Broken
(a.) Just cool don't panic darling.
•LUMI•
Yksi...kaksi...kolme...neljä
Pidätin hengitystä ja päästyäni seitsemään hengitin ulos.
Kaikki on hyvin.
Nojasin pään keittiön saarekkeeseen ja raotin silmiäni, mutta jouduin nipistämään ne kiinni heti uudestaan, kun kohtasin veriset, tärisevät käteni.
Purin hammasta ja painoin pään polviin.
Mun kroppa alkoi vapista.
Se ei haittaa, Lumi.
Se ei ollut sun syytä.
Mä mumisin itsekseni. Yritin kaikkeni syrjäyttääkseni mun pään sisällä mollaavan äänen, joka kaatoi kuraa mun niskaan.
"Että osaakin olla kömpelö..."
Toinen mollaava ääni ärisi.
"Enkö mä sanonu sulle että älä koske siihen ku se on just liimattu?!" iskä huusi.
Mä säpsähdin ja käänsin mun kasvot toiseen suuntaan poskea purren.
Syke jyskytti korvissa asti.
Käsiä kirvelsi.
Itketti.
"Pakko se on ostaa uus", iskä murahti ja huokaisi raskaasti samalla, kun punainen lätäkkö kasvatti kokoaan mun käsien alla.
"Peset ton lattian sit", se töksäytti. "Ja siivot noi lasinsirut."
Mä nostin mun pään ylös hammasta purren. Iskä pyöritti kädessään rikki menneen lasisen kattolampun pohjaa ja pudisteli päätään. Se viskasi sen roskikseen jotain itsekseen muristen.
Mun teki niin mieli sanoa vastaan. Teki mieli haistattaa paskat ja lähteä vetämään. Teki mieli–
Argh.
Veripisarat lisääntyivät, kun mä puristin mun kädet nyrkkeihin. Mä yritin keskittyä kirvelyyn. Mä en saanut menettää mun hermoja, koska mun oli vaan yksinkertaisesti kestettävä. Mulla ei ollut varaa lentää pihalle. Piti tehdä niinkuin sanottiin. Sillä ei ollut väliä kuinka epäreilulta kaikki tuntui. Millään ei ollut tämän katon alla enään mitään merkitystä.
Mun hengitys värisi, kun iskän selkä sitten katosi näkymättömiin. Mä puuskahdin ja nousin ylös lattialta vereen tahriutuneena.
Mä nousin ylös. Astuin lavuaarille ja huuhtelin mun käsiä hampaat irvessä niin kauan, että vesi muuttui lopulta kirkkaaksi. Vasenta kämmentä koristi poikittainen viiltohaava ja oikean käden sormet olivat ottaneet osumaa. Ei tarvinnut sentään lähteä tikattavaksi. Jotain positiivista.
Kaivoin kaapista leikattavaa laastaria, ja laastaroin käteni haavat. Laastarin pinta värjääntyi nopeasti tummaksi mutta mä käänsin mun katseen pois ja yritin olla välittämättä.
Keittiön lattia oli vuorattu taas kerran lasinsiruilla. Kenen syytä? Mun.
Tartuin rikkalapioon ja lakaisin suurimman osan siruista roskikseen, mutta veren mä jouduin luutuamaan. Heitin sen tehtyäni koko verisen rätin roskikseen ja pyyhkäisin kylmää hikeä otsaltani.
Madde oli laittanut viestiä.
Kato tää
[Madde 20.32]
Mä olin väittänyt sille, että mulle tuli auringonpistos enkä mä sen takia päässytkään sinne rannalle. Ei vaan hirveesti ollut innostusta lähteä sen shown jälkeen mihinkään uimaan. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna, olisi kannattanut. Oli virhe tulla kotiin. Mä olin ajatellut olevani hyödyksi ja aikeissa siivota keittiön mutta satuinkin nostamaan ylös pöydältä juuri liimatun lampunvarjostimen, joka sitten lahosi mun käsiin. Iskä sai raivarin. Yllätys.
Tää päivä ei vaan voinut mennä enään pahemmaksi.
Mä tuijotin Madden lähettämää kuvaa.
Musta mersu komeili Adrianin ja Oliverin kanssa kuvassa. Kaksikko poseerasi sen ympärillä huumori mielessä. Oliverilla oli jostain kumman syystä kädessään hiusharja, jolla se leikki laittavansa lippiksen alla olevia hiuksiaan auton sivupeilistä peilaten. Adrian makasi auton katolla ylipirteä hymy kasvoilla.
Pappa betalar (ei kyllä betalaraa. nyyhkis)
Kuvateksti ei saanut mua enään edes hymähtämään. Mä halusin unohtaa ton jätkän ja Madde vaan lähetteli mulle siitä lisää kuvia, kun mä itse olin just saanut poistettua sen mun seuratuista.
On hieno.
[Lumi 20.38]
Madde tuli heti paikalle.
Kato rekkari. Eiks se oo sama mikä siin Nellan kuvas?
[Madde 20.38]
Mun kulmat kurtistui, kun mä palasin takaisin kuvaan ja kiinnitin Adrianin sijaan huomiota rekisterikilpeen. Mä tuijotin sitä hetken aikaa, kunnes lähdin harppomaan mun huoneeseen.
Nappasin taitellun kuvan mun yöpöydältä ja avasin sen.
Katse vaelsi näytön ja paperin välillä.
Kuvassa olevan taksin rekkari oli suomalainen. Siis suomalainen taksi italiassa? Mä katsoin taas näyttökuvaa Adrianin instasta.
Mun sydän sykähti.
Rekkari oli tosiaan sama.
Mä lysähdin järkyttyneenä istumaan mun sängylle ja vain tuijotin kahta identtistä mutta täysin erilaista kuvaa. Madde oli oikeassa. Nellalla ja Adrianilla olikin jotain.
Mä en edes vastannut Maddelle, kun mä jo olin selaamassa mun ja Nellan aiempia viestejä. Mä etsin kuumeisesti uutista jota se oli näyttänyt mulle siellä autossa. Sitä missä väitettiin sen jonkun ampujan päässeen karkuun. Se lähetti sen mulle vielä jälkikäteen yrittäessään vakuuttaa mua.
Vihdoin mä löysin italialaisen uutisen pätkän, minkä reunaan oli suomennettu sen sisältö. Mä kädet hioten laitoin sen kääntäjään.
INFLAATIO ITALIAN KADUILLA
Mun silmät eivät olleet uskoa näkemäänsä. Teksti suomentui lause lauseelta näytölle, ja lopulta mä tajusin tulleeni kusetetuksi. Uutinen ei ollut ampumista nähnytkään. Se oli täynnä jotain talous juttua.
Nella oli kusettanu mua
Mä siirryin mun serkun instaan ja selasin kuvia järkytyksen lomassa.
Mitä–
Kaikki meidän yhteiset kuvat olivat kadonneet– tai siis poistettu. Se söpö piknik kuva yläasteelta, lintsi reissu, kasvonaamio pelleily kuva...
Kaikki oli poistettu.
Tuijotin puhelinta suu raolteen jääneenä. Mun pää löi tyhjää. Nella oli oikeesti poistanut ne. Ja vain ne joissa mä olin mukana. Kaikki muut oli jätetty. Mä siirryin sen seurattuihin ja hain mun nimeä, mutta kun hakutulos väitti ettei mua löytynyt mä sain tarpeekseni.
Yrittiks se oikeesti hävittää mut sen elämästä?
Paiskasin puhelimen mun huoneen nurkkaan, kun se alkoi hälyttää Madden nimeä näytöllä.
Hautasin kasvot mun yhä verestä punertaviin käsiin.
Yhtäkkiä kaikki alkoi käydä järkeen. Palat loksahtelivat mun päässä paikoilleen kuin magneetit.
Kaikki ne uutiset jotka Nella oli näyttänyt mulle. Se miksi Nella ei koskaan halunnut tavata Adriania ja Oliveria kasvotusten. Sen yhtäkkiä huonon host-perheen takia keskeytynyt vaihtovuosi. Se miten kukaan muu ei tuntunut tietävän mafia huhuista ja se miksi se oli aina niin hiilenä kun mä hengasin niitten kanssa.
Nyt kun kaikkea tuota ajatteli, oli päivänselkeää, että niillä oli jokin yhteys toisiinsa.
Mä en tiennyt, miten mutta näytti uhkaavasti siltä, että Adrian ja Nella liittyivät tällä hetkellä hieman liiankin hyvin toisiinsa.
Kuva puristui mun nyrkin sisään. Kättä viilsi kipu mutta mä olin siitä vain onnellinen. Korttitalo hajosi mun silmien edessä. Mun elämä hajosi mun silmien edessä. Työnsin kuvan mun vereen tahriutuneen harmaan hupparin taskuun ja pudistelin päätäni pala kurkussa.
Kaikki oli valetta.
Mä olin luottanut Nellaan kuin puuhun juurineen. Mä olin kertonut sille kaiken mutta se oli pimittänyt multa kaiken.
Oliverkin tiesi. Se tiesi Nellasta mutta ei sanonut mitään. Adriankin luultavasti tiesi. Kaikki olivat valehdelleet mulle päin naamaa.
Mä aloin täristä. Pettymyksestä vai surusta. Tiedä tuota.
Yritin käsitellä sisälläni myllertävää tunnetilaa mutta koska kukaan ei ollut ikinä opettanut mulle, miten surua tai vihaa käsiteltiin, mä en osannut. Kaikki se muuttui yhdeksi mustaksi aukoksi, joka tuntui nielevän mut mukanaan toiseen ulottuvuuteen. Mua hävetti, itketti, raivostutti, kaikkea mahdollista. Miten mä olin ollut niin sinisilmäinen? Tähänkö tää elämä kaatui? Kaks ihmistä, joihin mä olin oppinut luottamaan olivat rikkoneet mun sydämmen pirstaleisiin. Kaikkein pahinta tässä oli se, että kukaan ei ollut kertonut mulle.
Miksi?
Olinko mä muka niin lapsi etten kestänyt yhtä totuutta?
Kai mä sit olin.
"Lumi." Iskän ärähdys ei saanut mua edes hätkähtämään. Mun sydäntä puristi liikaa. Rintakehää viilsi. Hengittäminen oli tuskallista ja mä pelkäsin saavani sydärin niinkuin äiti. Ehkä se olisi vain siunaus. Päästä pois tästä kuvotuksesta.
"Mikä sul nyt o?" iskä murahti.
Mä huomasin sen äänestä pienen epävarmuuden mutta se ei hämännyt mua. Ei enään. Vaikka iskä olisikin huolissaan, se ei sitä näyttänyt, ja jos se ei näyttänyt sitä, sillä ei ollut mitään merkitystä. Teot kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Saati sitten ajatusta.
Mä en pystynyt nostamaan mun päätä mun käsistä. Mä vaan tärisin kuin mielipuoli. Siltä se varmaan iskälle näytti. Tytär joka oli menettänyt järkensä. Ei osannut enään edes puhua.
Hiljaisuus laskeutui meidän päälle.
Mun pään sisällä ei ollut hiljaista. Mun ajatukset repi mua kappaleisiin. Ne iski veitsillä lihaan ja ripotteli suolaa kuin jyviä peltoon.
"Nouset ylös nyt. Oot kunnon kansalainen ja tuut morjestaa äitiäs. Häh?"
Inahdus karkasi mun huulilta.
Sattui liikaa.
Mun kädet riuhtaistiin pois mun kasvojen edestä. Iskä päästi irti vasta, kun mä vastasin sen tuliseen katseeseen.
"No?" se ärähti ja kiristeli leukaperiään. Punainen t-paita sen päällä sai mut yhtäkkiä voimaan pahoin ja mun teki mieli oksentaa. Se triggeröi liikaa kaiken tän keskellä.
Kaikki ne kerrat, kun iskä oli sanoillaan ja teoillaan lytännyt mut maahan. Eikä se ikinä ollut nostanut mua sieltä. Se oli vaan jatkanut kaivamista ja nyt mä olin jo niin syvällä, että mahdollinen normaali suhde tulevaisuudessa meidän välillä tuntui olevan pelkkä vitsi.
Sitä tuskin ikinä tulisi.
"Jos et lähe ni saat painua muualle. Et ainakaa tänne jää lorvimaa."
*
Väsymys painoi jo valmiiksi mun harteilla ja sai mun olon erittäin huonoksi. Mä en olisi millään jaksanut nousta ylös sängystä. Mä halusin nukkua. Nukkua tän kaiken yli.
Mä olisin tehnyt mitä vain, että mä olisin saanut nukkua.
Mutta ei.
Mut heitettiin ulos mun omasta huoneesta, koska mä en liikahtanutkaan, kun iskä pyysi mua mukaan. Koska mä olin liian rikki. Iskä ei pystynyt käsittelemään sitä joten oli helpompaa heittää mut pihalle. Oli helpompaa olla kohtaamatta oman lapsensa tuskaa kuin käsitellä sitä. Poissa näkyvistä poissa mielestä.
Mä laahustin betonisia portaita ylös, hiukset epämääräisellä nutturalla takaraivolla, silmät kuivina, hengitys kylmässä huuruten, kädet täristen, ja akku loppumaisillaan.
Puhelimen taskulamppu valaisi graffitti seiniä, jotka tihkuivat kosteutta. Lasinsirut muistuttivat glitteriä ja seinämaalaukset hirviöitä, jotka voisivat hyökätä hetkellä minä hyvänsä.
Leevi soitti.
Välissä mun askel lipsahti ja mä olin rysähtää kolme kerrosta alas ilman alitajuntaisesti toimivia refleksejä. Aikaa meni tuplaten ellei triplaten normaaliin. Portaat tuntuivat kaksinkertaistuneen. Joka paikkaa särki ja koski. Pimeä teki kaikesta pahempaa. Se syöpyi mielikuvitukseen ja herätti vanhojen asuntojen möröt eloon. Tuntui kuin joku tuijottaisi. Seuraisi mun huteraa askellusta ja valmistautuisi hyökkäämään.
Katosta tippui pisara jotain nestettä mun nenälle. Siitä se vieri poskelle ja lopulta tipahti pois.
Madde pommitti viesteillä.
Sateen rummutus voimistui, mitä ylemmäksi mä kipusin. Kaunis kesäyö oli tunnin sisään vaihtunut myrskyksi. Normaalisti asialle olisi ehkä naurahdettu ja heitetty joku ratkiriemukas vitsi Suomen säästä. Mutta nyt se oli vain kaatosade. Sade joka kasteli litimäräksi ja sai kylmyyden hiipimään luihin ja ytimiin. Se teki voimattomaksi ja heikoksi. Mursi palasia mielestä.
Pilkahdus valoa sai mut tömähtämään raskasta ovea vasten ja iskeytymään kovalle alustalle, kun se lennähti auki liiallisen voiman seurauksena.
Teki mieli jäädä siihen makaamaan.
Lepuutin hetken mun poskea kylmää ja märkää betonia vasten, pinnallisesti hengittäen kunnes kampesin itseni pystyyn. Hoipertelin reunalle ja nojauduin siihen.
Kello tikitti.
0.34
Oli uskomatonta kuinka oli kulunut vasta alle neljä tuntia siitä, kun mun elämä romahti kasaan yhden kuvan takia.
Madden ja Leevin nimet kilpailivat keskenään mun näytöllä, kun kumpikin yritti saada muhun yhteyttä. Olin ollut poissa jo tunteja.
Mä nostin mun katseen ylös. Tummat pilvet verhosivat taivasta, muistuttivat ikuisuudesta johon oli juuri tullut särö.
"Sama rekkari."
Sanapari oli pyörinyt mun päässä loputtomana looppina. Siltikään mä en suostunut uskomaan sitä.
"Ei niille kelpaa ku aateliset."
Mun kynnet painautui karheaan betoniin, kun mä yritin pysyä väsymykseltä pystyssä.
Lopulta mä lysähdin märälle betonille. Mä en enään estellyt itkua. Kyyneleet alkoivat pikkuhiljaa sekoittua taivaalta tippuviin sadepisaroihin. Tekivät itkemisestä helpompaa. Jos joku tulisi, voisi syyttää sadetta. Voisi hymyillä. Voisi nauraa...
Mä valuin entistä syvemmälle nurkkaan silmät kiinni painuen.
Voisi olla onnellinen.
_________________________________
[: Perjantain kunniaksi uusi luku!
Loppu häämöttää pikkuhiljaa nurkan takana... (Mutta kun on musta kyse niin saattaa loppu venyä kymmeneen lukuun 🙈 saas nähdä)
Niin ja välkommen teille kaikille uusillekkin lukijoille jotka ootte liittyneet joukkoon! 😘 Pidetään hyvä ilmapiiri yllä! Ootte bestest xx
Wc: 1730