiukset mun korvan taakse.
"Se on edelleenki vaan kaks viikkoa Lumi. Kaks viikkoo. Ei koko loppuelämä."
Pyöräytin mun silmiä.
"Mulle se on koko loppuelämä. Ties kenet sä sieltä löydät ja raahaat mukanas Suomeen."
Adrian hymähti.
"Patongin jos jonku."
Mä tyrskähdin mutta vakavoiduin heti perään:
"Venaat mua sitte huomenna? Et voin ees toivottaa hyvää syntteriä?"
"Joo, joo ja joo. Oot kysyny tota nyt ainaki kymmenesti tänää."
"Pitää varmistaa." Mä kohautin mun hartioita.
Oliver saapui takaisin desinfiointisuihkepullo mukanaan. Mä otin sen siltä kiittäen ja aloin suihkuttaa ainetta mun käsivarteen hammasta purren.
"Ei muka kirvele? Juupajuu", mä mumisin lukiessani etikettiä.
Mun käsi oli tulessa.
Oliver naurahti ja kysyi sitten: "Mistä toi tuli?"
"Otin mittaa asfaltin kanssa."
Se irvisti ja haraisi hiuksiaan.
"Auts."
Mä vilkaisin peilin kautta Adriania, joka nojaili nyt kylppärin seinään ja tuijotti tyhjyyteen. Mä huokaisin sisäisesti ja repäisin palan sideharsoa rullasta. Mun oli pakko saada sen ajatukset muualle Oliverista. Ees hetkeksi. Oliver ei nimittäin ollut lähdössä sen kanssa Italiaan. Aurorakaan ei ollut. Vaan Adrian ja Serena, joka oli ollut täällä jo ainakin kuukauden päivät.
Siksi Adrian hermoili, koska se ei pystyisi pitämään veljeään "silmällä". Mä olin kyllä luvannut kattoa sen perään mutta mun sanat tuntuivat menevän sillä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuka mä olin sitä tuomitsemaan. Kyllä mäkin olisin huolissani mutta mä vaan toivoin et se pystyis ees vähän nauttimaan sen ajasta siellä Italiassa. Se oli puhunut siitä reissusta ja kaikista sen sukulaisista taukoamatta. Aluksi se oli raahamassa mutkin sinne, mutta mulla oli vielä töitä. Muuten mä olisin jo varmaan matkalla.
"Morjestaaaa!"
Meidän kaikkien katseet käännähtivät yllättyneinä paikalle ihan puskista ilmestyneeseen Viljoon, joka oli vihdoin kasvattanut kultaiset sortuvansa takaisin. Nyt ne lainehtivat sen päälaella hullunkurisesti.
Adrian otti kasvoilleen tylsistyneen perusilmeensä. Ne ei Viljon kanssa olleet vieläkään mitään ylimpiä ystäviä–wonder why–vaikka me oltiin hengattu melkeen koko kesä samassa porukassa. Niillä oli vähän sellanen viha rakkaus suhde toisiinsa.
"Ovikello?" Adrian nosti merkitsevänä kulmiaan mutta Viljo vain pyöräytti sille silmiään ja kiinnitti sitten huomionsa mun käsivarteen. Sillä itsellään oli kainalossa jalkapallo.
"Me ollaa naapureita, sitä paitsi tääl on selkeesti joku murhaus menossa vai misä ruusu puskassa te kaks ootte hyppiny?" Se osoitti mun veristä kättä.
Mä hymähdin Adrianin vain mulkoillessa Viljoa.
"Opettelin vaan yhtä temppuu laudalla."
"Aa. No lopputuloksen näkee."
"Hei!" mä huudahdin huvittuneena itsekkin ja viskasin sitä sillä desinfiointipullolla. "Mä opin sen iha just."
Viljo naureskeli ja nyökytteli päätään.
"Jojoo uskotaan, mut Adrian, jätkähän on lähdössä Italiaan vai hä?" Viljo heitti kätensä Adrianin harteille ihan kiusallaan.
"Jep, voit soitella jos tulee ikävä." Adrian hymyili vinosti.
Viljo tuhahti.
"Ei mulla riitä saldo sellasee. Mut Hedwigin voin laittaa matkaan–"
"Oliks sul jotai asiaaki?" Adrian keskeytti Viljon ja heitti sen käden harteiltaan.
Viljo vei käden loukkaantuneena sydämmelleen ja pudisteli päätään. Se katsahti Oliveria ja mumisi niinkuin me ei muka kuultaisi: "Ootsä varma et sun veljeä ei sekotettu johonki toiseen sairaalas?"
Oliver hymähti.
"En ota kantaa."
Adrian pyöräytti silmiään laiskasti.
"Läppä oli. Tuutteks pelaa jalista? Vai onks teil jotku treffit taas?" Viljo siirsi katseensa muhun kysyvänä.
"Hyvä idea", Adrian tokaisi ja sai Viljolta kyllästyneen katseen.
"Menkää ny jo naimisiin."
Adrian siirsi katseensa muhun ja nosti kulmiaan. Mä kohautin mun olkia.
"Hyvä idea."
Oliver vaan nauroi, kun taas Viljo risti meidät toivottomaksi tapaukseksi.
Minkäs teet.
_________________________________
[: KATTOKAA MITÄ MÄ SAIN AIKAAN:
(Tää tosin saattaa vielä hyvinkin muuttua jos on edes koskaan tullakseen :') tuleva kansikuva Oliverin tarinaan siis )
Mutta joo, tän piti olla viimeinen luku mutta en mä yhtään osaa päättää tätä kirjaa auttakaa joku 😭 välttelen sitä vaan loppuun asti :D nyyhkistä. Noh, saittepa vähän armonaikaa tälläsella täyteluvulla.
Wc: 1790