Imagination
(n.) The only place where I end up with my crush.
•LUMI•
Adrian päästi viimein irti Jerestä, joka otti heti meihin etäisyyttä. Se horjui käytävää pitkin päätään pidellen ja katosi lopulta kulman taakse.
Mä siirsin mun katseen takaisin hampaitaan kiristelevään Adrianiin, joka piti katseensa vielä käytävässä.
"Sunhan piti lähtee?" mä takelsin.
Se ei vastannut mulle mitään. Veti vaan mun käden esiin ja mätkäisi siihen mun puhelimen. Mä seurasin hämmentyneenä, kun se työnsi kätensä vielä kerran taskuunsa ja iski mun toiseen käteen auton avaimet.
"Minuutti", se mumisi hampaitaan kiristellen ja painui ulos sanaakaan enään sanomatta.
Mä hetken vaan seisoin hölmistyneenä aloillani, kunnes tiputin mun katseen sen auton avaimiin. Pyörittelin niitä kädessäni ja suljin lopulta nyrkin sisään. Puhelimen mä työnsin mun taskuuni varmistaen, että se ei pääsisi tippumaan sieltä. Vilkaisin vielä kerran olkani ylitse sinne, minne Jere oli juuri kadonnut, ja lähdin ulos.
*
Mä hiplasin avaimia mun kädessä samalla, kun kuljetin mun katsetta mutaan tahriutuneen auton pinnalla. Se oli silti ihan sika nätti. Mä en oikeen koskaan ole ollut mikään urheiluauto fani, ja vaikka tää sitä vähän jäljittelikin niin se ei silti ollut liikaa. Just täydellinen. Sellanen mihin mahtui enemmän kuin kaksi ihmistä.
Pyyhkäisin sormellani auton ovea. Pölyn keskelle jäi puhdas viiva. Tein toisen samanmoisen ja lopulta auton kyljessä komeili hymynaama. Katselin sitä ilmeettömänä kunnes huokaisin ja vilkaisin kelloa. Minuutti oli muuntunut viideksi minuutiksi.
"Sorry not sorry."
Äskeiset tapahtumat oli saanut mut säikylle päälle, minkä takia mä taas säpsähdin ja käännähdin ympäri silmät aavistuksen levinneinä. Mä kuitenkin rentouduin aavistuksen, kun tajusin tulijan olevan vain Adrian.
Tympääntynyt Adrian.
Se lampsi mua kohti ja väisti laiskasti mun katsetta painaen samalla lippistä syvemmälle päähänsä. Mun vatsa heitti voltin.
Et viittis näyttää vielä yhtää hitusen paremmalta.
Mun huomio sattui osumaan sen käteen. Räpäytin mun silmiä tyrmistyneenä.
Ööö what?
Sen rystyset oli ihan verillä. Verta tihkui kuin vesipisaroita sateella soraiseen maahan mutta koko jätkä oli kuin ei olisi.
Mun järkyttynyt katse nousi takaisin sen silmiin ja tällä kertaa se katsoi mua takaisin. Ilmeettömänä. Sen askeleet pysähtyi mun eteen ja se riuhtaisi avaimet mun kädestä kertaakaan rikkomatta tappavaa katsekontaktia. Mun piti tosissaan taistella, että mä en rikkoisi sitä sillä Adrian ei ollut selkeästi aikeissakaan tehdä niin. Enkä mä ollut häviimässä sille. En nyt enkä ikinä.
"No? Meinaatko kysyä kenet mä hakkasin? Vai joko ne kertoi sulle?" se sihahti, kun mä en avannut mun suutani. Siristin mun silmiä aavistuksen. Mä olin varma, että Adrian pystyi kuulemaan mun sydämmen jyskeen. Aivan varmasti.
"Ei", vastasin vakaasti ja vaadin kireällä katseellani sitä kertomaan. Mä olin valmiina juoksemaan apuun mutta joku pidätteli mun jalkoja. Mä en halunnut uskoa, että se oli oikeasti hakannut jonkun. Sillä jos olisi niin tää olisi tässä. Mä en todellakaan nousisi sen autoon. Ikinä.
Adrian tuhahti ja rikkoi meidän katsekontaktin ensimmäisenä. Se kääntyi pois samalla murahtaen: "Hyvä. Koska varmaan oisit jo soittanu jotku luonto piipertäjät teippaamaan sitä mäntyä."
Mäntyä??
Vilkaisin sen ruhjeista kättä ja suoristauduin.
"Et voi syyttää mua", tokaisin ja ristin kädet mun rinnalle. Sen matka kuskinpuolelle pysähtyi ja katse lensi konepellin yli muhun.
"Mä en tunne teistä kumpaakaan", muistutin. "Mistä mä tiedän kuka puhuu totta?" puollustauduin sillä mä en todellakaan suostunut tuollaiseen lapselliseen käytökseen.
"Joten jos meinaat jatkaa tota hassun hauskaa kettuilua niin go for it. Mut mua ei kiinnosta paskaakaan", siteerasin sen aiempia sanoja ja hymyilin tekopirteästi, heittäen siinä sivussa mun hiukset selänpuolelle.
Adrian siristi silmiään ja kääntyi hitaasti mun puoleen. Me jaettiin katseet ennen kuin se sitten huokaisi raskaasti ja nojautui käsillään konepeltiin.
"Haista–"
"–paska."
Sen katse ponnahti muhun ja mä hymyilin leveästi. Adrian tutki mun silmiä taas kerran katseellaan niin kuin se osaisi muka lukea mun ajatuksia.
"Sä täriset."
Olin jo valmistautunut vastaamaan jotain kärkästä takaisin mutta sen sanat sai mut täysin ulapalle. Mä vaan tuijotin sitä hölmistyneenä.
"Sä täriset ja lyöt mua kohta varmaan paistinpannulla vai mitä Lumi Myy?" Se virnisti mutta mä en antanut periksi. Se yritti luikerrella pois tilanteesta. Mä kyllä osasin lukea ihmisiä ja tällä hetkellä Adrian vaikutti siltä ettei halua niellä ylpeyttään. Mutta sen olisi vähän pakko alkaa lisäämään suolaa jos se meinas kaveerata mun kanssa.
"Lumi", painotin hammasta purren.
"Lumi. Fine. Mitä ikinä", se hymähti ja kohautti hartioitaan samalla, kun työnsi itsensä irti autosta. Seurasin sitä tarkasti mun siristyneellä katseella.
"Lähetää." Se pysähtyi sitten käsi jo ovenkahvalla mutta ehei, mä en liikahtanut sentin senttiä.
"Ootsä oikeest tollanen?" mä kyseenalaistin. Adrian vaan kurtisti kulmiaan aavistuksen huvittuneena. "Ai tällänen?" Se levitti käsiään ja vilkaisi itseään.
Mä nyökkäsin.
Se väisti mun katsetta ja raapi päätään hämmentyneenä.
"Oon..?"
"Ok sit mä jään tänne", mä tokaisin päättäväisesti ja käännähdin ympäri sen kummempia miettimättä. Mä kuulin sen ähkäisevän neuvottomana: "En mä voi jättää sua tänne?"
Käännähdin vauhdissa ympäri ja nyökkäsin.
"Voit ja jätät. Eelis heittää mut."
Emmä oikeesti tienny suostuisiko se heittämään mua mutta aina voi yrittää sillä tohon jätkään mulla menee hermot.
"Kuka Eelis?" Adrian katsoi mua kummastuneena. Kulmat aavistuksen kurtussa.
"Eelis Rantanen."
Se tuhahti ja pyöritti päätään.
"No nythän mä tiiän kenestä sä puhut", se lisäsi sarkastisesti.
Hymyilin.
"No hyvä. Heippa."
Käänsin sille selkäni.
*
Me istuttiin Eeliksen ja sen pikkusiskon Matildan kanssa– joka oli lukion ykkösellä–samalla kuistilla kuin äskenkin. Matilda, tai no Madde, niin kuin se oli itsensä esitellyt, oli tullut kuulemma Eeliksen seuraksi tänne. Se asui vielä isovanhemmillaan, kun taas Eeliksellä oli oma yksiö.
Niistä näki jo kaukaa, että ne oli sisaruksia. Molemmilla oli blondit, luonnonkiharat hiukset ja sinertävät silmät. Madden tyylitaju oli samaa luokkaa Auroran kanssa:
Beiget housut mustalla vyöllä ja maihareilla, valkoinen toppi mustavalkoisella flanellitakilla. Kultainen perhoskaulakoru.
Se oli osoittautunut ihan tosi mukavaksi tyypiksi. Mä olin muutaman kerran nähnyt sen koulun kirjastossa mutta en ollut kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Se oli ehkä vähän ujo, mutta keskustelun edetessä siitä alkoi paljastua uusia puolia. Ääni, joka hyppäsi aina oktaavin ylemmäs, kun se selitti jotain innostuneena, ja käkättävä nauru, joka tarttui jokaiseen lähellä olevaan.
"Mä en kestä", se huokaisi hymyillen ja nojautui käteensä, kun mä olin kertonut sille mun ala-asteen viiden päivän kestäneestä suhteesta rinnakkais luokan pojan kanssa. Se päättyi dramaattisesti, kun se poika hukkasi mun upouudet väriliidut.
Hymyilin vaisusti ja vilkaisin vaivihkaa etupihalle. Näpräsin ponnaria kädet hioten. Musta audi ei ollut liikahtanut millin milliä. Auto seisoi yksinään pihalla.
Miksei Adrian voinut vaan lähteä?
Mä en tiennyt, missä se oli. Enkä mä tiennyt myöskään, missä Roosa ja Mikael oli. Kaikki kolme olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen.
Madde ja Eelis huomasi mun kiristyneen katseen.
"Onks teillä niinku jotai?" Madde kysyi ja siirsi katseensa muhun.
Kohautin mun hartioita.
"Se on ihan...tyhmä", sanoin harkiten. Idiootti tuntui liian raa'alta sillä se oli kuitenkin tullut tänne asti mun takia mutta sen käytös oli lapsellista. Ei se nyt voinut mua siitä syyttää, että mä en tiennyt kumpi niistä, Roosa ja Mikael vai Adrian, leikki mun tunteilla.
Eeliksen mietteliäs katse pysyi autossa. Se kävi lukiota kolmeen ja puoleen vuoteen. Siksi se oli vielä meidän koulussa.
"Ai? Kui? Eiks se oo se uus meidän koulussa jolla on kaksoisveli?" Madden luonnon kauniissa silmissä pilkahteli uteliaisuus.
Mä nyökkäsin hiljaa.
"Kaikki on ihan lääpällään niihin. Kuulin ruokalassa ku joku tyttö porukka suunnitteli jotai häitä", se hymähti ja pudisteli päätään.
Sen sanat sai aikaan epämukavan vihlovan tunteen mun vatsassa. Tiputin mun katseen mun käsiin ja solmin ponnarista rusetin otsa aavistuksen rypyssä. Yksi syy lisää siihen, miksi meistä ei ikinä tulisi mitään. Mä oon niiden tyttöjen rinnalla roskasäkki.
"Mutta, niillä ei oo mitään mahiksia sua vastaan."
Mä nostin mun kyseenalaistavan katseen hennosti hymyilevään Maddeen. Sen ripsetkin oli ihan sika nätit. Tuuheet mut ei liian. Mä en tiennyt oliko sillä pidennykset mutta ne näytti kyllä enemmän luonnollisilta.
Mä en tiennyt niistä yhtään mitään.
Tähän asti mä olin vetänyt vaan ihan omalla naaman kuvatuksellani ilman mitään maskia. Siksi oli helpottavaa löytää Madden kaltainen tyttö, joka ei näyttänyt välittävän poskillaan olevista aknen–jo tosin haalenneista–jättämistä arvista eikä peittänyt niitä meikin alle. Ne oli kuin osa sitä. Madde tuntui muutenkin itsevarmalta tyypiltä, kun taas mä olin aina ollut epävarma mun kasvoista. Mulla ei ollut aknea, mutta mä en vaan osannut pitää itsestäni.
Ala-asteella kaikki pitivät mua leikeissään jäähirviönä mun silmien takia, ja jotkut jopa oikeasti pelkäsi mua. Mulla oli silloin tosi paha raudanpuute, mikä sai mun kasvot kalpeiksi ja vain korosti mun silmien sinisyyttä. Mä vihasin sitä ja toivoin aina, että mulla olis ollut vaan ihan tavalliset vihreet silmät niinkuin suurimmalla osalla meijän luokasta.
Olin toivonut siihen asti, kunnes Adrian oli sanonut niitä näteiksi.
Mä menin silloin oikeesti ihan hämilleni sillä mä en ollut kuullut sitä keneltäkään. Mä jopa pidin niistä sen illan ajan mutta nyt se itsevarmuus oli taas kaikonnut savuna ilmaan.
"No haloo! Sulla on pisamia joista oon vihree kateudesta, ihanat hiukset jotka ei räjähdä samalla sekunnilla kun astuu ulos", se huokaisi ja pyöritti hiuskiehkuraa sormensa ympärille. "Plus noi sun silmät. Mä luulin aluks et sul on piilarit mut siis oikeesti niin ihanat! Ne on kuin kirsikka kakun päälle ton söpön hymyn lisäks." Se hymyili aidosti ja sai mut punastumaan.
Käänsin mun katseen pois mumisten jotain ujosti. Kukaan ei koskaan ollut sanonut mulle mitään tollasta mun ulkonäöstä. Ja pakko myöntää, että sanat herätti mun sydämmessä esiin pienen toivon liekin.
Eelis nyökkäsi ja allekirjoitti siten kaiken edellämainitun.
"Et kuulu niihin blondeihin jotka käyttäis koulussaki korkkareita jos vois", se naurahti ja sai mut hymyilemään pienesti.
"Emmä nyt tiiä", mumisin ja hiplasin nyt kengännauhojani.
Madde tuhahti.
"Älä oo noi vaatimaton! Kaikissa ihmisissä on jotain kaunista, pitää vaan osata kattoo ilman Insta tai TikTok laseja. Siellä porukka on nähnyt kolme tuntia vaivaa yhteen kymmenen sekunnin mittaiseen videopätkään ja saa kaikki uskomaan et ne näyttää aina siltä ku olis menossa johonki muotinäytökseen", se nauroi. "Ja sä nyt päihität heittämällä ne blondit korkkari tytöt meijän koulussa."
Kohautin mun hartioita posket punaisina, koska mä en osannut sanoa mitään. Mä en ollut tottunut kehuihin. Se oli vaan outoa.
"Sullaki on ihana tyyli", mä sain kuitenkin lopulta sanotuksi. Madde mutristi huuliaan. "Aw kiitti."
Eelis naurahti ja katsahti siskoaan: "Mähä sanoin sulle."
"Se ei usko", Eelis selvensi mulle, kun mä nostin kulmia kysyvänä.
Mun huulet aukesi raolteen ja mun katse ponnahti takaisin mun toisella puolella istuvaan tyttöön.
"Täh? Siis sä oot upee!"
Madde irvisti ja heilautti kättään vähättelevästi.
"Se rakastaa muotia", Eelis lisäsi virnistäen ja sai siskoltaan ilkeän mulkaisun. "Oikeesti? Siinä tapauksessa sun pitää auttaa mua. Mä oon ihan hakoteillä", mä naurahdin ja venytin Viljon hupparia päälläni.
Madden silmät kirkastui.
"Hei joo! Voidaan käydä shoppailemassa ja kirppareilla! Eelis voi kyytsätä meitä!" se innostui ja sai Eeliksen parahtamaan. Mä nauroin.
"Siis mun on pakko sanoo, sul sopis ihan täydellisesti butterfly cut." Se ohitti Eeliksen avuttoman katseen ja kuljetti katsettaan mun hiuksissa.
Mun kulmat nousi yllättyneenä sillä mä olin itsekkin miettinyt sitä mutta en sitten lopulta ollut uskaltanut.
"Oikeesti?"
"Se ois ku sulle tehty."
Mä purin mun alahuulta.
"Pitäiskö mun...?"
Madde nyökytteli äkkiä päätään toiveikas pilke silmäkulmassaan.
Mä hengitin syvään ja päästin sitten ilmat ulos huokaisten: "Okei. Käy."
Madde kiljahti saaden mut ja Eeliksen säpsähtämään pelästyen. Se löi käden äkkiä suulleen ja vilkuili nolona ympärilleen Eeliksen vain naureskellessa.
"Tollanen se on."
Madde mulkaisi taas veljeään ja sai mutkin nauramaan.
Ne vaikutti hitsaantuneen täydellisesti yhteen ja ihmekös tuo, kun molemmat vanhemmat olivat haudanomia.
Me juteltiin vielä niitä näitä kunnes aurinko alkoi pilkottaa uhkaavasti horisontista. Me hyvästeltiin Eelis, joka jäi vielä katsomaan sen frendien perään ja lähdettiin Madden kanssa kohti sen autoa. Se oli hommannut kortin erikoisluvalla niin kuin mäkin. Täällä sen sai aika helposti, koska välimatkat oli pitkiä. Se lupas heittää mut kotiin.
Mä en voinut itselleni mitään, kun mun katse harhaili autoissa etsien sitä tiettyä, joka oli jossain vaiheessa kadonnut. En tiennyt yhtään, että missä vaiheessa Adrian oli lähtenyt. Kai se sitten tajusi, että mä en oikeesti ollut tulossa sen kyydillä. Mua vaan otti päähän kuinka ristiriitainen se oli.
Madden auto oli vanha kunnon punainen Toyota Corolla. Se esitteli sitä ylpeästi, tosin hieman sarkastisesti.
"Eelis sano et voin ajaa sen vaikka ojaan ku sil ei oo mitään arvoa", se tuhahti työntäessään avaimen lukkoon. "Mutta mulle sillä on tunnearvoa."
Mä hymyilin.
"Se on ainakin uniikki."
Madde hymyili mulle takaisin mutta pysähtyi askelissaan. Sen kulmat kurtistui pienesti.
"Onks kaikki ok?"
Mä nielaisin ja väistin sen katsetta kohtaan, jossa musta Audi oli ollut. Mua itketti taas. Vaikka mä olin esittänyt, että Adrianin sanat eivät olleet tehneet muhun naarmuakaan niin tosiasiassa mä olin ihan paskana tän illan tapahtumista.
Nellakin oli suuttunut mulle, kun mä olin soittanut ja kertonut, mitä oli tapahtunut ja ilmoittanut etten mä päässyt sinne enään. Tottakai se oli sitä mieltä, että Adrian oli ottanut sen puhelimen. Tottakai.
Mä olin huolissani siitä, vaikka se kyllä vakuutti, että kaikki oli taas hyvin eikä hätää enään ollut. Mutta mitä jos sillä oikeasti oli ollut hätä ja mä oman ylpeyteni takia en ollut antanut periksi Adrianille, joka olisi voinut heittää mut sinne.
Madde seurasi mun katsetta.
"Kyllä kaikki vielä järjestyy, mitä ikinä se onkaan. Ihan varmasti", se vakuutti sitten, hiljaa kuiskaten ja veti mut halaukseen, kun mä olin alkanut vapista paikoillani.
Vastasin halaukseen niiskaisten.
Mulla tais olla uus ystävä
__________________________________
[: kiitos kaikille lukijoille! Teitä on tullut ihan sikana lisää :0 <33 ja etenkin kommaajille ja tykkääjille jotka motivoitte mua! Ilman teitä julkaisuväli olis varmasti paaaaljon pidempi :D
On muuten harvinaisen vaikeaa olla alitajuntaisesti kirjoittamatta Maddie, kun pitäisi kirjoittaa Madde. :'D nytkin korjasin tusinan verran Maddieita, jotka oli okoiluvussa vaan siivilöitynyt pois mun silmistä...
Wc: 2094