Kuiskaus (osa 68)

955 106 49
                                    

Simon on yhä odottamassa minua, kun saavun takaisin käytävään vartija jäljessäni. Valtaistuinsalin loiston jälkeen valo siellä on erilaista, värittömämpää. Se kulkee kelmeänä Simonin vaaleiden piirteiden ylitse, kun hän jättää oman vartiopaikkansa ja kävelee minua vastaan. Sekasortoni läpi näen, että kohtelias hymy on pelkkä tapa kätkeä hänen ilmeinen levottomuutensa.

"Alisa-neiti, viimein. Se kesti paljon pidempään kuin minulle –"

Minä tartun kiinni hänen käsivarrestaan, saan vain vaivoin pidettyä sormieni otteen keveänä. Simon jännittyy, mutta liittää sitten käsivartemme yhteen kuin mikään ei olisi vialla. Ääneni kuulostaa kaukaiselta ja vieraalta, kun sanon:

"Tarvitsisin hetken raitista ilmaa. Käykö se?"

Simon vilkaisee minut saattanutta vartijaa, kai varmistaakseen jotakin, ja nyökkää. Hänen hymynsä on entistäkin kohteliaampi, ja silti ilman todellista lämpöä. Samanlainen kuin Seremoniassa.

"Se on kaikki se kullan loisto, eikö totta? Moinen pyörryttää toisinaan minuakin. Voisin viedä teidät hetkeksi ulos."

Lähdemme vartijoiden ja ovea kehystävien sarvien, niiden luoman varjon luota. Minä kuljen Simonin vierellä kuin unessa, vaikka samaan aikaan valtaistuinsalin tapahtumat kiertävät loputonta kehää päässäni. Hädin tuskin huomaan hoviväen suuntaani luomia katseita, sitä kuinka paljon tietoa ne minusta janoavat. Mekkojen kahahtelu ja kärkkäät kuiskaukset ja jalokivien epätodellinen loisto sotkeutuvat yhteen. Mitä merkitystä sillä enää on, kuka tai mikä minä hoviväen silmissä olen?

Ah. Olet siis hänen tottelevainen lemmikkinsä.

Lävitseni kulkee inhon ja nöyryytyksen puistatus. Kunpa kyse olisi vain siitä, että Edmund sai minut tuntemaan oloni mitättömäksi.

"Kas niin, Alisa-neiti."

Havahdun siihen, että olemme tutun oven luona. Se avautuu linnan sisäpihan keittiöpuutarhaan, joka on autio ja hiljainen kuten aiemmin. Simon johdattaa minut puutarhaa reunustavien villiviiniköynnösten luo, minulle tuntemattoman puun oksien katveeseen, ja kääntyy katsomaan minua päästämättä irti kädestäni. Maata peittää vain ohut lumikerros. On alkanut jo hämärtää.

"Oletan, että tahdoitte paikan, jossa puhua rauhassa", Simon sanoo minulle matalasti. Hän silmäilee ympärilleen ja vetää meidät vielä hiukan syrjemmälle. Hänen hymynsä on liukunut pois. "Tänne ei eksy tähän aikaan kukaan. Mitä oikein tapahtui, Alisa-neiti? Mitä hän teiltä vaati?"

Minä naurahdan heikosti. Se ei saa hengitystäni huuruamaan. Kuninkaanlinnan talvi on ihollani liian lauha. Minusta tuntuu, että tarvitsen juuri nyt kalvaslinnan pakkasen terävyyttä keuhkoihini. Jotakin todellista hovin valheiden sijasta.

"Onko se niin selvää, ettei kyseessä ollut sittenkään pelkkä tervehdyskäynti?"

Simonin katseessa on avointa huolta. "Minun olisi pitänyt tietää paremmin. Olen pahoillani."

"Ei se ole sinun syysi." Vaikka en voi tuntea meitä yhdistävää krafjaa, kuvittelen sen kiertyvän näkymättömänä lankana sormiemme ympärille. Se muistuttaa minua siitä, etten ole tässä tilanteessa yksin. "Oletko varma, että voimme puhua täällä?"

"Niin varma kuin vain voin olla, Alisa-neiti. Tähän aikaan edes keittiön väki ei käy tässä osassa puutarhaa. Olkaa kiltti älkääkä jättäkö ainoatakaan yksityiskohtaa pois, vaikka siitä voisi olla vaikea puhua minulle."

"Hyvä on."

Minä vedän syvään henkeä ja kerron Simonille kaiken, mitä Edmundin luona tapahtui. Vierailuni yksityiskohdat purkautuvat huuliltani kuin liian nopea virtaus, toisinaan väärässä järjestyksessä. Muutaman kerran kauempaa kiirivät askelten äänet saavat minut vaikenemaan, mutta niiden vaimettua jatkan eteenpäin.

Ævintýr | maagin morsianWhere stories live. Discover now