Heartbreak
(n.) My brain knew,
but my heart just wasn't ready.
•LUMI•
"Huomenta. Mikä olo?"
Leevi nosti kysyvänä kulmiaan samalla, kun paistoi kananmunalättyä. Se oli jopa pilkkonut joukkoon kirsikka tomaatteja ja maustanut oreganolla. Missäköhän välissä se oppi käyttämään mausteita?
Mä kohautin mun hartioita ja laahustin silmät ristissä keittiön pöydän ääreen. Nostin hieman näytöstä säröillä olevan puhelimen mun käteen ja pyörittelin sitä käsissäni yllättyneenä.
"Palomiehet löysi sen sieltä autosta", Leevi selitti ja mä nyökkäsin.
Käynnistin sen ja se yllättävää kyllä toimi yhä. Vedin ilmoituspalkin alas ja yritin olla pettymättä liikaa, kun ainoat ilmoitukset Adrianilta olivat viime yöltä ennen kolaria. Loput oli sitten Maddelta. Se kyseli mun vointia ja kertoi Eeliksen olevan onneksi toipumaisillaan. Se oli menettänyt paljon verta mutta oli jo parempaan päin ja käski kuulemma välittää mulle terveiset.
Vastasin Maddelle lyhyesti, minkä jälkeen laskin puhelimen pöydälle, kun Leevi ojensi mulle lautasellista lounasta. Kananmunaa ja ranskalaisia.
"Iskä lähti kattomaan äitiä, Nella on jossain sen kaverilla." Leevi teki mulle tilannekatsauksen ja täytti vielä mukillisen mehua mulle.
Olin kieltämättä helpottunut, että ne eivät olleet täällä. En yhtään jaksanut iskän paasausta siitä, miten huolimattomia me nuoret oltiin kun ei osattu edes ajaa. Niin se oli viimeyönä väittänyt.
Siemaisin omenamehua ja seivästin kirsikkatomaatin haarukalla. Kouluun mun oli turha enään edes yrittää ehtiä eikä Leevi edes olisi varmaan antanut mun mennä.
Se istui mua vastapäätä oman lautasensa kanssa. Inttiromppeet olivat vaihtuneet siistiin mustaan t-paitaan ja farkkuihin. Naamassakaan ei ollut epäpuhtauksia, joten kai se sen aknelääke sitten toimi. Kaiken kukkuraksi se oli ostanut jotain uutta hajuvettä, mikä voitti ruudin katkun mennen tullen.
"Me muuten erottiin Auroran kanssa", se ähkäisi vaikeana ja pyöritteli tomaatin paloja lautasellaan.
Mä lopetin ranskalaisten jauhamisen hetkeksi ja vilkaisin sitä. En oikeastaan ollut edes yllättynyt. Niinkuin mä olin sanonut, sillä oli sitoutumiskammo.
"Ai? Miks?" kysyin kuitenkin ihan uteliaisuudesta.
Leevi nosti sen katseen ulos ikkunasta ja työnsi kirsikkatomaatin suuhunsa.
"Ei se vaan toiminu, etäsuhde tiiäks. Tää oli siis meijän molempien päätös, ollaan yhä kavereita et ei siinä", se selitti.
Mä nyökkäsin.
"Mikä fiilis?"
Se hymyili vaisusti ja seurasi kun mä tungin ruokaa mun suuhun niinkuin en ikinä olisi saanut syödäkseni. En mä voinut sille mitään, että mulla oli ihan jäätävä nälkä sen viimeyön jälkeen.
"Oikeestaan aika jees."
"Hyvä sitten."
Se nyökkäsi.
"Mut mites sä? Oot vissii saanu uusia kavereita ainaki viime yön perusteella. Ketä ne olikaa? Eelis ja Madde?"
Mä nyökyttelin mun päätä. En oikein ollut viime yönä selitys fiiliksellä, joten mä kerroin Leeville vain Maddesta ja Eeliksestä. Kyllä mä Auroran ja Adrianinkin mainitsin mutta vain ohimennen.
"Aijai, ja kukas se jätkä sitten on?"
Mä nielaisin mehua väärään kurkkuun ja aloin yskiä. Leevi hymyili mulle vinosti ja hörppäsi kahvia kulmiaan kohotellen.
"Ei mulla ja Eeliksellä oo mitää."
"Nyt puhutaanki siitä kenen kaa olit sillon siellä huoltsikalla? Et koskaan kertonu", Leevi selvensi ja mun puhelin plingahti just samaan aikaan kuin merkistä. Meidän molempien katseet liukuivat siihen. Nimi näytöllä sai mun vatsan solmuun.
"Adrian?" Leevin kulmat kohosi yllätyksestä ja sen katse liukui muhun uteliaana. "Oot tainnu jättää jotai kertomatta?"
Mä pyöräytin mun silmiä posket punoittaen ja avasin Adrianin lähettämän viestin pöydän alla piilossa, sydän pamppaillen.
Rannal puolen tunnin pääst?
[Adrian 11.23]
Vastasin salamannopeasti myöntyvästi ja purin poksea etten olisi alkanut hymyillä kuin tyhmä. Mä en antanut sitä härnäämisen iloa Leeville. Adrian halusi nähdä, mikä oli ainakin luultavasti hyvä asia. Se vain tosin hämmensi, että miksi se halusi nähdä siellä rannalla eikä esimerkiksi sen vanhan kerrostalon luona? Ehkä se ei vaan jaksanut raahautua sinne asti.
Kulautin loput mehut alas kurkusta ja nousin pöydästä.
"Kiitti ruuast."
Leevi virnisti.
"Treffit?"
"Juupa juu", mä tuhahdin ja liihotin vessaan laittamaan mun naamaa kuntoon, etten näyttäisi jyrän alle jääneeltä.
Leevi tuli seuraamaan mun touhuja huvittuneena.
"Treffit satapros."
Mä mulkaisin sitä ja hiukset kuntoon saatuani aloin kaivaa pyykkikoria puhtaiden vaatteiden toivossa.
"Oot mulle selityksen velkaa ku tuut systeri." Leevi tokaisi naurahtaen kunnes sitten jätti mut onneksi rauhaan. Mumisin jotain epämääräistä ja pudistelin päätäni.
Päädyin lopulta vaaleanpunaiseen lappuhaalariin ja valkoiseen college paitaan. Ulkona oli jo sen verran lämmintä, että mä pärjäisin ilman takkia.
Pyörähtelin eteisen peilin edessä. Olin itseasiassa aika tyytyväinen asuun. Mä jätin toisen remmin lappuhaalarista auki, ja se sai asun näyttämään ihan söpöltä. Kaulaan mä olin löytänyt muutaman kultaisen kaulaketjun. Yhden niistä olin saanut äidiltä. Sen missä oli kultainen sydän, ja se olikin ainoa aitoa kultaa sisältävä koru mulla. Mun mielestä se sopi kivasti farkkuhaalareissa olevaan ommeltuun sydämmeen rintakehän kohdalla. Meni samaan teemaan.
Asetin kädet lanteille tyytyväisenä.
Mun katse osui eteisen kaapista pilkottavaan rullalautaan. Mä mutristin mun huulia mietteliäänä ja hetken mielijohteesta mä nappasin sen mukaani. Tiet oli vihdoin putsattu sorasta joten oli aika korkata rullailu kausi.
*
Harpoin juurakoiden ylitse toisen tennarin nauhat avonaisina, ja lauta kainalossa. Kämmenkin oli veressä.
Mulla oli liian kiire alkaa solmimaan jotain kengännauhoja tai kääntyä takaisin putsaamaan tätä asfaltti ihottumaa, joka oli tullut kun mä olin ottanut vähän osumaa tien kanssa matkalla tänne. En mitenkään pahasti mutta kyllä se vähän kirvelsi.
Mua samanaikaisesti sekä huolestutti että jännitti. Mä en tiennyt, miksi Adrian ei ollut ottanut muhun mitään yhteyttä tätä lukuun ottamatta enkä mä myöskään tiennyt, mistä se eilinen johtui. Joten kai mä odotin saavani vihdoinkin vastauksia.
Mä vasta nyt oikeastaan tajusin, että mä en ollut pysähtynyt miettimään ollenkaan mua itseäni. Mä olin koko ajan ollut niin huolissani Adrianista, että se mitä mulle kävi tuntui toissijaiselta. Mä olin ihan kunnossa toisin kuin Adrian. Mulla ei ollut siis myöskään aikaa traumatisoitua. Tosin traumat eivät varmaan toimineet ihan noin.
Mä lupasin itselleni käsitellä tilanteen tämän jälkeen. Olin mä kuitenkin käynyt sitä Leevin ja Nellan kanssa jonkun verran lävitse. Ei mua jäänyt siitä sen kummemmin mikään vaivaamaan. Sille peuralle nyt vaan ei voinut mitään.
Astuin metsiköstä rannalle, jota koristi punainen saunamökki ja järvi, jonka pinta kimalteli kauniisti auringon valosta. Linnutkin lauloi.
Mun vatsa teki kuperkeikan, kun pongasin laiturin kaiteeseen nojailevan lippispäisen pojan. Adrian tuijotti järvelle eikä ollut vielä huomannut mun tuloa.
Mä hidastin mun askelia ja aavistin pahaa.
Jokin oli vinossa.
Adrianin hartiat oli lysyssä, ja sen väsynyt olemus paistoi kilometrien päähän. Mä olin ehkä saattanut toivoa, että se olisi parempana ja, että viimeyö olisi ollut vain jotain painajaista mutta ei se ollut. Adrian oli halunnut mut sillon pois ja nyt se halusi tavata ihan oudossa paikassa.
Hypistelin mun sydän kaulakorua ja astuin laiturille epävarmana.
Puolessavälissä Adrian katsahti taakseen ja mä huomasin heti varjot sen silmien alla. Tuttu pilke oli kadonnut silmäkulmasta. Mä yritin hymyillä varovasti mutta se ei vastannut siihen.
Sen sijaan sen huomio kiinnittyi mun veriseen käteen. Se kääntyi mun puoleen otsa pieneen kurttuun painuen.
"Mitä kävi?"
Mä heilautin kättä vähättelevästi ilmassa ja kyykistyin laiturin reunalle huljuttelemaan kättäni kylmässä vedessä.
"Otin mittaa asfaltin kanssa." Virnistin ja viittasin rullalautaan.
Adrian nyökkäsi hitaasti.
"Käviks pahasti?"
Mä en voinut olla huomaamatta sen oudon jännittynyttä olemusta. Ihan kuin me nähtäisiin ekaa kertaa tai jotain?
"Eei." Mä nousin ylös ja ravistin mun kättä. "Entä sä? Kaikki ok?" kysyin sitten vuorostani, kulmat yhteen painuneina.
Adrian hieraisi niskaansa vaivaantuneena.
"Mul on oikeestaa yks juttu", se mumisi, ja mä nyökkäsin odottavana. Meidän katseet lukittui hetkeksi ja mua alkoi tosissaan pelottamaan, kun sen silmistä paistoi synkkyys.
Sitten se rikkoi katsekontaktin ja istui laiturin päähän. Mä seurasin esimerkkiä ja istahdin sen viereen huolissani.
"Mikä juttu?"
Adrian ummisti sen silmät hetkeksi. Mä olisin halunnut ottaa sitä kädestä mutta mä en uskaltanut. Mä en yhtään pitänyt tästä ilmapiiristä.
Viimein se huokaisi raskaasti ja avasi silmänsä.
"Mä oon vähän miettiny tätä...tätä meidän juttua."
Mä liikahdin levottomasti paikoillani. Pelkäsin pahoin tietäväni, mihin tää keskustelu oli menossa.
"Joo?" mun ääni värisi.
"Aattelin et...ois ehkä parempi jos me...", se takelteli.
"Ei hengata enää?" tuskin kuiskasin.
Adrian painoi päänsä alas ja nyökkäsi vaisusti.
Mä tuijotin sitä hiljaa kunnes käänsin katseeni pois.
Lokit kaartelivat järven yllä. Niiden kirkuna kuulosti ivalliselta naurulta, joka oli kuin mulle osoitettu.
Adrian ei halunnut tätä.
Mun sydämmestä murtui pieniä palasia, niitä jotka Adrian oli aiemmin korjannut pelkällä hymyllään. Mä olisin halunnut sanoa olevani yllättynyt, ja kyllä mä ehkä vähän olin. Mutta homma oli se, että mä olin pelännyt tätä joka päivä. Sitä, että Adrian tajuaisi ansaitsevansa parempaa.
Kyyneleet kirvelsi mun silmissä ja mä jouduin puremaan poskea etten olisi alkanut itkemään sen edessä. Mä en halunnut, että se näkisi kuinka mä olin jo mennyt uskomaan meistä jotain enemmän.
"Johtuuks tää Aurorasta ja Leevistä?" mä sain kysyttyä, vaikka mä tiesin ettei se niistä johtuisi.
Adrian pudisti päätään yllättyneenä ja vahvisti siten mun arvauksen.
"Ei? Tää vaan ei...toimi. Mä...mä kertoisin mistä tää kaikki johtuu mutta mä en...", se ähkäisi.
"Ei tarvi", mä tokaisin ja nousin ylös. Sen katse nousi muhun aavistuksen hölmistyneenä.
"Mut–"
Nostin laudan laiturilta ja vastasin sen katseeseen itkua niellen.
"Kyllä mä ymmärrän. Toivottavasti löydät jonkun jolle pystyt kertomaan", töksäytin loukkaantuneena ja heti, kun mä käänsin sille selkäni, kyyneleet valahti mun poskille.
**
"Mähän sanoin sulle."
Mä nyyhkytin kasvot tyynyä vasten Nellan silittäessä mun selkää.
"Mut tää ei oo reilua", mä inahdin.
"Unoha se kusipää. Pärjäät vallan mainiosti ilmankin."
Mä pudistin mun päätä tiukasti.
Tuntui ihan järjettömän pahalta. Niin pahalta ettei sitä voinut sanoin kuvailla. Mä olin oikeasti jo oppinut luottamaan Adrianiin ja nyt se vain veti välit. Tuosta noin vain. Niinkuin mä en olisi merkinnyt sille yhtään mitään. Kuin mä olisin ollut sille vain joku ilmainen kokeilujakso.
Mä olin näyttänyt sille mun lempipaikan, avautunut mun perhetilanteesta, kuunnellut sitä...ihan kaikkea. Ja nyt se kaikki oli vain lakaistu maton alle.
Mä olin ollut siitä niin huolissani, että mä en edes ollut nukkunut viimeyönä. Kun samaan aikaan se oli vain suunnitellut välien vetämistä.
"Mikä sitä vaivaa?" Leevi ärähti.
"Menkää pois!" Mä huusin ääni särkyneenä nostaessani kasvot esiin tyynyn takaa.
Ne ei ymmärtäneet paskaakaan ja niiden sanat vaan väänsi veistä haavassa. Niinkuin mä olisin joku pikkutyttö joka ei tiennyt mistään mitään.
Leevin katse pehmeni, mutta Nella vain huokaisi. Se vaikutti ainoastaan olevan onnellinen tästä tilanteesta.
"Emmä tarkottanu et..." Leevi aloitti katuvana.
"Menkää", mä sihahdin hammasta purren. Kyyneleet valuivat mun silmistä Niagaran putouksen tavoin. Pienen vastustelun jälkeen kaksikko liukeni pois mun huoneesta ja jätti mut rauhaan.
Mä hengitin väristen syvään ja pyyhin mun silmiä jo märkiin hihoihin. Avasin puhelimen ja laitoin viestiä Maddelle. Se olisi ainoa joka ymmärtäisi mua. Viestin laitettuani mä viskasin mun puhelimen pois ja kiedoin mun kädet polvien ympärille.
Mulla oli niin ällöttävä olo. Miten mä olin edes voinut kuvitella, että Adrian haluaisi olla mun kanssa? Se oli kaikkea sitä, mitä mä en. Se oli itsevarma. Mä en. Se oli puoliksi italialainen. Mä en.
Tää oli varmaan alunperinkin ollut sille pelkkää vedonlyöntiä.
__________________________________
[: laskekaa ne pesäpallomailat, mä irtisanon itseni tästä 😶🌫️
Wc: 1681