Money can't buy
happiness
(phr.) A saying created by poor people to help curb their jealousy of the rich.
•LUMI•
"Sä et mee himaan tänään," Adrian toisti.
"Meenpäs! Etsä voi sitä määrää," mä tiuskaisin ja puristin paitaa enemmän itseäni vasten.
Adrian kiristeli leukaperiään ja haraisi hermostuneena hiuksiaan.
Tää oli mennyt hei ihan tosi hyvin. Ainakin sen minuutin. Sitten, kun mä mainitsin mistä mustelmat olivat peräisin Adrian vain ilmoitti, että mä jäisin niille täksi yöksi enkä menis kotiin.
"Nii mutku-"
"Ei oo mitään muttia! Mä meen piste", ärähdin.
Epätoivo valtasi sen kasvot. Se huokaisi ja yritti keräillä itseään, kun mä vaan käänsin mun sumean katseen pois hammasta purren.
Adrian ei ymmärtänyt, että jos mä en menisi niin asiat tulisivat vain pahenemaan. Välttely ei auttanut millään tavalla tätä mun tilannetta. Mun oli vaan pakko mennä kotiin. Ottaa se kaikki vastaan. Niin mä olin aina tehnyt. Mä-
"En haluu et sä joudut kokemaan tollasta. Anna mun auttaa sua. Selvitetään tää asia," Adrian keskeytti mun ajatuksen juoksun ja sai mun katseen nousemaan takaisin siihen. Sen lihakset eivät olleet enään niin jännittyneet mutta silmät paljastivat sisällä vellovan turhautumisen.
Mä vastasin sen katseeseen haastavana.
"Ja mitä? Mä täytän syksyllä kahdeksantoista eli ihan just. Tässä vaiheessa on turhaa sotkea mitään poliiseja saati sitten sossuja peliin."
"Mut tolle pitää saada loppu. Mitä sä muka meinasit tehdä kun täytät kahdeksantoista? Ei se tuu loppumaan yhden päivän aikana", Adrian ähkäisi. Se joutui astumaan syrjään, kun mä nousin ylös ja vedin vauhdissa paidan takaisin mun päälle.
"Muutan niinku säki luultavasti", tokaisin.
Katumus kolkutti mun alitajunnassa pienesti.
Ei pitäisi riidellä.
Kyllä mä sen tiesin mutta Adrian ei ymmärtänyt, vaikka sille yritti vääntää rautalangasta, miten asia oli. Ei se tietenkään ymmärtänyt, kun sillähän oli maailman ihanin isä. Välittävä ja sellanen.
Se teki niin pahaa kattoo vierestä, kun tiesi samaan aikaan, että oma iskä makasi sängyssä puolikuolleena ja piti omaa tytärtä vain huushollin ylläpitäjänä.
Mut mä olin tottunut siihen enkä mä todellakaan halunnut, että tähän sotkettaisiin mitään poliiseja. Sen jälkeen mut kuitenkin revittäis ties mihin laitokseen tai osastolle joittenkin kukkahattutätien kuullusteltavaksi eikä me voitais enään nähdä Adrianin kanssa niinkuin ennen. Se oli mun pahin skenaario. Enkä mä ottanut riskejä, kun taas Adrian oli valmis sysäämään kaiken tuleen sen kummemmin miettimättä.
"Lumi.." se ähkäisi.
Työnsin sen huoneen oven auki ja marssin portaisiin. Ensimmäisellä askelmalla mua tarrattiin ranteesta.
"Mihin sä nyt?"
"Kotiin", töksäytin ja ravistin Adrianin otteen irti musta. Se ei siltikään jättänyt mua rauhaan, ei tietenkään. Se nousi askelmia samaan tahtiin mun kanssa, kulmat rypyssä.
"Et viittis. Emmä tarkottanu loukata tai mitään. Oon vaa huolissani", se yritti selittää ja mun oli pakko painaa mun silmät hetkeksi kiinni.
Purin poskea.
Adrian tarkoitti hyvää. Mutta mä en tiennyt, olinko mä valmis sittenkään. Se tiesi yhtäkkiä ihan tosi paljon musta ja ajatus siitä ahdisti. Mä olin tähän asti piilotellut näitä salaisuuksia mun sydämmessä ja haudannut ne päivänvalolta. Ettei kukaan vain pääsisi käsiksi niihin. Mutta nyt Adrian tiesi. Se tiesi ihan liikaa siihen nähden, kuinka äkkiä tää kaikki oli mennyt eteenpäin.
Emmä voinut itselleni mitään.
Mä vaan olin tottunut pärjäämään yksin.
Istahdin eteisen penkille mustan lampaantaljan päälle ja kiskaisin ensimmäisen tennarin jalkaan. Itkua niellen. Adrian jäi sukimaan hiuksiaan avuttomana samalla seuraten mun lähtöaikeita. Sillä ei ollut vieläkään paitaa päällä eikä se varmaan itse edes ollut tajunnut koko asiaa.
Tai sitten sitä ei vaan kiinnostanut.
"Anna mä ees heitän sut", se tarjoutui ja otti auton avaimet lipaston päältä. Se ei jättänyt mulle muita vaihtoehtoja, kun se jo työnsi släpärit jalkaan ja avasi oven mun edeltä.
Mä en vilkaissutkaan sitä astuessani ulos.
Tää oli huono idea alunperinkin.
Miten mä muka olin kuvitellut, että tää päättyisi? Että Adrian antaisi asian olla hetken ihmettelyn jälkeen. Miksi muka olisi antanut? En mäkään olis.
Adrian näki parhaaksi suunnata suoraan kuskin paikalle, kun mä kiiruhdin edeltä toiselle puolelle. Mä huomasin sen vilkaisevan mua syrjäsilmällä ja sitten avaimia käsissään ennen kuin avasi ovet lukosta hiuksiaan samalla sekoittaen.
Laskin mun käden kahvalle.
Adrian nousi auton kyytiin ja veti oven perässään kiinni mutta mä jäin empimään. Halusinko mä oikeesti lähtee tälleen täältä? Kun kaikki oli kerrankin ollut meidän välillä hyvin. Meidän piti olla toistemme tukena eikä päinvastoin.
Ajatus iskästä sai mun mielen synkkenemään ja katseen laskeutumaan turvavyötä kytkevästä Adrianista mun käteen.
Mä aloin muistuttaa sitä.
Iskä ei ikinä suostunut kuuntelemaan. Jätti riidat selvittämättä ja jatkoi elämää. Lähti ovet paukkuen.
Sydän muljahti mun rinnassa ja kahvan ympärille kietoutuneiden sormien ote höllentyi. Nostin mun katseen ylös tuntiessani samanmoisen itsessäni.
Adrian nosti kulmiaan.
Mä hengitin vaivihkaa syvään ja päästin lopulta kokonaan irti ovenkahvasta.
Mä en halunnut olla niinkuin isä.
Tää piti selvittää nyt.
Adrian seurasi katseellaan, kun mä kiersin sen puolelle ja avasin oven.
"Mitä nyt?" se ihmetteli selvästi hämmentyneenä ja päästi turvavyön kädestään antaen sen rullautua takaisin.
"Puhutaan tää läpi", mä avasin mun suun, vaikka sanat vaativatkin hieman ponnistelua. Mä olisin halunnut hengittää vähän aikaa mutta mä en halunnut selvittää tätä meidän pihassa.
Meidän katseet kohtasi hetkeksi. Mä en osannut lukea Adrianin omaa, mutta ei mennyt aikaakaan, kun se rikkoi katsekontaktin nyökätessään nopeasti ja napatessaan avaimet takaisin mukaansa. Se vaikutti helpottuneelta, ainakin mä oletin niin.
Lyötyään autonoven kiinni se otti varovasti kiinni mun kädestä ja lähti johdattamaan mua kohti niiden autotallia. Kun mä en vetänyt mun kättä pois se uskalsi puristaa mun omaa hieman.
Mä purin hammasta ja pidättelin itkua. Katselin meidän yhteen sulautuvia käsiä ja pelkäsin mitä tuleman piti. Mitä jos mä menetän taas mun hermot? Mitä jos mä en osaisi sanoa mitään ja Adrian saisi tarpeekseen? Nää kinat ei oo päättyny meillä ikinä hyvin. Jompi kumpi on aina pahoittanut mielensä.
Adrian tuntui aistivan mun hermostuksen-tai sitten se vaan huomasi mun hikoavan käden-sillä se silitti sen peukalollaan mun kämmenselkää.
Se tosin joutui pian päästämään irti, kun se työnsi avaimen tallin seinustalla olevan oven lukkoon ja avasi sen. Mä en tiennyt, miksi se oli viemässä mua johonkin varastoon mutta mä halusin luottaa siihen, että se ei murhaisi mua.
Se astui edeltä sisään ja varoitti maalipurkeista lattialla. Valot syttyivät automaattisesti päälle ja me oltiin kuin oltiinkin tultu jonkinlaiseen varastoon. Lattialla oli pino auton talvirenkaita ja hyllyillä kaikkea aina ruuveista naruun saakka.
Mä seurasin Adriania varaston perällä olevalle uudelle ovelle, jonka takaa paljastui alaspäin kohti pimeyttä vievät portaat. Mä laskeuduin aavistuksen hitaammin betonista valettuja portaita, kun Adrian itse oli jo puoliksi kadonnut pimeyteen.
"Mikä paikka tää on?" mä kysyin empien, kun se oli hävinnyt kokonaan mun näkyvistä.
"Vaa tälläne...hengailu mesta", Adrianin ääni kuului jostain pimeyden keskeltä ja samanaikaisesti tilaan syttyi valot.
Adrian laski käden valokatkaisijalta ja asteli peremmälle samalla, kun mä yritin tyrmistykseltäni kokoilla itseäni. Mun leuka oli loksahtanut auki.
"Vaan hengailu mesta?" mä toistin epäuskoisena ja kuljetin mun katsetta kellari huoneistossa.
Adrian virnisti pienesti ja heitteli lattialle jätettyjä tyynyjä takaisin sohvalle.
Tän "vaan hengailu mestan" sisustukseen ei kuulunut tummapuu teema, niinkuin päätalossa vaan tyyli oli jotain täysin eriä. Miten sen nyt sanois, klassinen mutta led-valoilla?
Tilaa nimittäin valaisivat violetit led-nauhat, jotka kiersivät katon listoja. Keskellä huonetta oli biljardipöytä ja sitä vastapäätä ruskeanahkainen kulmasohva. Lattialla lepäsi kaksi suurta säkkituolia ja huoneen takaseinustaa koristi uutuuttaan kiiltelevä pikkukeittiö jääkaappeineen. Ei sovi myöskään unohtaa pleikkaria ja nyrkkeilysäkkiä. Saati sitten liian kalliin oloista mattoa.
"Se entine asukas duunas tän ja me vähä sisustettii viihtysämmäks", Adrian tokaisi heittäessään viimeisen rutistetun kokis tölkin roskiin.
"Me?" mä toistin ja Adrian nyökkäsi vinosti hymyillen. "Mä ja Olkku. Iskä anto meille vapaat kädet."
"No sen huomaa", mä mumisin yhä näystä sanattomana. Mä olisin maksanut mitä tahansa, että olisin saanut tälläsen "vaan" hengailu paikan.
Valot vaihtoivat väriään normaaleiksi ja Adrian pudotti niiden kaukosäätimen kädestään sohvalle, istuessaan itse sen käsinojalle. Mä matkin sitä ja istahdin sohvan reunalle toiseen päätyyn yhä katsettani huoneessa kuljettaen.
Mitä muuta täällä oli? Lentokenttä takapihalla?
"Emmä tarkottanu loukata sua."
Sanat kouraisi mun vatsaa ja muistutti siitä, mikä meillä oli jäänyt kesken. Mä työnnyin sohvan nurkkaan Adrianin katsetta vältellen ja puristin tyynyn mun syliin.
"Et nii mut mä vaan en haluu mitää poliiseja...", mumisin tyynyn kulmassa olevia hapsuja hypistellen. Emmin hetken ennenkuin lisäsin kuiskaten: "Ja mä haluun kotiin tänä iltana."
Kaksi pyyntöä. Ei poliiseja. Tänään kotiin.
Adrianin katse pysyi mussa kunnes se käänsi sen pois kasvojaan tuskaisena hieraisten.
"Sä et haluu mut se ei ookkaan sun päätös", mä tokaisin samalla sitä vilkaisten.
"Pystytkö sä takaamaan sen et mitään ei tapahdu?" Adrian kysyi lopulta ja siirsi sen huomion takaisin muhun. Mä näin sen epätoivoisista silmistä, että se tiesi vastauksen sillä niin tiesin mäkin.
Puristin tyynyä enemmän itseäni vasten ja katsoin taas muualle. Pakenin sen laserkatsetta.
"Pystytkö sä lupaamaan et sä tuut huomenna tänne yhtenä kappaleena? Henkisesti ja fyysisesti?"
En.
En ja en.
"Toi nyt ei liity mitenkään mihinkään", mä mumisin.
"Kyllä se liittyy. Luuletsä et mä ilomielin märehdin mun huoneessa tietämättä yhtään mitä teillä tapahtuu?"
Kiristelin mun hampaita kädet hioten.
Adrian jatkoi: "Toi on ihan sairasta. Sä et oo tehny mitään ansaitakses tollasta kohtelua, en mä vaan voi antaa tän-"
"Etsä ymmärrä!" Mä ponnahdin pystyyn. Roikotin tyynyä yhä mun toisessa kädessä, koska mun oli ihan pakko pitää kiinni jostain.
Adrian vastasi mun katseeseen kulmat yhteen painuen.
"Etsä ees yritä ymmärtää! Sä et yhtään ajattele tätä asiaa mun näkökulmasta, miltä musta tuntuu. Sä vaan haluut mut pois siitä tilanteesta mut mitä jos mä en halua? Mitä jos mä vaan oon tottunut siihen paskaan niin että se on mulle ihan arkipäivää niinku teille teidän lautapeli illat? Ei niissä lopulta ees oo mitään eroa. Mä vaan satun olemaan se häviäjä. Aina. Mutta se on ihan okei. Mä voin kyllä olla se häviäjä jos mun vaan annetaan olla rauhassa. Mä en haluu et kukaan tulee sotkeutumaan tähän ja pahentamaan tilannetta entisestään", lopetin töksähtäen.
Adrian oli vain hiljaa. Se ei edes yrittänyt keskeyttää mua joten mä sitten jatkoin:
"Mulla ei oo ollut välittäviä vanhempia moneen vuoteen ja rehellisesti sanottuna, mä en ees tiiä miltä se tuntuu. Olla tärkeä jollekkin. Rakastettu." Mun ääni murtui viimeisen tavun kohdalla ja mä vein hihan mun suun eteen poskea purren, Adrianin huolestunutta katsetta välttäen.
"Mä näytin sulle ne mustelmat koska sä oot ainoo jonka seurassa mä pystyn olemaan täysin oma itteni. Mä tajuun kyllä sun kannan tähän asiaan mutta mä toivoin vaan yhtä pientä halia joka tekis kaiken paremmaks. Tää päivä on ollut ihan perseestä enkä mä halua nyt riidellä sen takia mitä mun iskä on tehnyt", selitin ja räpyttelin parhaani mukaan sumeutta mun silmistä.
Adrian katkaisi tällä kertaa itse meidän katsekontaktin ja jäi tuijottamaan ajatuksissaan tyhjyyteen.
"Mulla on ollu sua niin jäätävän ikävä", mä ähkäisin itkua niellen ja sain Adrianin katseen lentämään valppaana takaisin muhun.
"Joten missä mun "mullaki oli ikävä sua" hali, häh?" tokaisin sitten ja asetin kädet lanteille kulmia haastavana nostaen. Kyyneleet jatkoivat valumistaan poskille mutta mä seisoin silti selkä suorana ja odotin vastausta, jonka mä lopulta sain.
Surumielisen huvittunut hymy kiipesi Adrianin huulille ja se nousi ylös sohvalta.
"Mi dispiace molto, bellissima. Miten mä voinkaan olla näin ajattelematon?"
Mä pyöräytin mun silmiä ja tökkäsin sitä sormella rintakehään just ennen kuin se ehti vetää mua haliin.
Se nosti toista kulmaansa pienesti.
"Mä meen kotiin tänään", sanoin ja siristin mun silmiä saaden Adrianin huokaisemaan.
"Fine."
Mä kieltämättä yllätyin hieman sen vastauksesta sillä mä olin aika varma, että se ei antaisi mun mennä.
"Mut mä tuun messiin." Se tökkäsi vuorostaan mua rintakehään sormellaan.
_________________________________
[: Hellou! Sainpas oikoluettua tän (ainakin jotenkin) ollut jo muutaman päivän valmiina mutta nyt sain vihdoin ulos! :D
Ps. Kysäisin tätä samaa kysymystä fiidin puolella mutta laitetaan nyt tännekkin niin katsotaan riittääkö mun motivaatio kyseiseen projektiin ;D
Tää tarina alkaa tosiaan pikkuhiljaa kääntyä loppua kohden mutta mulla saattais olla pientä motivaation poikasta alottaa kirja Oliverin näkökulmasta. Se tosin tulisi olemaan tätä kirjaa synkähkömpi sattuneista syistä mutta olisiko joku kiinnostunut lukemaan sellasta?
Sen enempää en oo asiaa kerenny miettimään kuin että se tarina luultavasti jatkuisi vähän niinkuin siitä, mihin tässä tullaan jäämään. Vähän saattaa olla toistoa asioissa mutta toki eri näkökulmasta. Tää ei siis oo yhtään varmaa, kunhan leikittelen ajatuksella ja katson josko saisin juonta kasaan..
Mitä mieltä? Joo vai ei?
Wc: 1945