Kalopsia
(n.) the delusion of things being more beautiful than they really are.
•LUMI•
"Saanko mä ajaa?" kysyin, kun Leevi jo harppoi sen autolle. Löin ulko-oven kiinni perässäni ja vastaanotin sen irvistyksen: "Mä en aikonu kuolla tänään."
Tuhahdin ja pyöräytin silmiäni. Kiiruhdin sen perässä harmaalle volvolle, joka oli parkkeerattu punaisen samanmoisen viereen. Leevin oli vaan paljon kivemman näkönen. Semmone viispaikkanen. Se oli vanha joo mut Leevin käsiin mä en luottaisi mitään Tesloja. Se kuului siihen: "linttailu on parasta mitä tiiän" sukupolveen.
Ja ei, mä en tiiä, mikä volvo addiktio meijän perheellä oli.
Oisin ymmärtänyt jonku audi addiktion tai bemari addiktion mut volvo? Se kuulostikin ihan mummo autolta. Tosin mä nyt en tiennyt autoista mitään.
"Mä oon parempi ajaa ku sä", huomautin, kun alennuin taas pelkääjänpaikalle. Leevi vaan nauroi ja pudisteli päätään. Se käynnisti auton.
"Ihan tosi", intin. "Mä pääsin ekalla inssistä toisin ku sä."
Leevi hymähti.
"Mul oli se nipottaja mummo ekas inssis. Siks en päässy."
Pyöräytin mun silmiä.
"Älä selitä."
Leevi nosti sormensa pystyyn aikeissa päteä mutta just sillon sen puhelin pirahti soimaan ja näytölle ilmestyi iskän numero. Meidän molempien katseet nousi yhtäaikaa ovelle, jossa herra itse seisoi kädellään huitoen. Leevi huokaisi ja mä laskin mun katseen mun käsiin kyllästyneenä.
"No?" Leevi vastasi sille ja veti samalla käsijarrun takaisin ylös. Iskä lopetti huitomisen ja vei puhelimen äkkiä korvalleen. Se oli löytänyt päällensä kulahtaneet shortsit ja punaisen Shellin mainos t-paidan, joka näytti sen päällä kieltämättä ihan rievulta, kun se itse oli niin laiha. Ihmekkös tuo, kun se söi vaan joskus ja jouluna.
"Käyt siellä Koossa sitte. Maitoo tuot ainaki viis purkkii", iskän nurina kantautui selkeänä mun korvaan, vaikka se ei ollut ees kajarilla. Leevi laski toisen kätensä autonratin päälle ja nyökkäsi: "Juu. Homma hoidossa."
"Etkä sitte kaahaa! Ja bensoja en maksa."
"Iskä mä oon maksanu omat bensat jo–"
"Mikä jäätävä lommo tossa on?! Etsää hunsvontti tiiä miten autoa ajetaan?" se alkoi raivota lommosta tän auton kyljessä, joka oli ollut siinä jo ostettaessa. Mä vajosin hieman syvemmälle mun kaulahuivin syövereihin, kun mua alkoi kaduttaa mun oma sarkastinen kommentointi Leevin ajotaitoja kohtaan, ja vain sen takia, että iskäkin alkoi kommentoida niitä.
Mä en halunnut muistuttaa sitä.
Leevin kasvoilla ollut huolettomuus oli vaihtunut nyt turhautumiseen.
"Se oli–"
"Maksat ne maidot sitte ite ku nii harvoi täälläki käyt. Sulla sitä rahaa piisaa ku sellasia kenkiä pystyt ostelee", iskä paasasi sen päälle.
Mä tuhahdin ääneen. Niillä kengillä se meinasi Leevin Tokmannin alelaarista löytämiä Adidaksen tennareita.
Leevi ei enään edes yrittänyt pitää puoliaan. Se vaan puri huultaan ja naputteli rattia kärsimättömänä.
"Ja Lumi kotii sit ennen puoltyötä tai muuten lähtee puhelin."
Tuijotin kyllästyneenä meijän rivitalon tiiliseinää, kun Leevi lupasi olla ajallaan ja lopetti sitten puhelun ennen kuin isä keksisi jotain muuta. Se morjensti sille vielä laiskasti ja peruutti sitten parkista.
Me istuttiin hetki vaan hiljaisuudessa, kun me päästiin lähtemään. Mä pelkäsin, että Leevillä menis totaallisesti hermot meijän vanhempiin ja ettei se enään ollenkaan tulisi käymään. Sitten mulla olis enään Nella mun puolella.
"Että sellasta", Leevi mumisi viimein ja hieraisi lyhyttä tummaa siiliään.
"Joo o", mä mumisin takaisin ja sain sen vilkaisemaan mua.
"Kyl se siit ku pääset muuttaa."
"Nii kai", huokaisin.
Nii mä tosiaan toivoin. Musta tuntu, että mä tarvitsin jonkun viiden vuoden irtioton, kun mä muuttaisin pois. En pysty ees kuvittelemaan sitä helpotuksen määrää ku pääsen tuolta ja lukiosta muualle. Romahdan varmaa totaallisesti ku ei tarvi olla enää jokapäivä jossain selviytymismoodissa.
"Auroral on sun ikäsii sisaruksii", Leevi vaihtoi puheenaiheen ja nosti hymyn takaisin kasvoilleen.
Mun kulmat kohosi yllätyksestä ja mä ryhdistäydyin istumaan kunnolla, sillä mulla ei ollut varaa uuteen niskajumiin jonka mä tänään vältin vaan sillä, että skippasin puolet päivästä. Hups.
Meijän piti tosiaan mennä vasta huomenna auttamaan siinä muutossa mutta suunnitelmiin tuli muutoksia joten me mentiinkin jo tänään perjantaina.
"Aaa siistii."
En todellakaan tiennyt, oliko se siistiä. Mun mielestä kaikki teinit, oli ne sitten saman ikäisiä tai ei, oli pelottavimpia olentoja koko maan päällä, vaikka itekki olin sellanen. Kaikilla vaan tuntui olevan sellanen tuomitseva katse eikä niistä ikinä tiennyt, mitä hirviöitä ne oli.
Me suunnattiin kohti vanhaa elektroniikka liikettä vaihtamaan mun puhelimen näyttöä. Mä otin siitä viissatasesta viiskymppiä siihen, ja päätin, että se äksidentti oli sillä kuitattu. Leeville mä selitin karkeen version tapahtuneesta mutta Nellan mafiasekoiluista mä en maininnut mitään. En mä halunnut alkaa vatvomaan jotain epämääräisiä huhuja.
Sillä oli enään yks rästiin jäänyt kurssi käymättä, minkä jälkeen se sit valmistuu. Eli aika lailla pian. Mä olin salaa kateellinen sille. Tekisin mitä vaan et voisin jo valmistua ja muuttaa pois.
*
"Neljäysi", Mauri tokaisi ja avasi kassalaatikon. Se oli tupakan kähentämän äänen omistava symppis pappa. Sillä oli aina henkselihousut ja punavalkonen ruutu paita. Ihan niinku joulupukki tai joku sellane.
Mä ojensin sille viiskymppiä ja ihailin samalla mun uutta kiiltelevää näyttöä.
"Nyt on tytön elämä taas raitteillaa kuha luuri toimii, eiks se nii mee?", Mauri hekotti ja ojensi mulle vaihtorahana euron kolikon.
Mä virnistin ja nyökytin päätäni.
"Niihä se menee."
Mä olin joskus lapsena täällä "vakkariasiakas" jos mua voi sellaiseksi sanoa sillä mä kävin vaan pöllimässä täältä aina ilmaset Mariannet, koska tää putiikki sijaitsi mun silloisen koulumatkan varrella. Kun mä olin vähän kasvanut niin mä tajusin, että ehkä ei oo ihan fresh käydä joka toinen päivä pöllimässä maksaville asiakkaille tarkoitettua Marianneja omiin taskuihin. Sentää Mauria ei ollut haitannut. Se vaan aina nauroi ja anto mulle yks kerta koko purkin.
Best day of my life.
Mä olin sille velkaa varmaan sata pussia niitä.
"Kerroppa Leeville terveisiä!" se huikkasi vielä mun perään ja mä lupasin käsi sydämellä kertoa. Tällasta täällä oli asua. Jokanen tunsi jonkun jostakin kautta. Se oli sekä siunaus että kirous.
Mä kipitin jäisen ja jo pimeän parkkipaikan poikki–samalla mun puhelinta varjellen–käynnissä olevalle Volvolle ja hyppäsin kyytiin.
"Terveisiä", naurahdin ja vedin oven kiinni mun perässä. Leevi nosti kulmiaan yllättyneenä.
"Vieläkikö se on siellä töissä?"
Nyökkäsin hymyillen ja naksautin turvavyöni kiinni.
"Siellähän se."
Joku kukkainen tuoksu leijaili mun nenään ja sai mun katseen kääntymään takapenkille, jossa lepäsi kimppu punaisia ruusuja ja suklaalevy. Mä mutristin mun huulia Leeville, joka vaan irvisti.
"Kui söpööö."
Mä en varmaan ikinä tuu saamaan kukkia keneltäkään.
"En mä nyt tyhjin käsin voi ilmestyä. Onks sulle muute ok et me lähetää heti hakee loppuja kamoja sen kämpältä? Aurora sano et sä voit venaa niillä sillä aikaa", Leevi selitti.
"Joo mikäpä siinä." Mä kohautin mun hartioita.
"Etsä laita mapsia?", ihmettelin sitten, kun se lähti vaan ajamaan.
"En", se vastasi kasuaalisti.
Nauroin ja taputin sitä olkapäälle.
"No et tietenkää ku oot opetellu sen reitin ulkoo vai mitä?"
Se pyöräytti silmiään.
"En mä nyt mikää stalkkeri oo. Tää paikka vaa on sen verran pieni et ei oo hirveesti oleellisia vaihtoehtoja."
Niinpä niin. Satapros varmasti se oli opetellut sen ulkoa. Mä en tosin tiennyt, mitä se meinasi oleellisilla vaihtoehdoilla. Jotain linnaa vai?
*
Ei.
Voi.
Olla.
Totta.
Veri valui pikkuhiljaa alas mun kasvoilta, kun me läestyttiin uhkaavasti tummaa puutaloa.
Mä halusin kuolla.
Tän oli pakko olla joku paska läppä. Ei tää voinut pitää paikkansa. Oliko Aurora oikeesti Adrianin isosisko? Siis oikeesti? Mut eihän se voinu olla ku se oli asunut täällä eikä Italiassa?
Mä tunsin kuinka mä sulin kasaan kuin lumiukko kevät-talvella. Hymy mun kasvoilla kääntyi nurinperin ja mun kädet puristui mun melkein uutena kiiltelevän puhelimen rungon ympärille. Leevin innostunut selitys Auroran ja mun tapaamisesta meni multa ohi korvien. Ainoa mitä mä kuulin oli mun syke joka humahteli onttona mun korvissa.
Mä nielaisin.
"Ootsä varma et tää on oikee osote?" mä kysyin pakottaen mun äänensävyn neutraaliksi, kun Leevi ajoi asfaltoidulle etupihalle autotallin eteen. Musta Tesla oli kadoksissa.
"Joo mitä sä selität?" se naurahti ja oli jo nousemassa autosta, mutta mä en saanut itteeni liikkeelle. Mua samaan aikaan hävetti, raivostutti ja itketti, enkä mä tiennyt, mitä niistä mun olisi pitänyt tuntea. Kaiken logiikan mukaan mun piti olla onnellinen Leevin puolesta, mutta mä olin kaikkee muuta ku sitä ja mulla tuli siitäkin paska fiilis.
Oven kolahdus sai mut heräämään takaisin tähän päivään. Leevi viittoi mua mukaansa. Se oli vetänyt sellaset beigehköt housut ja valkosen kauluspaidan niskaan mustan toppatakin lisäksi. Sillä sentään oli tyylitajua. En mä väittänyt etteikö mulla olis ollut mutta mä olin vaan vähän tylsä. Nytkin mulla oli vaan vaaleanpunainen college ja vaaleet leveelahkeiset farkut. Oikeesti mä rakastin huppareita ja kaikkee rentoo mutta mä tällä kertaa olin jopa yrittänyt panostaa. Silti mä tunsin itteni alipukeutuneeksi, kun mun katse mittaili melkeinpä hehkuvaa taloa.
Mun sydän oli alkanut hakata.
Leevi pysähtyi huokaisten, kun se tajusi mun jämähtäneen. Se harppoi takaisin ja avasi mun puoleisen oven samalla, kun mä avasin turvavyön kädet hioten.
"Ei sun tarvi jännittää", se sanoi.
Mä olin jännittänä. Mä jännitin joka ikistä uutta ja joitakin ei uusiakin tilanteita, mutta nyt mua hermostutti normaalia enemmän eikä mun tarvinnut ees ihmetellä, mistä se johtui.
Se johtui A:lla alkavasta nimestä.
"Joojoo", mun ääni tärisi. Mä hätistelin Leevin kauemmaksi ja nousin autosta. Nieleskelin ja kuljetin mun kynttä mun puhelimen reunojen ja kuorien välissä, kun Leevi lukitsi ovet.
"Oot ihan paskanjäykkänä", se huomautti mulle aavistuksen huvittuneena.
No aijaa vai?
Suprise.
"Ei ne sua syö." Se taputti mua päähän ja lähti liikkeelle.
No ei varmaan joo
Mä seurasin epävarmoin askelin mun veljeä ja harpoin muutaman kiviportaan välimatkan kiinni. Portaat muodosti vähän kuin L kuvion mutta toisinpäin. Tasanne mukaan laskettuna.
Viimeistään, kun Leevi pimpotti ovikelloa, mä tosiaan olin paskanjäykkänä. Mun sydän takoi tietään ulos rinnasta, vaikka mä kuinka yritin saada sitä rauhoittumaan. Mä en tajunnut miks mua hermostutti näin paljon. Joo Adrian mutta eikai se nyt näin paljoo mua stressaa?
Mä säikähdin, kun ovi sitten viimein aukesi ja päästi valosuirun karkaamaan hämärälle kuistille, joka oli tuettu hienoilla kivipylväillä.
"Eikä! Ihanaa te tulitte vihdoin!" vaalea tukkainen pitkähkö nainen huudahti ja painoi kädet punoittaville poskilleen. Sillä jos jollakin oli tyylitajua. Ainakin muhun verrattuna. Mustat nilkkurit sopivat täydellisesti yhteen tummien farkkujen ja beigen villapaidan kanssa. Sillä oli vielä valkonen pipo ja hiukset kevyesti laineilla. Kaulassa roikkui muutama kultainen kaulakoru. Kasvot oli sirot mutta nätit. Lisäksi ilmassa leijui ruusun tuoksuinen hajuvesi.
Se oli prinsessa
Mä yritin hymyillä mutta mun hymy oli vääntyä irvistykseksi joten mä luovutin äkkiä ja vedin mun pokerin takaisin.
Leevi ja Aurora halasivat toisiaan ja vaihtoivat ilmeisesti kuulumisia. En ollut varma sillä mun ajatukset oli menny solmuun kaikesta tästä. Mä seisoin oikeesti Kuusistojen koti ovella. Ja ne kaikki omisti maailman parhaimmat geenit.
Mä olin alipukeutunut.
Ja
Mä olin väärässä paikassa.
"Säkö oot Lumi? Eikä siis ihanat silmät sulla! Miten ne on noin siniset?"
Mä vaan tuijotin mun puoleen kääntynytyä Auroraa kuin sillä olisi kolme päätä. Leevi törkkäsi mua kyynärpäällä kylkeen ja mä tajusin, että mun varmaan pitäisi vastata jotain.
"Aa joo kiitti. Se on sellane sairaus– tai ei siit mitää haittaa sillee oo mut nii", mä pälpätin puuta heinää ja huitelin mun kädellä kuin mä yrittäisin kirota tätä taloa. Hikikarpalot kihosi mun otsalle.
Aurora hymyili mulle lempeästi takaisin. Se sädehti. Se oli ku tähti joka oli tippunu taivaalta oikeesti.
"No hyvä. Mää oon Aurora, Leevi on varmaa kertonu musta?"
Mä nyökkäsin jäykästi.
"Kiva. Harmi etten ehi jäämään nyt heti kauemmaks aikaa mut mä keitin kuumaa kaakota jos tykkäät. Oliver on hallilla mut Adrianin pitäis olla sisällä. Oo ku kotonas", se selitti hymyillen ja nappasi puumaisesta mustasta naulakosta itselleen samanmoisen harmaan kaulahuivin kuin mullakin.
Se tosin oli varmaan jotain luomuvillaa.
Mä purin hammasta ja vilkaisin Leeviä hieman hädissäni, mutta se ei huomannut mun apua pyytävää katsetta, kun se oli keskittynyt juttelemaan Auroralle.
Älkää jättäkö mua
Mä anelin mun pääni sisällä mutta turhaan:
"Soita jos tulee jotai", Leevi sanoi ja nosti kulmiaan. Mä nyökkäsin taas ja näytin peukkua, koska mä en kyennyt enään puhumaan.
Aurora hymyili.
"Me tuodaan pitsaa ku ollaan saatu tuotua loput kamat, kai sä tykkäät pepperonista?"
"Joo", pihahdin.
Mä oisin vastannu joo, vaikka se ois kysyny tykkäänkö heinäsirkoista.
Sitten ne lähti ja jätti mut yksin etuterassille.
Tai no, en mä kyllä yksin ollut.
Mä nielaisin ja käänsin mun katseen karhunkidalta vaikuttavaan avaraan eteiseen.
Rest in peace dear me.
_________________________________
[: Okei sovitaan että jos törmäsitte kirjotusvirheisiin ni ette törmänny. :') kahlasin tän kyllä läpi muutamaan otteeseen mutta neljän tunnin unilla ei pitkälle pötkitä.
Kiitos lukijoille <33
Wc: 1970