Re-tired
(adj.) I was tired yesterday and I'm tired again today.
•LUMI•
Suuttumus rytmitti mun askelia, kun mä marssin asfaltoidun pihan lävitse kiviportaita kohti.
Mun lauantai iltapäivä oli mennyt päin mäntyä ja mulla oli erittäin vahva epäilys siitä kenestä se johtui.
Kun mä olin alkanut saada taas jotenkin normaalista elämästä kiinni, kaikki käännettiin nuripäin. Mun niskaan kaadettiin sangollinen timantteja mutta mulle ne olivat pelkkiä kivenmurikoita. Ulkopuolisen silmissä se saattoi näyttäytyä avunantona mutta mun silmistä katsottuna se oli kaikkea muuta kuin sitä.
Ja Adrian oli umpilaho päästään jos ei tajunnut sitä. Mä olin kieltänyt sitä sotkeentumasta asioihin mutta tässä sitä nyt oltiin.
Harpoin viimeiset metrit ovelle ja painoin kärsimättömänä ovikelloa samalla hampaita kiristellen. Vilkuilin jatkuvasti olkani ylitse ja vaihtelin painoa jalalta toiselle.
Ikuisuuksien kuluttua ovi aukesi naksahtaen ja sai mun katseen lentämään Oliveriin, joka näytti yllättyvän mun läsnäolosta.
"Lumi? Mitä sä tääl?" se töksäytti samalla, kun mä kuikuilin sen olan ylitse.
"Missä Adrian on?" murahdin, ohittaen sen kysymyksen. Potkin maata kärsimättömänä kengänkärjellä. Oliverin kulmat nousivat aavistuksen ylemmäs. Sen katse kävi mut pikaisesti läpi ennen kuin palasi mun silmiin epäilevänä.
"Kui?"
Mä jouduin puremaan mun poskea etten mä olis työntynyt sen ohitse sisälle ja etsinyt sitä jätkää ominpäin mun käsiin. Mä hengitin syvään yrittäen rauhoittua. Puuskahdin ja vilkaisin vielä kerran ympärilleni ennen kuin tokaisin: "Mun on pakko nähdä se asap."
Oliver ei vieläkään näyttänyt vakuuttuvan. Sen sijaan, että se olisi huutanut Adrianin paikalle, se nojautui ovenkarmiin ja risti kädet rintakehälleen kasvot pokerilla.
"Mitä sä meinasit?" se kysyi tyynen rauhallisena.
Mä tuijotin sitä hölmistyneenä. Mikä ihmeen suojeluvaisto sillä nyt oli? En kai mä nyt niin vihaiselta näyttänyt?
"Ei kuulu sulle", tokaisin.
Oliverin kasvoille nousi aavistuksen huvittunut hymy. Se naurahti.
"Se todellakin kuuluu mulle jos sä meinasit mennä suoltamaan paskaa sen niskaan, koska sille on nyt todella huono ajankohta."
Mun kulmat kurtistui.
"Miten niin huono ajankohta?"
Se vain tutki mua katseellaan ja tokaisi viimein: "Onpahan vaan."
Mä vastasin sen katseeseen haastavana. Viha mun sisällä alkoi muuttaa muotoaan silkaksi ärtymykseksi. Mä tärisin sekä kylmästä, että turhautumisesta. Mä en nimittäin tasan ollut tullut tänne vain kääntyäkseni takaisin.
Mutta toisaalta, Oliverin oudon horjumaton olemus sai mut epäröimään. Mitä jos mä olinkin ihan hakoteillä? Mitä jos oli oikeesti huono hetki? Mitä jos Adrian ei soittanutkaan niitä poliiseja?
Joku nimittäin oli soittanut poliisit paikalle tänään. Oli hiuskarvan varassa ettäkö mä olisin jäänyt kiinni. Tai no, mä en ollut tehnyt mitään mutta isä oli. Se ei ollut käynyt muhun enään niin paljoa käsiksi mutta ääntään se oli käyttänyt sitäkin enemmän. Se oli ihan raivona, kun se tajusi meidän pihaan kaartavan sinivalkoisen pakettiauton. Mä olin onneksi mun huoneessa ja ehdin hypätä ikkunasta ulos.
Turvallisen välimatkan päästä mä sit huomasin kaksi virka-asuista poliisia seisovan meidän ovella. Mä pelkäsin, että ne oli tullu hakemaan mut pois. Mä olin paljon mieluummin kotona kuin jossakin laitoksessa tai sijaisperheessä siihen asti kunnes mä olin täysi-ikäinen. Eikä siihen nyt ollut enään edes kauaa.
Mä olin tietysti heti olettanut Adrianin olleen asialla sillä se oli yksi harvoista joka tiesi millaista meillä oli. Siksi mä olin niin hiilenä.
Mua myös pelotti.
Mua pelotti se, että poliisien ilmestyminen vain pahentaisi ilmapiiriä kotona. Ainahan mä voisin vakuuttaa kaikki sosiaaliviranomaiset siitä, että tilanne oli hallinnassa mutta iskää mä en voinut rauhoittaa. Tällä hetkellä tilanne oli oikeastikkin hallinnassa kunhan vain osasi piiloutua varjoihin sen huonoimpina päivinä.
Ulkopuolisen silmistä oli takuulla outoa, miksi mä en olisi halunnut lähteä. Mutta fakta oli se, että uuteen elämään sopeutuminen veisi multa tuplasti enemmän energiaa kuin enään muutaman kuukauden ajan kotona asuminen. Mulla oli kuitenkin katto päällä ja ruokaa lautasella.
Oliver voitti mut lopulta tuijotuskilpailussa ja sai mut luovuttamaan.
"Fine", mä mumisin ja käännyin lähteäkseni.
Käsky odottaa kuitenkin sai mun askeleet jäätymään ja katseen lennähtämään Oliverin selän taakse portaikkoon, josta Adrian nousi paidattomana. Mun katse nousi sen kasvoihin.
Se näytti.....väsyneeltä?
Väsynyt tosin oli aika kevyt ilmaus ovea kohti tallustavaa ilmeetöntä aavetta kohti.
Adrianilla oli yllään vain harmaat Niken collarit ja samaa merkkiä olevat valkoiset sukat. Katse oli väsynyt, lähes tyhjä. Silmäpussit ja varjot olivat korostuneet kertoen univelasta. Päähän väärinpäin painetun lippiksen alta pilkotti sieltä täältä hiuksia, kuin niitä ei edes oltaisi yritetty laittaa järjestykseen. Ryhti oli laiska.
Oliver oli oikeassa.
Ajoitus oli huono.
Mä otin jo valmiiksi askeleen poispäin.
"Et nyt lähe mihinkää", sen raskas huokaisu sai mut kuitenkin epäröimään.
Oliver suoristautui otsa kurtussa.
"Ootsä nyt varma-"
Adrian työnsi sen syrjään ovelta.
"Non può andare peggio di così, vero?" se tokaisi pitäen väsyneen, tutkivan katseensa mussa. Mä käännyin hitaasti takaisin ja vilkaisin empien Oliveria, joka ei suostunut liikkumaan paikoiltaan. Sen huolestunut katse kulki meidän väliä.
Kun mä en avannut mun suuta Adrian huokaisi taas ja kääntyi osiksi veljensä puoleen.
"Olkku. Ihan tosi, anna olla."
Kaksikko vaihtoi katseita kunnes viimein Oliver puuskahti ja lähti lampsien pois.
"Varo sanojas Lumi", se huikkasi vielä olkansa ylitse ja sai Adrianin pyörittelemään silmiään. Se seurasi veljensä etääntyvää selkää kunnes oli varma siitä, että se oli yläkerrassa, ja vasta sitten palautti huomionsa muhun.
"Älä välitä siitä."
Mä nyökkäsin vaisusti, sen katsetta väistäen.
"Sulla oli asiaa?" se tokaisi värittömästi ja sai mut nielaisemaan.
Mä en ollut enään varma halusinko mainita asiasta. Jos totta puhuttiin niin Adrian ei vaikuttanut siltä, että se olisi soittanut yhtään mihinkään. Sen lisäksi meidän välejä hiersi edelleen se viikonloppu.
Ärtymys suli mun kasvoilta pois kuin kynttilävaha ja jätti jälkeensä epävarmuuden.
"Äh...anna olla. Ei se ollut mitään tärkeää", mä mumisin otsa ryppyyn painuneena ja hiplasin mun uuden oranssin collegen helmaa. Mä olin just ollut testaamassa niitä uusia vaatteita ja nyt mulla oli oranssi vähän oversize college ja valkoiset farkkutyyppiset housut.
Eikä uusi asukokonaisuus helpottanut mun epävarmuutta.
Adrian nojasin päänsä ovenkarmiin työntäen samalla kädet taskuihinsa. Vaikka se oli puolikuollut niin se oli silti syötävän hyvän näköinen enkä mä tiennyt, miten se oli edes mahdollista. Kaiken lisäksi se vaan katseli mua vaitonaisena saaden mut siten hermostumaan entistä enemmän.
"Mä tästä sit..."
"Lumi."
Vatsaa kouraisi.
Mä nielaisin ja pakotin mun katseen nousemaan takaisin Adrianiin, jonka oma tyyni mutta vakava katse ei irronnut mun silmistä.
"Mikä on?"
Hieraisin mun otsaa ja liikahtelin ahdistuneena paikoillani. Vilkuilin tuon tuosta mun selän taakse kunnes puuskahdin.
"Poliisit", mä mumisin ja vältin taas sen katsetta. "Joku soitti poliisit tänään meille."
Mä huomasin syrjäsilmällä kuinka Adrianin kulmat nousivat yllättyneenä ylös, mikä vain vahvisti mun teorian siitä ettei se ollut soittanut niitä.
Se työntyi irti ovenkarmista.
"Ja sä luulet että mä soitin ne?"
Mun sydän alkoi heti hakata lujempaa ja pumpata verta tiheämpään tahtiin mun kroppaan.
"E-en t-tai siis...A-aluksi joo mutta en mä enään-", mä takelsin äkkiä ja viittoilin mun käsillä hermostuksissani.
Yllättäen Adrian otti niistä hellästi kiinni ja lukitsi meidän katseet toisiimme.
"Mä en soittanut", se sanoi tyynen rauhallisena.
Mä nyökkäsin ja nielin itkua.
"Oliko vielä jotain?" se kysyi syyllistämättä ollenkaan. Se vaan kuulosti niin turtuneelta ja väsyneeltä, että mä murruin täysin.
"Anteeks", mä pihahdin ja kietaisin kädet ihan yllättäen sen paljaan ylävartalon ympärille. "Ku en antanu selittää", lisäsin ääni särkyen. Mä yritin parhaani mukaan olla huomaamatta mun käsien alla tuntuvia arpia ja mä veinkin mun kädet nyrkkiin ettei Adrian ahistuis tai jotain.
Emmätiedä olin iha sekasin
Se jähmettyi hetkeksi mutta vastasi lopulta hellästi halaukseen. Mä huomasin kaivanneeni laventelin hentoa tuoksua, joka leijui mun ympärillä. Mä olin kuin sieni, joka imi jokaisen pienenkin pisaran tuoksua itseensä ja toivoi sen säilyvän loputtomasti. Mä en samaan aikaan halunnut päästää irti Adrianista mutta samaan aikaan mä pelkäsin tulevani naurun alaiseksi jos Adrian pitäisi mua sekopäänä. Siksi mä yritin toistella Madden sanomia sanoja mun pääni sisällä ja vakuuttaa itselleni ettei se ollut sellainen. Vaikka mistä mä sen tiesin?
Adrianin rintakehä kohosi hitaasti ylös, kun se hengitti syvään ja päästi ilmat sitten pitkään puhaltaen ulos.
"Tuu sisäl", se mumisi sitten ja päästi musta irti, jääden odottamaan, että mä tulisin peremmälle.
Niin mä teinkin, samalla silmiä pyyhkien.
Mä seurasin sitä vaitonaisena yläkertaan riisuttuani kengät jaloista. Muuta mulla ei ollutkaan. Takki oli jäänyt kotiin.
"Sori, oon vähä väsyny ni musta ei saa oikee mitää irti", Adrian avasi suunsa hetken hiljaisuuden jälkeen.
Mä nyökkäsin.
"Voin mä lähteekki jos-"
"Olkku laita yks kamomilla", se tokaisi keskeyttäen mut ja nappasi sohvan selkänojalta t-paidan jolla peitti selkänsä arvet. "Oikeestaa pistä kaks", se lisäsi tokaisten ja vei käden hiustensa lävitse ennen kuin romahti sohvalle. Se painoi lippiksen paremmin päähänsä.
Oliver oli juuri kaatamassa kiehuvaa vettä vedenkeittimestä mukiin, silmät siristyen, kun se tutki veljeään ja sitten mua.
"Olkku. Kaikki fine", Adrian vakuutti huomatessaan sen katseen. "Lascia che le spieghi", se lisäsi nopeasti mumisten ja käänsi kasvonsa pois.
Mä en jaksanut valittaa sen Italian käytöstä sillä se näytti niin riutuneelta jo muutenkin.
Oliver ja mä vaihdettiin katseita. Se nyökkäsi ja nosti kaapista yhden muumimukin lisää ja alkoi annostella irto teetä pusseihin.
"Pistä mulle vähän ekstraa", Adrian mumisi seuratessaan taas veljensä tekemistä. "Sto per morire..." Se hieraisi kärsivänä kasvojaan.
Oliver pudisti päätään.
"No, non lo sei. Puoi farlo."
Adrian huokaisi raskaasti. Sen katse nousi muhun, kun mä yhä vain seisoin paikoillani uskaltamatta liikkua. Se nyökäytti päätään kohti sohvaa.
"Istu vaa, ei Olkku sua syö."
"En syökkää. Luulin vaa et tulit haastaa Antsan kaksintaisteluun", Oliver selitti ja toi kaksi muumimukia sohvapöydälle mun istuessa empien sohvalle pitäen pienen hajuraon Adrianiin.
Se mumisi kiitoksen italiaksi ja nosti mörkö mukin huulilleen. Se hörppäsi kuumana höyryävää teetä enkä mä voinut olla huomaamatta kuinka sen kädet tärisi aavistuksen.
"Pärjäätsä?" Oliver kysyi huolissaan, ilmeisesti huomatessaan saman. Adrian nyökkäsi ja laski mukin pöydälle. Se hieraisi taas otsaansa. "Enköhä."
Mä olin kieltämättä myös aika huolestunut Oliverin kanssa. Mä en ollut nähnyt edes iskää koskaan tuossa kunnossa.
Oliver vilkaisi puhelintaan ja jokin sen näytöllä sai sen otsan kurtistumaan.
"Aurora on pihal. Voin kyl jäädäkki jos-"
Adrian pudisteli äkkiä päätään.
"Ei tarvi. Menkää vaa kyl mä pärjään."
"Varmasti?" Oliver epäröi. Adrian naurahti aavistuksen turhautuneena: "Joojoo. Ala vetää nyt."
Oliver nyökkäsi hitaasti ja lähti madellen liikkeelle. Se oli sanomassa jotain ainakin kolmesti mutta päätti jokaisella kerralla pitää sittenkin suunsa kiinni. Lopulta se vain käski Adrianin soittaa jos jotain tulisi ja katosi sitten eteiseen.
Mua ahdisti jäädä Adrianin kanssa kahden. Mitä jos jotain kävisi? En mä tiedä, mitä mutta jotain. Mä pelkäsin koko ajan, että se murenisi yhtäkkiä kasaan.
Vasta, kun alhaalta kantautuva oven naksahdus kertoi Oliverin lähteneen, Adrian nosti käsiensä varaan laskeneen päänsä ylös ja huokaisi.
"Mä lupasin selittää."
Mä tarkkailin sitä mun katseella. Tällä kertaa se oli meistä se, joka vältteli katsekontaktia, mikä oli outoa. Yleensä se oli meistä kahdesta se itsevarma eikä kavahtanut katsekontakteja. Mutta nyt jokin oli pielessä.
Mä en osannut sanoa mitään joten mä vain nyökkäsin, peläten mitä oli tulossa.
Se tuijotti mörkö mukia ja repi kynsinauhojaan.
"Mulla on PTSD", se tokaisi yhtäkkiä.
Räpäytin mun silmiä yllättyneenä. Mä olin kuullut siitä psykantunnilla. Postraumaattinen stressihäiriö. Traumaattisen kokemuksen jälkeen kehittyvä pitkittynyt reaktio, joka voi ilmetä esimerkiksi ärtyisyytenä, unihäiriöinä, flashbackkeina ja/tai painajaisina. Näin niinkuin suoraan kirjasta muisteltuna.
"Tiiätsä mikä se on?" Adrian nosti vihdoin sen katseen muhun ja mä nyökkäsin. Sekin nyökkäsi.
"Mä olin sillon tosi väsyny. En ollu nukkunut hirveesti ja sit mua otti päähän ku ne syytti mua. Mä tiiän ettei se oo mikään tekosyy paskamaiselle käytökselle enkä mä yritäkkää puhuu itteeni kuiville. Mä vaan haluun et tiiät miks välis oon sellanen. Mut anteeks. Tajuun kyllä miks et tullu sillon. En mäkää olis", se hymähti surumielisesti ja keskittyi käsiinsä.
Mä olin hetken hiljaa. Sulattelin sen kertomaa ja aloin pikkuhiljaa tajuta, miksi se oli ollut sellainen silloin, vaikka mä en vielä tiennyt puoliakaan.
"Saat anteeks mut ens kerralla yritä kuunnella jooko?" Mä hymyilin vaisusti ja sain sen yllättyneen katseen ponnahtamaan muhun.
"Ens kerralla?" se toisti.
Mä virnistin pienesti ja siemaisin mun omaa teetä ennenkuin nojauduin muki käsissäni sohvan selkänojaan.
"Onhan mulla vielä yks haaste voitettavana."
Mä olin taas kerran sulaa, kun Adrianin huulille kohosi ilahtunut mutta väsynyt hymy. Hymy se oli kuitenkin.
Sitten se pudisteli päätään.
"Kaikki on välissä vaa nii perseestä", se naurahti laiskasti ja pyöritteli muumimukia pöydällä.
Mä tarkkailin sen kasvoja. Sen kulmat painuivat vaisusti yhteen, kun se ajatteli jotain.
Nyt mua vaan harmitti etten mä ollut antanut sen heti selittää. Mä olisin välttynyt kaikelta siltä turhalta yliajattelulta. Ajatus sai mut naurahtamaan vaisusti ääneen. Adrian nosti kulmiaan kysyvänä.
"Luulin et pidät mua pilkkanas", mumisin päätäni pudistellen.
Se räpäytti silmiään hölmistyneenä.
"Täh?"
Mä nyökkäsin ja tällä kertaa hymy suli mun kasvoilta.
"Ku sä oot paljon itsevarmempi ja kaikkee ja mä oon tällanen hyljeksitty raukka jolla ei oo mitään tyylitajua", puhuin tuskin kuultavasti.
Adrian vaan tuijotti mua kuin puulla päähän lyötynä. Se naurahti hämillään: "Anteeks mut mitä paskaa? Ootsä kattonu peiliin? Mä en oo hyvä sanoissa mut sen voin sanoa, että jokanen jätkä meijän koulussa antais mitä vaan jos ees kattoisit niitä päin. Ja mitä "hyljeksittyyn" tulee niin ne jotka ei haluu hengaa sun kaa on vaa kateellisii sulle. Sillä sipuli."
Adrianin sanat tulivat täysin puskista ja saivat mun posket hehkumaan paloauton tavoin. Mä piilouduin osiksi mun hiusten taakse ja mumisin jotain "niin varmaan" tyyppistä.
Adrian ei kuitenkaan lopettanut:
"Ja voin sanoo et toi butterfly cut sopii sulle täydellisesti. Sopi entisetkin mut toi vaikuttaa enemmän sulta. Plus-"
"Okei okei lopeta!" mä huudahdin hymyn poukkoillessa mun huulilla. Käänsin mun kasvot kattoa kohti hämmentyneenä siitä, että se tiesi tän hiustyylin nimen. Tai että se oli ylipäätään huomannut.
"Tää on siirappista I know mut en oo lopettamas ennenku tajuut kui upee oot", Adrian tokaisi.
Huokaisin.
"Joo mä tajuun."
"Varmasti?"
"Joo, kiitti", kuiskasin ja nostin mun pään taas pystyyn enimmän punastumisen hälvennyttyä. Adrian nyökkäsi tyytyväisenä vastaukseen.
Me jäätiin istumaan hiljaisuuteen, kun mä yritin keräillä itseäni ja villiintyneitä ajatuksiani äskeisestä.
Ajatteliko se oikeesti niin?
Teki mieli kiljua mutta mä hillitsin itseni sillä mulla oli vielä yksi kysymys, mihin ei sisältynyt kiljumista. Mua vähän jopa harmitti jo etukäteen viedä puheenaihe takaisin sen PTSD:hen josta se ei selkeästi puhunut mielellään mutta mun oli pakko kysyä.
"Tota..mistä se sun PTSD johtuu? Ei oo kyl pakko kertoo jos et haluu", lisäsin nopeasti, kun huomasin sen jännittyvän kysymyksen myötä.
Se puri hammasta ja käänsi katseensa pois. Sitten se hieraisi otsaansa ja nipisti silmänsä kiinni.
"Mä..."
Sen lause kuihtui kasaan.
Mä huolestuin, kun sen kädet alkoivat taas täristä. Se hengitti väristen ulos.
"Mä haluaisin mutta...Mä en...", sen ääni murtui ja sai kylmät väreet kulkemaan mun selkää pitkin alas. Se nielaisi näkyvästi ja tuijotti tiiviisti tyhjyyteen.
"Merda", se ähkäisi lopulta ja nousi ylös hiuksiaan hermostuneena haroen.
"Ei oo pakko", mä kiirehdin sanomaan ja laskin muumimukin äkkiä pöydälle, kun se näytti menevän paniikkiin.
"Emmä pysty", se ähkäisi ja lysähti takaisin sohvannurkkaan täristen kauttaaltaan. Se työnsi kädet hiuksiinsa. Mä hivuttauduin sen viereen ja laskin mun käden varovasti sen jalalle.
"Ei sun tarvi", mä toistin peläten, että se saisi kohta paniikkikohtauksen, koska mä en ikinä ollut todistanut sitä kellään muulla kuin itselläni.
Hiljaisuus laskeutui taas meidän ylle. Sitä ehti kestää hetken aikaa kunnes Adrian ähkäisi: "Puhu jotain."
Mä menin hetkeksi hämilleni kunnes aloin sopertaa niiden talon sisustuksesta. Mä kuvailin hieman tökerösti yksityiskohtia, jotka oli tehneet muhun vaikutuksen, kun mä olin ensimmäistä kertaa tullut tänne, ja mä kerroin haluavani joskus tulevaisuudessa jotain samantyylistä. Aluksi mä sanoin vain mitä sylki suuhun toi mutta monologin edetessä mun ääni muuttui varmemmaksi ja kuvailut tarkemmiksi.
Nyt mä taisin tietää miksi Oliver oli niin hyvä tässä.
Adrian lakkasi pikkuhiljaa tärisemästä ja sen hengitys tasaantui.
Niiskaisu keskeytti lopulta mun selityksen ja sai mun katseen lennähtämään siihen. Se oli nostanut kasvonsa esiin sen käsivarsien takaa ja pyyhki nyt silmiään.
"Anteeks", sen ääni särähti ikävästi ja se nikkasi. Mä mutristin mun huulia ja vein mun käden sen selälle. Kun se ei vastustellut, mä uskalsin kietaista toisenkin käden sen ympärille.
"Ei sun tarvi pyytää anteeks, mun ois pitäny tajuta olla kysymättä", mä mumisin, kun se nikotteli.
"Se on vaa vaikee asia mulle", Adrian selitti ääni väristen.
"Tajuun", kuiskasin.
Mä todellakin tajusin.
__________________________________
[: Huhhu, vähän pidempi luku tälläkertaa. Toivottavasti ei käynyt liian pitkäksi!
Saatiin näiden kahden suhdetta vähän etiäppäi <33
Wc: 2584