Horrifying
(adj.) When you think you've
taken the last step on the stairs
but there's one more.
•LUMI•
Me molemmat vaan jäätiin tuijottamaan kaupunkiin vaitonaisina. Mä en oikeestaan osannut päätellä tosta äskeisestä mitään. Mutta omapahan vikani, kun ilmaisin itseäni epämääräisesti enkä suoraan vaikka pyytänyt alttarille.
Oltiinko me nyt niinku....frendejä, bestiksiä...? Vai jotain muuta...?
Irvistin vaivihkaa. Oltiin me päästy askel eteenpäin mun omalla kuvitteellisella asteikolla, johon mä sijoitin ihmiset mun elämässä. Ne tärkeet ja ne hyvänpäiväntutut. Mulla oli vaan yks ongelma. Se asteikko ei riittänyt Adrianille, sillä siinä ei ollut kohtaa nimeltä: Unelmien poikaystävä.
Adrian yskäisi ilmeisesti saadessaan tarpeeksi hiljaisuudesta. Se viskasi tumpatun tupakan laidan yli mutta näytti katuvan sitä hetken aikaa, kunnes vain pudisti päätään pienesti ja hieraisi otsaansa. Se katsahti mua.
"Tota...mä en oo hyvä sanois mut.."
Maahan pudonnut tupakan tumppi oli saanut mun huomion kiinnittymään alas ja veren valahtamaan mun kasvoilta. Adrianin soperrus meni multa ohi korvien.
Mun käsi tarrasi automaattisesti sitä ranteesta. Muuten mun kroppa oli jämähtänyt paikoilleen ja jalat juurtuneet kiinni maahan.
Adrianin katse tippui meijän käsiin ja nousi siitä mun silmiin. Se kohotti aavistuksen verran toista kulmaansa, johon mä vastasin sulkemalla mun suun ja nielaisemalla näkyvästi, kun mun iskä nousi ylös meijän punaisesta ladasta, jolla se oli just kaartanut rajansa menettäneelle parkkipaikalle.
"Se ei saa nähä mua", pystyin tuskin kuiskaamaan. Mä pelkäsin kuollakseni, että mun ääni kantautuisi jonkun tuulenvireen mukana mun iskän korviin ja siinä vaiheessa mä olisin jo kuollut.
Adrian katsahti alas ja iskeytyi varoittamatta mua päin, kun se väisti mun iskän nousevaa katsetta. Me kompuroitiin toistemme jalkoihin ja rysähdettiin yhtenä kasana betonille.
"Scusi", se mumisi ja nousi äkkiä pois mun päältä.
Jos tilanne ei olisi mikä se nyt oli niin mä olisin hehkunut tomaatin värisenä. Sen sijaan mä tartuin tärisevällä kädellä Adrianin omaan ja annoin sen vetää mut ylös. Kun mä pääsin takaisin omille jaloilleni se otti kiinni mun käsivarsista ja oli sanomassa jotain mutta alhaalta kantautuvat askeleet sai sen huulet jähmettymään.
Mä tuijotin sitä kauhuissani, kun mä kuulin tutun inisevän oven äänen ja lasinsirujen rouskeen raskaiden askeleiden alla.
Adrianin kulmat painuivat yhteen. Se tutki mun silmiä katseellaan ja kysyi kuiskaten: "Kuka se on?"
Se ei ilmeisesti ollut tunnistanut pimeässä kömpelösti liikkuvaa hahmoa mutta mä tunnistin sen vaikka unissani. Sitä mä en tiennyt, että mitä se täällä teki. Mistä se edes tiesi, missä mä olin?
Adrian puristi aavistuksen lujempaa mun käsivarsia, jotka muuten olisivat alkaneet täristä joten mua ei yhtään haitannut.
"Iskä", vastasin ääni paniikista väristen.
"Hei! Onks siellä joku?!" karjaisu kaikui pitkin rappukäytävää.
Adrian läimäytti sen käden mun suun eteen, kun kiljaisu lipesi mun huulilta. Löin myös oman käteni sen oman päälle ja jäädyin kauhusta.
Mä olin tyhmä mä olin tyhmä mä olin tyhmä tyhmä tyhmä.
Soimasin itseäni omasta säikkyydestäni.
"Shh." Adrian vei sen sormen sen täydellisille huulille, kun askeleet alhaalla pysähtyivät ja me jäätiin molemmat odottamaan juuri laskeutuneeseen aavemaiseen hiljaisuuteen. Mun sydän hakkas tuhatta ja sataa ja mä pelkäsin saavani jonkun rytmihäiriön. Ellen sydäriä sitä ennen.
Kyynel vierähti mun silmäkulmasta ja vieri alas Adrianin sormelle. Adrian palautti sen katseen takaisin muhun huolestuneena ja pyyhkäisi pisaran pois juuri ennen kuin nopeatempoinen askelten töminä alkoi kantautua rapusta. Mun silmät rävähti ammolleen ja Adrian jähmettyi.
"Lumi?!" uusi karjaisu sai mut taas hätkähtämään ja täyden paniikin ryöpsähtämään mun kroppaan. Mä melkeen purskahdin itkuun ja olin jo alkanut henkisesti valmistautumaan kymmenen vuoden kotiarestiin orjana ellei Adrian olisi kiskaissut mua liikkeelle. Mä kompuroin sen perässä betonisen kopin taakse, jonka ovelle rapun portaatkin johtivat.
"Ylös äkkiä", se sihahti ja laskeutui korpo asentoon valmiina auttamaan mut ylös.
"Mut entä sä?" mä pihahdin itkua pidätellen. Adrian väläytti mulle lempeän hymyn ennen kuin vakavoitui taas: "Mä handlaan tän. Äkkii nyt."
Mä en voinut muuta kuin luottaa joten mä asetin mun kengän sen käsien päälle ja annoin sen auttaa mut ylös kopin katon reunalle. Koko ajan kovemmiksi kantautuvat askelten äänet sai mun kropan kuitenkin johonkin taistele tai pakene tilaan ja mä jäin jumiin enkä saanut itseäni vedettyä ylös.
Adrian mumisi jotain ja tuuppasi mulle vielä lisävauhtia, minkä avulla sain itseni nostettua ylös.
"Pysy matalana." Mä kuulin sen vielä sihahtavan juuri ennen kuin katolle johtava ovi paiskaistiin auki.
Sydän muljahti mun rinnassa ja mä painauduin niin littanaksi kuin ikinä mahdollista ja toivoin voivani muuttua katon vaneriksi.
"Lumi?!"
Nipistin mun silmät kiinni, kun liiankin tuttu ääni kantautui mun korviin.
Mä kuulin kuinka Adrian vihelteli rennosti ja tokaisi sitten mukamas yllättyneenä: "Ai kato, terve. Joku hukassa?"
Raskas hiljaisuus oli repiä mun hermot kappaleisiin.
"Sä", iskä murahti.
"Mä?" Adrian toisti tyhmänä.
"Sä oot se mielenterveys piipertäjä joka kävi meijän ovella, etkö ookki?"
Mä kuulin kuinka Adrian sytytti sytkärinsä.
"Paha sanoo. Ehkä, ehkä en."
"Filosofiki vielä."
Adrian hymähti ja vastasi jotain minkä tuuli kuitenkin vei pois mun korvilta.
Mulla ei oikeesti ollut mitään tietoa, että mistä iskä oli tiennyt etsiä mua täältä. Eihän sitä ees kiinnostanut missä mä vedin? Miten sitä nyt sitten yhtäkkiä kiinnosti?
"...Ei täällä muita oo."
Mä havahduin mun ajatuksista.
"Älä kuseta poika. Satavarmana näin kaksi."
"Pimeessä näkee helposti harhoja."
Purin hammasta ja vain toivoin ettei Adrian menisi liian pitkälle sen kettuilun kanssa. Sillä oli nimittäin taipumusta hermojen menetykseen, enkä mä halunnut sen todistavan sitä minkälainen iskä oli kun sillä meni motivaatio. Mitä vähemmän Adrian tiesi, sen parempi. Sillä sitä vähemmän mun piti selittää sille.
Ne puhui taas jotain mutta uliseva tuulenvire sekoitti sanat keskenään, mikä oli ehkä vain hyvä asia. Mä olisin samaan aikaan halunnut painaa kädet korville mutta samaan aikaan kuulla joka ikisen tavun.
"Jos sitä näkyy ni soita häkee. Saanu tarpeekseni sen kylillä juoksemisesta. Vois välissä keksiä parempaaki tekemistä." Mä kuulin iskän selittävän eikä tarvinnut olla fiksu tajutessaan, keneen puheenaihe oli sitten lopullisesti kääntynyt.
"Aijaa?" Adrian tokaisi.
"Joo. Ei ees jääny isäänsä oottamaa ku käsi auki ja vaimo makaa teholla. Ihme kakara, siitäki tullu sellane hunsvontti."
Ei. Ei äitiä.
Mä painoin mun posken vasten vanerin karheaa pintaa ja annoin lämpimien pisaroiden vieriä alas pitkin mun kasvoja jaksamatta estää niitä.
Adrian ei vastannut mitään pitkään aikaan. Mä jopa luulin kuuroutuneeni jotenkin ihmeellisesti kunnes se sitten avasi suunsa.
"Teholla?" se toisti hieman empien, selvästi tietämättä, miten suhtautua alkaneeseen puheenaiheeseen, kun mä olin kuitenkin ihan vieressä kuulemassa kaiken.
Kyllä mä tiesin, mitä se kelasi.
Mun ei ollut tarkoitus kertoa sille. Ei ainakaan vielä tänään, enkä mä todellakaan olisi valunnut, että se kuulee sitä iskältä. Ihmiseltä jolla oli täysin eri käsitys kotona vallitsevasta tilanteesta. Ihmisestä joka ei ymmärtänyt, mitä sana myötätunto tarkoitti. Tai jos ymmärsi niin ei ainakaan sitä näyttänyt.
"Sielläpä makaa ja tuskin nousee pariin kuukauteen", iskä tuhahti ripaus synkkyyttä äänessään. "Jos se tyttö olis auttanu äiti parkaansa vähä ni tässä ei oltais."
Purin mun posken verille. Teki mieli huutaa. Kaikki oli niin epäreilua. Eihän se nyt mun syytä ollut, että äidin sydän ei kestänyt? Eihän? Ei voinut olla. Mä olin tehnyt kaikkeni helpottaakseni sen tilannetta, kun taas iskä vain makasi viikosta toiseen sängyn pohjalla.
"No ei kai se nyt sen vika ollu?" Adrian töksäytti.
"Mitä se sua liikuttaa? Etkai vaa oo iskeny silmääs siihe?"
Mun posket punehtui häpeästä. Mua hävetti niin paljon iskän puolesta. Miten se ees osas olla tollanen?
Kun Adrian ei vastannut mitään, iskä jatkoi sen puolesta: "Siitä on vaan riesaa. Mukava se olis jos tekis jotai hyödyllistäki."
Kiitti.
Mä en ainakaan just tänä aamuna pessy sun pyykkejä ja tehny sulle ruokaa ku et ite saanu mädäntynyttä ruhoas ylös sängystä.
Ilmoille pärähtävä soittoääni sai mut säpsähtämään ja silmät rävähtämään auki. Onneksi se ei sentään ollut mun.
"No? Jaajaa. Vainiin. Selkee." Iskä päivitteli ja ilmeisesti narinasta päätellen veti katon oven auki. "Muista se häke", se tokaisi vielä Adrianille kunnes painui sisään taloon, samalla puhelimeen tyytymättömänä murahdellen.
Mä odotin sydän hakaten, että sen puhetta ei enään kuulunut ja vasta, kun auton moottorin urahdus kantautui mun korviin mä uskalsin taas hengittää.
"Lumi?"
Mä nielaisin enkä yhtäkkiä halunnutkaan enään nähdä Adriania. Iskä oli paljastunut liikaa. Aivan liikaa. Ja nyt Adrian tiesi liikaa.
"Se lähti", se lisäsi varovasti, kun mä en liikahtanutkaan.
Mä suljin mun kirvelevät silmät hetkeksi ja hengitin syvään, ennen kuin kampeuduin istumaan ja heitin jalat reunan yli. Adrianin kulmien väliin oli ilmestynyt pieni ryppy huolesta.
Mä tiputtauduin lyhyen matkan alas katolle ja nousin ylös käsiä Adrianilta lainaan saamaani takkiin puistellen. Sen vaitonainen olemus ja katse oli mulle aavistuksen liikaa, ja sai mun alahuulen värisemään. Mä yritin kyllä pitää itseni kiireisenä korjatessani mun ponnaria mutta Adrianin huolestunut kysymys sai mut murtumaan: "Sun äiti on...teholla?"
Suolaiset kyyneleet purkautuivat taas mun silmistä ja rintakehää puristi ikävästi. Se sai mun hengityksen ahtaantumaan ja ei aikaakaan, kun mä löysin itseni itkukohtauksen partaalta.
Adrian harppasi äkkiä mun luokse ja otti hellästi kiinni mun kasvoista.
"Ei oo mitää hätää", se lupasi kuiskaten, kun mä jaoin aavistuksen paniikinomaisen katseen sen oman kylmän rauhallisen kanssa.
Se pyyhki mun kyyneliä peukaloillaan ja yritti saada mua hengittämään samaan tahtiin sen kanssa mutta luovutti lopulta ja veti mut halaukseen kun mä vaan purskahdin yhä kovempaan itkuun.
"Va bene", se mumisi ja silitti mun selkää, kun mä itkin. Mä puristin sitä taas kerran kuin merihädässä oleva pelastusrengasta ja toivoin sen pitävän mut pinnalla pois hukkumasta. Se oli tällä hetkellä ainoa, jonka kanssa mä koin olevani edes jotenkin turvassa jos iskä vaikka ilmestyisikin yhtäkkiä takaisin.
Mä olin pelästynyt ihan sikana ja pelännyt oikeesti et jos iskä olis löytänyt mut täältä ni se olis heittänyt mut pihalle.
Lisäksi mua pelotti, mitä Adrian ajatteli tästä kaikesta. Siitä, että mulla oli niin rikkonainen elämä kun taas sillä oli maailman ihanin perhe jossa jokainen piti huolta toisistaan. Ja tottakai mä pelkäsin myös äidin puolesta. Sitä että se ei selviäisi. Emmä kestäis sitä.
*
"Ootsä varma ettet haluu mitään?"
Nyökkäsin vaisusti ja pitelin mun käsiä Adrianin heittäessä koriin itselleen protskuvanukkaan muiden ruokien joukkoon.
Mä niiskutin yhä pienesti. Olin nimittäin itkenyt koko matkan tänne kaksneljäseittämän ABC:lle enemmän tai vähemmän. Adrian joutui-mun mielestä joutui-pysäyttämään ainakin viidesti tien reunaan, kun mun oli pakko vaan saada happea. Se kyllä vakuutti ettei sitä haitannut yhtään mutta se ei poistanut sitä, kuinka paskalta musta tuntui kun se joutui mun takia silleen pysähtelemään ja lohduttamaan.
Mulle tuli kylmä siellä kerrostalolla sen shokin keskellä, joten Adrian halus lähtee, vaikka mulle oli yks ja sama kuinka jäässä mä olin. Kunhan mun ei tarvinnut lähteä kotiin. Adrianin piti käydä vielä kaupassa ostamassa jotain iltapalaa, mikä ei sinänsä mua haitannut sillä mä en halunnut mennä niille täysin räjähtäneen näköisenä. Mulla oli vähän aikaa keräillä itseäni jos mä törmäisin vaikka Markoon.
Mä selitin Adrianille erittäin karkeasti mistä iskän kertomassa oli kyse sillä mä en halunnut puhua siitä. Onneksi se ei pakottanut.
"Kyl sä nyt jotain tarviit. Millon viimeks sä söit?" Se ei luovuttanut. Mulla ei ollut ruokahalua, vaikka mun vatsa huusikin ruokaa. Emmätiiä millon mä olin viimeks syönyt. Ei ollut aikaa ajatella sellaista.
"Joskus päivällä mut ei oo nälkä. Kyl mä pärjään", mä puhuin hiljaa, tuntien sen huolestuneen katseen itsessäni.
"Eiku oikeesti, mistä sä tykkäät? Lasagnee? Karkkii? Suklaata? Ei välii, mä voin ostaa."
Liikahtelin epämukavasti paikoillani ja näpräsin ponnaria. Mä en yhtään tykännyt, jos joku käytti omaa rahaansa muhun, koska mä tiesin etten mä pystyis maksamaan takaisin.
"Emmä tiiä meneeks mulla alas", mä kuiskasin, otsa kurtussa.
"Tykkäätsä smoothiesta? Sellaset puristettavat on hyvii, ne vauvan ruuat tiiäks? Vetäsee helposti muutaman kerralla." Se ehdotti kulmat koholla, eikä selkeästi aikonut lähteä täältä ennen kuin mä olin valinnut jotain. Siksi mä kohautin pienesti mun hartioita.
"On ne ihan hyvii."
"No otetaa niitä."
Se johdatti mut sose osastolle, vaikka mä vielä vähän vastustelinkin. Se vaan ei suostunut kuuntelemaan mun vastalauseita ja lopulta joutui melkein kädestä pitäen raahaamaan mua mukanaan.
"Ota siitä mistä tykkäät." Se viittasi kädellään hyllyä kohti ja jäi odottamaan.
Mä selasin valikoimaa ahdistuneena ja päädyin lopulta banaani mansikka makuun. Tiputin sen siniseen koriin ja olin valmis lähtemään mutta Adrian heitti koriin vielä neljä samanmoista lisää.
"Varmuuden vuoks." Se vastasi mun kysyvään katseeseen hymyillen söpösti.
Me maksettiin-korjaan Adrian maksoi-sen ostokset ja me jäätiin parkkipaikalle autoon syömään. Adrian kuori jo sen toista banaania syödyn vanukkaan lisäksi, kun mä vielä imin mun vauvanruoka smoothieta. Nää oli kyllä hyviä. Olin ennenki vetäny näitä mut nyt meni vähän tahmeesti alas. Mä kuitenkin yritin parhaani, koska Adrian oli kuitenkin ostanut tän mulle.
"Saanks mä ehdottaa yhtä juttuu?" se kysyi ja nielaisi suunsa tyhjäksi banaanista.
Mä vilkaisin sitä syrjäsilmällä.
"Riippuu."
"Jos tarviit apuu jossai tai mitä vaan ni pirauta?"
Toisinsanoen, kun iskä on vaikea.
Mä hymyilin sille vaisusti ja nyökkäsin. Kai mä sen sille pystyin ehkä lupaamaan. Ehkä.
"Bene, saanks maistaa sitä?" Se nyökäytti päätään mun smoothieta kohti ja mä kohautin mun hartioita.
"Senkus."
Annoin sen maistaa sitä ja kikatin, kun se maiskutteli sitä kuin mikäkin ruokakriitikko.
"Karkee neljä kautta viis. Iha ookoo. Vähä vaniljasokerii ni ois täydellinen."
Pyörittelin mun silmiä ja imaisin loput mansikka banaani smoothiet suuhuni. Mun mielestä se oli täydellistä ilmankin.
Mä seurasin huoltsikan edessä kulkevia ihmisiä Adrianin kaivaessa kauppakassista yhden smoothien lisää. Se korkkasi sen, kuin ei olisi koskaan ruokaa nähnytkään.
Ahmatti.
"Kato tota." Osoitin auton edestä kävelevää silmälasipäistä poikaa. Sillä oli musta pipo päässään ja sellanen tummanvihree ruutukuvioinen flanellitakki ja tennarit.
Adrian seurasi sitä katseellaan ja nosti kulmiaan: "Mikä siinä on?"
"Ihana tyyli", selitin ja nostin mun jalat kojelaudalle kaivaten jotain muuta ajateltavaa.
Adrian mutristi huuliaan mietteliäänä ja siristi silmiään.
"Nah. Mut toi, tolla on tyylitajua." Se osoitti puolestaan juuri kaupasta ulos sujahtavaa musta takkista ja Converse jalkaista tyttöä. Mä kurtisin mun kulmia ja vilkaisin omaa asuani.
"Pah, mullahan on ihan samanlaiset vaatteet!" naurahdin.
Adrian vilkaisi itsekkin mua ja kuljetti katsettaan mua päästä varpaisiin.
"No ei sit."
Tuhahdin ja pyörittelin silmiäni.
Se ojensi mulle sen korkkaamaa smoothieta ja palautti mietteliäänä katseensa poikaan, joka etääntyi hyvää vauhtia meistä. Mä otin smoothien vastaan vastustelematta sillä oli mulla oikeesti jo vähän nälkä.
"Tolla on sun mielestä hyvä tyyli vai?" Adrian mumisi.
Mä katsahdin poikaa ja nyökkäsin.
"Jep."
"Aika tylsä."
"Sanoo Herra valonimijä", härnäsin sitä.
Adrian kääntyi katsomaan mua kulmat koholla.
"Paskat. Mist vetoo et saisin kenet vaa lähtee vaikka kahville", se selitti sarkasmia äänessään.
Siristin mun silmiä ja vilkaisin mustatakkista tyttöä.
"Kympistä vetoo", heitin läpällä ja yllätyin oikeasti, kun se avasi oven ja hyppäsi ulos autosta . "Kiinni veti."
Mä naurahdin tuhahtaen ja seurasin uteliaana kuinka se lähti liikkeelle. Mua vähän ärsytti se, että se tiesi näyttävänsä hyvältä. Ei se mitenkään itserakas ollut mutta kai sen nyt oli pakko nähdä, kuinka hyvännäkönen se oli. Tai sitten se vaan huvikseen halus testaa. Tiedä tuota.
Mä en tiennyt, miksi, mutta jostain syystä Adrian kiersikin auton pelkääjänpaikalle ja avasi oven hymy huulillaan.
"Etsä uskaltanu vai?" mä kiusasin mutta se vaan ojensi sen kättä mulle. Mä tartuin siihen hieman epäröiden ja naurahdin hämmentyneenä. Se puristi mun kättä ja esittäytyi:
"Adrian Anthony The Kuusisto, unelmien vävypoika, piacere di conoscerti. Teillä on kaunis hymy, haluaisitteko lähteä kenties ulos kanssani?"
Mä kohotin mun kulmia hymyillen vinosti.
"Miltä vuosituhannelta herra on?"
Adrian virnisti.
"Voin mä vetää kaksytluvunki tyylillä, neiti...?"
"Lumi, Lumi Helmiina Mäki", mä huokaisin huvittuneesti.
Adrian nyökkäsi.
"Noku oot kerran noin helmi ni lähetkö vetää mäkkisafkaa johonki kuuseen?"
Mä retkahdin nauruun enkä voinut kuin nyökytellä.
"Nice. Pistä koodii tai jotai." Sitten se kääntyi ympäri muka lähteäkseen mutta kääntyi takaisin mun puoleen virnistäen, tällä kertaa ihan omana itsenään.
"Mähän sanoin. Helppoo ku heinän teko."
"Ihan karsee." Mä pudistelin päätä ja imaisin loput smoothiet kerralla alas. Heiluttelin mun jalkoja auton ulkopuolella ja hykertelin yhä huvittuneena äskeiselle teatterille.
Adrian nojautui auton oveen ja katseli mua hymyillen.
"No mut lähetkö?"
"Vetää mäkkisafkaa johonki kuuseen? Todellaki", tokaisin.
Voiko parempaa olla.
"Se on sitte sovittu."
Mun puhelimen soittoääni veti keventyneen ilmapiirin kerralla alas ja rysäytti sen betoniin, kun mä näin kuka mulle soitti. Leevi. Moneskohan kerta lie jo tänään, enkä mä siltikään tiennyt olinko mä valmis vastaamaan sille.
Adrianin katse nousi näytöstä kysyvänä muhun, kun mä epäröin.
"Me ei olla puhuttu sen jälkeen ku..." mä kuiskasin ja hieroin mun otsaa ahdistuneena. "Tai siis...en oo pystyny vastaa sille ku hajoon kuitenki ihan täysin." Mä puuskahdin.
Adrian kohautti kevyesti hartioitaan.
"Mitä se haittaa?"
Mä vilkaisin sitä. Mitä se haittaa? No, eikai enään mitään kun Adrian tietää jo kaiken. Mä huokaisin sydän hakaten ja vedin vihreän luurin oikealle. Nielaisin, kun mun veljen huolestunut ääni tunkeutui linjan lävitse:
"Mikset sä oo vastannu? Mä olin jo melkeen lähdössä sinne ku ei iskäkää osannu sanoo missä vedät. Tajuutsä kui hermoromahduksen partaalla mä oon ollu?"
Mä hengitin syvään ja mua ärsytti kun mä olin kadottanut mun ponnarin johonkin. Nyt mulla ei ollut mitään mihin purkaa tätä stressiä.
Mun sydän jätti lyönnin välistä, kun Adrian-ilmeisesti mun tuskan huomattuaan-otti mua kädestä hymyillen vaisusti.
Hymyilin sille takaisin ennen kuin vastasin Leeville, ääni väristen: "Mun oli pakko hengittää hetken aikaa."
"Joo tajuun, mut oisit voinu laittaa vaikka viestiä. Mä olin oikeesti tosi huolissani."
Pala nousi mun kurkkuun, ja mä yritin vaan keskittyä mun katseella Adrianin mustaan ranneketjuun.
"Joo mä tiiän, sori.."
Leevi huokaisi raskaasti.
"Missä sä nyt oot?"
"Huoltsikalla", mä mumisin ja piirtelin mun peukalolla Adrianin kämmenselkään.
"Yksin?"
"Eiku...yhen tyypin kaa", mä takelsin punastuen. Mä en yhtään olisi jaksanut sen kyselytuokiota jos mä oisin sanonut kenen kanssa.
Se oli hetken hiljaa.
"Yhtäkuin...?"
"Mä- Ootsä kuullu äitistä?" Purin poskea vaihtaessani puheenaiheen äitiin. Mä en halunnut puhua siitä nyt yhtään mutta en mä kyllä jaksanut selittää tätäkään tilannetta.
Jompikumpi oli pakko valita.
Mä tiesin, että Leevi kyllä tajusi mun puheenaiheen välttelyn enkä mä takuulla pääsisi tästä näin helpolla. Se tulisi vielä joskus kysymään tästä. Ihan takuuvarmasti.
Se huokaisi taas.
"Huonona. Pärjääks sä nyt varmasti iskän kaa kahestaan?"
Mä laskin äkkiä ääntä pari pykälää alemmaksi sillä mä en halunnut Adrianin kuulevan enään yhtään enempää. Nyt se vaan tuijotti jonnekkin parkkipaikalle ajatuksissaan.
"Joo, kyl mä pärjään", mä mutisin.
"Soitat heti jos tulee joku tilanne. Mut jutellaanks myöhemmi lisää ku oon just tos sairaalalla? Kerron sit enemmän äitistä ku saan vaan tietoon. Okei?" Vasta nyt mä erotin stressin sen äänestä ja se jos mikä sai mun katseen sumentumaan. Kun Leevi oli hermostunut niin tilanne oli oikeesti tosi huono.
"Joo."
"Muista, mitä vaa millon vaa. Soita tai laita viestiä. Ei oo mitää vaivaa."
"Joo.."
"Ok, öitä. Äläkä stressaa liikaa, kyl se saadaan siitä vielä kuntoon. Ihan varmasti."
"Joo en. Öitä."
Se toivotti vielä hyvät yöt toistamiseen ennenkuin lopetti puhelun. Mä päästin irti Adrianin kädestä ja kävin vielä katsomassa Leevin aiemmin lähettämät viestit.
Adrianin katse tipahti takaisin muhun.
"Kaikki fine?"
Mä nyökkäsin, vaikka muutama kyynel vierikin alas mun poskea.
___________________________________
[: Nyt taas vähän pidempää lukua kun ei oo melkeen viikkoon mitään ilmestynyt. Toivottavasti tykkäsitte!
Ja kommentoida saa niin paljon kuin vaan haluaa, ne motivoi! Varsinkin kun välissä tuntuu että tää tekstin laatu on ihan karseeta luettavaa ja tekis mieli vaan lopettaa keskennn
Mutta ehkä tästä eteenpäin mennään.
<33
Wc: 2932