Ævintýr | maagin morsian

Valo (osa 17)

HOX! Eilen oli tosiaan jotain häikkää kommentoinnin kanssa, toivottavasti se toimii nyt, kun julkaisen luvun uudelleen (säikähdinkin jo, että olenko kirjoittanut niin huonon luvun, ettei kukaan keksi siitä mitään sanottavaa, heh). Toivottavasti jaksatte kertoa, mitä mieltä tästä luvusta olette, vaikka saatoittekin lukea sen jo eilen. Kiitos ja anteeksi! Wattpad jaksaa aina sekoilla. :/

A/N: Tervehdys immeiset, kiitos jälleen hirmuisesti äänestämisestä ja kommentoinnista! Toivottavasti teette niin jatkossakin, mikäli vain tarinasta pidätte, se ilahduttaa aina kovasti. Tätä lukua oli todella mukava kirjoittaa, ja siitä tulikin pisin tähän mennessä. Toivon mukaan viihdytte sen parissa yhtä hyvin kuin minä!

**

Tuhkan tunkkainen maku viipyy vielä kauan jälkeenpäin suussani.

Kyyhötän vasten kalvaslinnan keittiön tulisijaa pää painuneena polviin. Heikko hiillos ei tarjoa enää juurikaan lämpöä, mutta huoneen hiljaisuus on tuttu ja lohdullinen. Tunnen halua käpertyä sen sisälle kuin uneen, olla muistamatta mitään - mätää, krafjaa, Valven veren tahrimaa ääntä. Silti se kaikki pyörii loputonta kehää päässäni.

Vedän värähtäen henkeä, hiusten valuessa sotkuisena vyyhtenä kasvoilleni. Palmikkoni nauhan on täytynyt napsahtaa jossakin vaiheessa siirtoloitsua poikki.

En saanut tuotua meitä taikuudella ketunkallohuoneeseen asti. Sen sijaan minä ja Valve päädyimme linnan puutarhaan, jonka yö oli jo kauan sitten sulkenut syliinsä: pimeästä toiseen pimeään. Mädän löyhkän sijasta meitä ympäröi kuitenkin kukkien tuoksu, yhä täyteläinen lämpimästä päivästä, sekä korppien huudot. Linnut olivat selvästi odottaneet meitä.

Minulla on vain vähän muistikuvia siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Olin pusertanut hopeamedaljonkia nyrkkini sisällä niin lujasti, että kannen kohokuvio pureutui kämmeneeni kiinni.

Medaljonki hukkui matkan varrella jonnekin, mutta krafja kytee minussa yhä. Toisin kuin Valven siirtoloitsu, siinä ei ole mitään lempeää. Katseeni takana sykkii kirkas kipu, joka tekee ajatuksistani katkonaisia ja epäselviä. Vähän väliä näkökenttääni leikkaa terävä valo, aivan kuin olisin tuijottanut liian pitkään suoraan aurinkoon.

Hautaan kasvoni käsiini saadakseni valon hälvenemään. En ehtinyt sulkea ennen siirtoloitsua silmiäni, kuten Valve opetti.

Havahdun avautuvan oven kolahdukseen. Kohotan päätäni ja näen Eddan seisovan ovensuussa voipuneen näköisenä, esiliina kuivuneiden veritahtojen peitossa. Ne täplittävät huolestuttavan tiheästi vaaleaa kangasta.

Vaikka minussa ei tunnu olevan jäljellä juuri lainkaan voimaa, kompuroin kiireesti seisomaan. Ääneni on pelosta ohut, kun kysyn:

"Kuinka hän voi?"

"Isäntä on menettänyt paljon verta", Edda sanoo, "ja henget yksin tietävät, mitä mädän kaltainen taikuuden vääristymä voi hänelle aiheuttaa. Isännän oma taikuus on kuitenkin ryhtynyt korjaamaan sisäelinten pahimpia vaurioita, ja tällä hetkellä hänen tilansa on vakaa. Uskon, että hän toipuu kyllä."

Uskon, uskon. Se ei tarkoita samaa kuin hän selviää. Siitä huolimatta huojennukseni on niin vahva, että luulen hetken jalkojeni pettävän.

Edda ei kuitenkaan vaikuta olevan kunnossa itsekään. Taloudenhoitajan kaarnakasvojen väri on kalvakampi kuin yleensä, mustien silmien ilme melkein samean tuskainen. Näen hänen hapuilevan kädellään rintakehäänsä, aivan kuin siihen sattuisi. Oliko niin jo silloin, kun palasimme?

"Edda?" Minä kiirehdin hänen luokseen. "Edda, mikä sinun on?"

"Ne kurjat. Ne kurjat, kunniattomat." Kauhukseni huomaan, että Eddan silmät täyttyvät kyynelistä. "Isäntä on aina ollut liian hyväsydäminen Muoria ja tämän väkeä kohtaan. He eivät ansaitse hänen apuaan, hänen..."