You are what
you eat
(phr.) I don't remember
eating anxiety and back pain.
•LUMI•
Mä tuijotin Adrianin sekalaisen kirjahyllyn reunalla lepäävää asetta ja pureskelin kynsiä. Miksi niillä oli täällä ase? Ihan näkyvillä. Sitä mä olin yrittänyt tässä pähkäillä. Jos Eelis puhui totta, Oliver harrasti ammuntaa mutta silti. Olihan tää nyt vähän outoa? Pistooli kirjahyllyssä? Vieläpä Adrianin kirjahyllyssä.
Yöpöydällä oleva digitaalinen kello vaihtoi taas aikaa.
13.23
Mä olin herännyt jo tunti sitten, mutta en ollut uskaltanut liikkua. Äsken mä sitten huomasin ton pistoolin, joka oli mennyt multa aivan ohi–niinkuin kaikki muukin viimeyönä–niissä kuumehuuruissa. Mä olin vetänyt viissataa milligrammasta buranaa ja panacodia sekasin sen verran paljon, että mä varmaan olin jo pilannut mun maksan. Eipähän ainakaan tuntunut enään missään.
Aurora oli vissiin ilmottanu Leeville, että missä olin ja mistä mut ongittiin. Oli muuten ihan tosi kivaa yrittää selittää sille, että miksi ihmeessä mä olin siellä kerrostalolla kaatosateessa. Mä vaan sanoin et iskä heitti mut ulos ja tottahan se oli. Emmä valehdellut. Jätin vaan pikkujuttuja kertomatta.
Mä en tiennyt, miksi mä olin mennyt lupaamaan, että jään tänne vielä. Oisin voinu vaan lähteä himaan ja jatkaa elämää.
Ongelma vaan oli se, että mä en pystynyt jatkamaan.
Mä halusin kuulla selityksen sille, miksi kaikki tää oli pimitetty multa täysin. Jos Adrian ja Nella olivat joskus olleet yhdessä niin so what? Menneet on menneitä. Kai.
Vedin peiton mun hartioiden ympärille ja kietouduin lumiukko lakanaan. Adrianin huone oli...erilainen. Siinä missä Oliver oli nähnyt vaivaa sisustamineen, Adrian oli luovuttanut koko homman suhteen. Tietokone oli kyllä kasattu pöydälle ikkunan eteen, vaatteet tungettu vaatekaappiin ja Tex Willerit pinottu kirjahyllyyn, mutta huoneen lattialla odotti purkamista kaksi yhä avaamatonta muuttolaatikkoa.
Katselin niitä vaitonaisena ja puristin raikkaalta huuhteluaineelta tuoksuvaa peittoa tiukemmin ympärilleni.
Oli kai selvää, kumpi kaksosista oli lähtö aikeissa.
Mitäköhän siihen enään oli? Neljä ja puol viikkoa?
Ties vaikka se sen tyttöystävä oli tullut auttamaan sitä muutossa. Sen takia mua ei oikeestaan kiinnostanut liikkua täältä. Mä olin kuullut sen ärsyttävän huolettoman naurun aina portaikosta silloin tällöin. Oikeesti mä olin vaan kateellinen. Sen elämä takuulla loisti, kun taas mun elämä oli just kaadettu paperisilppuriin ja silput sytytetty palamaan.
"Joo..", mä mumisin, kun oveen koputettiin varovasti. Aurora oli käynyt silloin tällöin tsekkaamassa tarviinks mä jotain. Se kävi ihan just ja lupas tuoda vettä.
Mä olin jo kiittämässä sitä, kunnes tajusin, että vesilasin tuoja oli vaihtanut henkilöllisyyttä. Mun huulet puristui yhdeksi viivaksi, kun Adrian astui epäröiden huoneeseen.
"Täs on tää vesi", se mutisi ja vältteli katsomasta mua silmiin toisin kuin mä. Mä seurasin naama näkkärillä, kun se laski täysinäisen vesilasin pöydälle.
"Yks juttu", mä avasin mun suun, ja sain sen katseen vihdoin itseeni. Se nosti kulmiaan.
"Miks sulla on pistooli sun kirjahyllyssä?" Mä viittasin mun päällä kohti asetta.
Adrian hämmentyi. Sen katse liisi mun viittaamaan suuntaan ja vasta, kun se tajusi mitä mä meinasin, se näytti ymmärtävän.
"Aa toi", se tokaisi ja otti askeleen hyllyn luokse.
Mä seurasin hieman varuillani, kun se otti aseen käsiinsä.
"Tää on Olkun, entii mitä se täällä tekee."
Mä säpsähdin, kun se heilautti asetta kädessään niin, että se osoitti sadasosasekunnin aikaa mua. Adrian huomasi sen.
"Kuulapyssy", se selitti nopeasti ja avasi pohjassa olevan luukun. Helpotus käväisi mun sisällä, kun aseen sisältä tosiaan tipahteli valkoisia kuulia Adrianin kämmenelle.
Se ihmetteli vielä itsekseen sitä, miten ase oli päätynyt sen huoneeseen ja arveli Auroran siivonneen paikkoja. Mä vaan jäin katselemaan sen kasvojen piirteitä. Vaikka rusketusta oli tullut lisää, niin se ei silti peittänyt väsymystä, mikä näytti tuplaantuneen viimekertaiseen nähden. Tällä kertaa sillä ei ollut myöskään pelkkää lippistä, vaan lippis ja huppu. Ja shortsit Adidaksen pitkillä sukilla. Huppari oli tuttu nallehuppari.
Se näytti söötiltä. Vähän raukalta mutta just siks söötiltä.
Ja se jos mikä otti päähän.
Mä en enään edes kuunnellut, mitä se selitti. Nojasin vaan mun pään polviin ja jäin tuijottamaan ulos ikkunasta. Ulkona paistoi taas vaihteeksi aurinko.
"Voiksä selittää nyt?" tokaisin viimein.
Adrianin katse ponnahti ylös kuulapyssystä. Se tuijotti mua hetken mutta nyökkäsi sitten empien.
"Joo, tottakai. Mennääks vaik ylös...?"
Mä nyökkäsin. Halusin tän kaiken vaan ohi, että mä pääsisin kotiin unohtamaan kaiken sen mitä mä kuulisin.
Tiputin peiton mun harteilta ja lähdin seuraamaan sitä yläkertaan. Mä en välttämättä halunnut tietää, että oliko mulla Auroran vai Serenan beige huppari ja collarit. Mä pelkäsin pahoin, että Serenan, sillä Aurora oli mua pidempi, kun taas Serena suht saman pitunen. Jos nää oli Serenan ni mä en ehkä kestäis. Mutta mä halusin luottaa Adrianiin sen verran, et se ei antais sen tyttöystävän vaatteita mulle lainaan.
Adrianista puheenollen, se vaikutti hermostuneelta, kun me noustiin portaita ylimpään kerrokseen. Se hieroi jatkuvasti niskaansa. Mä en tiennyt, miksi se halusi selittää yläkerrassa mutta eikai sillä mitään väliä ollut.
Kun me sitten saavuttiin yläkertaan, pala nousi mun kurkkuun.
Serena istuskeli sohvalla. Sillä oli kahdet ranskanletit ja musta toppi, farkkushortsit ja kaulassa kultainen risti riipus.
Puristin käsiäni hieman tiukemmin mun ympärille ja välttelin katsomasta Serenaan päin, kun sen katse nousi ekana muhun.
Se oli niin kaunis.
"Oh...Lumi! Ciao!" se huudahti iloisesti ja hymyili mulle. Mä en vastannut sen hymyyn, minkä johdosta Serenan katse liukui musta Adrianiin aavistuksen kysyvänä.
"Haluutsä jotai syötävää?"
Mulla kesti hetki tajuta, että kysymys oltiin esitetty mulle. Vasta kun hiljaisuus venyi turhan pitkäksi mä tajusin ja nostin mun katseen odottavaan Adrianiin.
"Emmä, kiitti", mä mumisin ja Adrian nyökkäsi. Se vilkaisi nyt vaitonaista Serenaa huulta purren enkä mä voinut olla ohittamatta Serenan sille luomaa pientä hymyä.
Mä yritin olla provosoitumatta, koska eihän mulla ja Adrianilla ollut enään mitään. Se sai tehdä mitä lystäsi enkä mä ollut sitä estämään. Sai hankkia vaikka tyttöystävän. Purin hammasta.
"Tota...eikai haittaa jos Serena auttaa mua tai niinku...siis ko mä en...", Adrian ähkäili ja raapi otsaansa hermostuneena.
"Se koskee vähän meitä kaikkia", Serena auttoi ja Adrian nyökkäsi painettuaan silmänsä hetkeksi kiinni. Sitten se käänsi katseensa varovasti muhun.
"Kaikkia? Miten?" mä töksäytin ehkä hieman liian töykeästi kuin oli tarkoitus. Millä logiikalla Serena liittyi tähän yhtään mitenkään?
Kaksikko vilkaisi toisiaan.
"Mä selittäisin sulle ihan kahestaankin mut mä haluun et saat oikeesti tietää kunnolla, siks Serena", Adrian avasi suunsa. Mä seurasin vaitonaisena, kun se kiersi olohuoneen sohvalle ja istahti alas Serenan lähelle vetäen samalla hupun niskaansa. "Mä sain aamulla paniikkikohtauksen enkä mä usko et mä pystyisin yksin selittää", se lisäsi mumisten, kynsinauhojaan samalla repien.
Pieni ryppy painui mun kulmien väliin. No se selitti ne beetasalpaajat ja sen muutenkin oudon käytöksen. Mä en vaan siinä hetkessä tajunnut sitä.
Mä hyväksyin sen selityksen sillä en mä nyt halunnut, että se saisi uutta kohtausta mun takia.
*
Mä tuijotin Adriania korviani uskomatta, kun se lopetti vihdoin selittämisen. Serena hymyili sille lempeästi, kun se oli selvinnyt urakasta melkein kokonaan yksin.
Mä sen sijaan olin hautautunut yksin sohvannurkkaan. Järkyttyneenä kaikesta kuulemastani.
"Eli...te ootte sisaruksia?" mä sopersin. Se oli yksi niistä lukuisista kysymyksistä, jotka mun päässä tällä hetkellä pyöri.
Mä olin ihan poissa tolaltani kuullessani kaikesta siitä, mitä Adrian oli joutunut kokemaan. Siis se oli joutunut repimään sen oman siskon palavasta autosta ulos? Ja sen takia sillä oli se postraumaattinen stressihäiriö, jonka takia se ei nukkunut öitä ja jonka takia se lopulta veti välit muhun, koska se pelkäsi mun puolesta. Se pelkäs et se menettäis mut niinku oli menettää Serenanki. Sen takia se oli mennyt niin poissa tolaltaan, kun mä ja Eelis oltiin jouduttu siihen kolariin.
Ja mä olin koko tän ajan luullut että Serena oli Adrianin tyttöystävä.
Häpeä kuumotti mun poskilla, kun Serena nyökkäsi ja taputti Adrianin päätä.
"Triplets."
Räpäytin mun silmiä tyrmistyneenä.
"Kolmosia?!"
Adrian hymyili vaisusti mun reaktiolle kun taas Serena nauroi.
"Etsä tienny?" Adrian ihmetteli. Se näytti jo paljon rennommalta saatuaan kaiken selitettyä.
Mä vaan pudistin mun päätä ja kuljetin mun katsetta niiden kasvoissa. Nyt kun miettii niin olihan niissä aika paljon samaa näköä. Ei ne identtisiä olleet mutta samat piirteet kaikilla.
"Etsä oo kertonu?" Serena kyseenalaisti ja, kun Adrian myönsi unohtaneensa Serena löi sitä tyynyllä. "Tumpelo! Etsä voi unohtaa tollasta!"
Adrian puollustautui selittämällä jotain kuvista joita oli ympäri taloa, mutta mä en ollut selkeästi kiinnittänyt niihin tarpeeksi paljoa huomiota, että olisin tajunnut jotain tollasta.
"Mä jäin Italiaan ku pääsin mun unelmien kouluun ni iskä ei viittiny pakottaa mua Suomeen", Serena selitti ja sulki tyynyn syliinsä. Mä nyökkäsin hiljaa.
"Miks te sit muutitte suomeen?" mä osoitin kysymyksen Adrianille. Se huokaisi ja haraisi hiuksiaan lippiksen alla. Serena vilkaisi veljeään huultaan purren ennenkuin selitti lyhyesti:
"Long story short, siin lähel tapahtu yks ammuskelu ja Adrian meinas leikkiä sankaria minkä takii iskä sai sit viimein tarpeekseen."
Uteliaisuus pilkahti mun silmissä, kun mä siirsin mun katseen silmiään pyörittelevään Adrianiin.
"Sankaria?"
Se tuhahti. "Mä vaan olin menos auttaa yhtä mummelii mut iskä esti. Se sano et ollaan haudan pohjalla molemmat sen mummelin kaa jos meen."
Serena puri taas huultaan ja katseli muualle. Se selkeästi pidätteli hymyään, minkä Adrian huomasi.
"Ei oo hauskaa."
"Ei ookkaa. Ei tietenkää", Serena rykäisi äkkiä. "Meinas oikeesti käydä köpelösti."
"Niinku näät, oon ainoo meistä kellä on tunteet", Adrian tokaisi osoittaen sanansa mulle ja viitaten samalla kädellään Serenaan.
"Hei! Oisin mäki auttanu sitä mut se selvis yksinki joten–" Serena puolustautui.
"Älä selitä."
Ne alkoivat taas kinaamaan siitä kuka oli oikeassa. Mä seurasin väittelyä huvittuneena sillä nyt oli päivänselvää, että ne olivat sisaruksia.
Sitten mä muistin. Kuin salama kirkkaalta taivaalta se iski mun mieleen ja valaisi ne yhä salaisuuksia suojelevat lukitut ovet.
Nella
Mä olin kokonaan unohtanut sen osallisuuden tähän tarinaan ja vasta nyt mä tajusin, että kumpikaan ei ollut maininnut siitä sanallakaan, vaikka ilmiselvästi Nellalla oli jotain tekemistä sen kolarin kanssa. Sillähän oli kuvakin siitä autosta.
Mun kädet alkoi hiota. Miksi ne eivät vieläkään kertoneet, että ne tiesi Nellasta? Pakkohan niiden oli tietää kerran Oliverkin tiesi.
"K-kuka sitä autoa ajo?" mä pakotin mun äänen kuuluviin ja keskeytin väittelyn. Kaksikon katseet kiinnittyivät taas muhun.
Adrian ei näyttänyt olevan moksiskaan kysymyksestä.
"Yks Nella, se oli meillä vaihtarina."
Veri valui mun kasvoilta.
Serena nyökkäsi huokaisten.
"Se vakuutti mulle et osais ajaa mut no...ei se sit osannu. Se oli vähän outo juttu ku ei se ees pyytäny kunnolla anteeks. Koko asia vaa käytii oikeudes läpi ja siinä se. Mä oisin halunnu puhuu mut se ei suostunu kattomaan mua päinkään. Emmä sit jaksanu enää yrittää."
Adrian nyökkäsi hiljaa.
"Aika ylimielinen sanon minä."
Serena kohautti hartioitaan.
Mä räpelsin hihan suuta.
Oliver ei ollut kertonut.
Adrian ja Serena eivät tienneet, että just se Nella, joka oli aiheuttanut tän kaiken pskan niille oli mun serkku.
Musta tuntui, että kaikki se oli mun syytä. Siis se, että Adrian oli joutunut tuollaiseen tilanteeseen, vaikka eihän se ollut mun syytä. Mutta siltä se musta tuntui. Musta tuntui, että mä olin vastuussa Nellan teoista. Nella oli valehdellut mulle myös siitä kolarista. Se oli itse ajanut sitä autoa ja melkein vienyt hengen Serenalta. Miten se edes kehtasi valehdella jostain tuollaisesta?
"...Lumi?"
Mä pidättelin itkua. Adrianin kasvoilla risteili huoli ja Serenankin otsa oli kurtistunut.
"Onks kaikki...?" Adrianin lause kuihtui kasaan aivan kuin se olisi unohtanut sen lopun. Se vaan tarkkaili mua huolissaan.
Mitä jos Oliver oli jättänyt kertomatta, koska tiesi Adrianin suuttuvan siitä, että Nella oli mun serkku? Tai jotain, en mä nähnyt parempaakaan selitystä kuin se! Miksi muutenkaan se olisi pimittänyt siltä jotain tuollaista?
"Juu on, olin vaa ajatuksissani", mä vakuutin ja hymyilin pienesti, vaikka mä hikosin. Suljin mun tärräävät kädet syliin polvien taakse ja purin hammasta. Mua pelotti. Pelotti ihan liikaa, että Adrian suuttuisi mulle tai kuvittelisi mun olevan samanlainen kuin Nellakin.
Tunnelma oli alkanut taas laahata. Mä vihasin sitä, että ensin kaikki oli hyvin, sitten huonosti, sitten ookoosti ja sitten taas paskasti. Mun elämä oli ollut yhtä vuoristorataa viimeisen puoli vuotta ja nyt se rata taisi katketa kahtia sillä musta tuntu, että kaikki konkreettinen katosi mun ympäriltä. Suli pois.
Mulla alkoi olla huono olo. Fyysisesti ja henkisesti.
Hetken painostavan hiljaisuuden jälkeen mä nousin ylös.
"Käyn haukkaa raitista ilmaa nope", mä mumisin.
Adrian nousi äkkiä itsekkin ylös ja ilmoitti tulevansa mukaan. Mä olisin estänyt jos ne sanat eivät olisi liimautuneet mun kurkkuun kuin pikaliima.
"Onks kaikki varmasti ok?" Adrian varmisti huolta äänessään, kun me asteltiin alas portaita.
Mä hymyilin väkinäisesti ja nyökyttelin mun päätä, vaikka oikeesti mä yritin vain nieleskellä ja olla keskittymättä pahaan oloon mutta se ei ollut helppoa mielikuvien kolarista ja Nellasta siihen syypäänä, pyöriessä mun päässä. Mä olin kaikenlisäksi alkanut vapista, kun yllättävä horkka oli laskeutunut mun päälle.
"Kerroinks mä liikaa? Sori jos–"
"Et. Et kertonu", mä keskeytin Adrianin äkkiä sillä pelko oksentamisesta oli liikaa. Mä nimittäin antaisin ylen jos yksikin mielikuva Nellasta vielä läpäisisi mun mielen.
Adrianin kasvoilla käväisi epäilys. Se työnsi omat släpärit jalkoihinsa, kun mä solmin mun vielä yöltä kosteita tennareita, ja jäi odottamaan mua hiljaisena.
"Onks sulla kylmä?" se ihmetteli aavistuksen hämmentyneenä, rikkoen viimein hiljaisuuden.
Se seurasi katseellaan, kun mä nousin ylös ja pudistin päätä.
"Ei", mä mumisin, vaikka idioottikin näki, että oli.
Kaikki lämpö oli haihtunut mun kropasta savuna ilmaan.
Mä työnsin oven auki ja astuin huterin jaloin ulos sateen jälkeensä jättämään raittiiseen ilmaan. Adrian sulki oven jälkeensä.
Mä olin jo ilmoittamassa kotiin lähdöstä, kun tuttu ääni talon kulman takaa sai mut jämähtämään aloilleen.
"Kuule–"
Nostin äkkiä sormen mun huulille. Adrian sulki suunsa hölmistyneenä mutta kun kuuli puheen itsekkin, tajusi. Me vilkaistiin toisiamme hämmentyneinä, kun sanat kävivät selkeimmiksi:
"Etsä vaan voi tulla tänne ja–"
"Eli se on täällä? Mä niin arvasin! Etsä muista mitä me sovittiin?!"
"Mä oon saanu tarpeekseni tästä leikkimisestä", Oliver murahti.
Mun suu oli jäänyt auki.
Nella ja Oliver.
___________________________________
[: I'm back! Vaikka olikin lähellä että mä olisin Adrianin sijaan lähtenyt piipaa autolla, jos ei sairalaan niin espanjaan kuluneen viikon aikana ;D huhhu. Voin sanoa että influenssa kausi iski kovaa.
Mutta mitäs teille kuuluu? Tykkäsittekö luvusta? Voin sen paljastaa, että tää luku oli ehkä vaikein kaikista kirjoittaa. Kaikki se tiivistäminen ja fakta tsekkaus käy jo työstä :D toivotaan nyt ettei kovin paljoa poikkeaisi aiemmin kerrotusta.
Ps. Kiitos sikana kommentista! Piristää päiviä <33
Wc: 2200