Ævintýr | maagin morsian

Hunajakakut (osa 50)

A/N: Heimoi, ja kiitos jälleen hirmuisesti kaikista tässä välissä tulleista kommenteista ja äänistä! Molemmat motivoivat aina tosi paljon. <3 Yli 9000 äänestyskertaakin meni rikki tässä joku aika sitten, mikä on todella huimaa. Kiitos! Mainitsin tästä jo Instagramin puolella, mutta viime luku aloitti muuten tarinan toiseksi viimeisen isomman tarinakaaren. Kaikenlaista on kuitenkin vielä luvassa. :)

Ilokseni pääsen jälleen ilmoittamaan, että Ævintýrista on tehty kaunista fanitaidetta! @hiirenkorva taiteili todella hienon Kaarnen, jota pääsette ihailemaan tuttuun tapaan Instgaram-tilini (raadelmantarinat) fanitaide-hightlightista. Hopea Kaarnen sulissa ja kaikki, aa. <3 Kiitos vielä!

**

Minä itken kauan.

Tuntuu kuin sisälläni olisi epätoivon ja surun lähde, josta kyyneleet tulvivat silmiini lakkaamatta. Ehkä se on ollut siellä jo pitkän aikaa, kerääntynyt ylitsevuotavaksi päivien kuluessa.

Huoneen hiljaisuus täyttyy nyyhkytyksestäni. Kyyhötän lattialla pää vajonneena polviin, kasvot painautuneina viitan pehmeää kangasta vasten. Jos joku kysyisi minulta, miksi itken, en osaisi vastata. Kaikki on vain yksinkertaisesti liikaa. Osman tapahtumat ja Nessaa yhä etsivä muori, Valven kertomus menneisyydestä. Hänen vainottu ilmeensä. En päässyt pakoon, vaikka kuvittelin tehneeni niin. Jopa suudelma ja sen äkillinen päätös, etäisyys ennen sitä.

Kuinka typerä olinkaan – Ajatellessani että pelkkä ohikiitävä rohkeuteni voisi tavoittaa hänet –

On mahdotonta nousta, mahdotonta tehdä mitään muuta kuin antaa kyynelten valua poskiani pitkin. Varjot kulkevat hiljalleen ylitseni. En ole varma, kuinka paljon aikaa on kulunut. Ennen pitkää huoneen valtaa kuitenkin pimeä. Aivan kuten etäisinä päivinä, sen ja tunnekuohuni myötä taikuus löytää tiensä valona iholleni.

Minä kohotan itkuisen katseeni ja seuraan, kuinka valo värähtelee ranteissani lähes lempeästi, sydämenlyöntieni tahtiin. Kuin muistuttaen minua siitä, että minussa on muutakin kuin suru. Takerrun ajatukseen, vaikka en tiedä, mitä hyötyä juurettomasta taikuudesta tällaisessa tilanteessa on.

Se auttaa silti vähän, ja lopulta pahin epätoivoni vaimenee. Turtuu. Niiskaisen, hieraisen kasvojani kädelläni. Silmäni ovat sumeat, mutta niissä on enää pelkkiä kyynelten rippeitä. Taikuuden läsnäolostakin huolimatta minulla on uupunut, tyhjä olo. Se on oikeastaan vain helpotus.

Suoristaudun vaivalloisesti. Kumara asento on saanut niskani särkemään. Kestää hetki, että pystyn kohdistamaan katseeni huoneeni pimeän peittämiin yksityiskohtiin. On jo todellakin myöhä: pitkän, pitkän päivän loppu. Mielessäni käy, että minun pitäisi mennä kai viimein lepäämään.

Hän tuskin lepää. Se on jotakin, jota en pysty mitenkään ajattelemaan juuri nyt.

Kohottaudun seisomaan viittaa sormissani puristaen. Asetan vaatteen huolellisesti kuivumaan sänkyni karmille: en tarvitse sitä enää tänään. Mutta sen sijaan, että riisuutuisin ja menisin vuoteeseen, minä kävelen vaatekaappini luo ja etsin sieltä toisen viitan, vaatimattomamman mutta yhtä lämpimän. Välttelen huolellisesti katsomasta peilikuvaani vetäessäni sen ylleni. Kyyneleet kirveltävät silmissäni yhä, mutta tunnen olevani muutoin vähän tyynempi.

Suljen huoneeni oven hiljaa perässäni.

Vaikka yritän olla katsomatta kävellessäni kalvaslinnan käytäviä eri tavalla kuin ennen, se on vaikeaa. Salaisuudet ovat saaneet mielessäni nuorten tyttöjen hahmon: valkoisiin pukeutuneina, kuolleita kukkia hiuksissaan. Kuvittelen Rahkon morsiamet kulkemassa näitä samoja reittejä, ja tukahdutan äkillisen puistatuksen. Nyt he ovat aaveita kannoillani, kuiskimassa korvaani maagin hirmutöistä, pakenemisesta. Lähde vielä kun voit.