Revi haavat auki suudelmin

5

Heittelen vaatteita sängylle. Mulla on noin tunti aikaa päättää, mitä puen päälleni. Aatu katsoo touhuani huvittuneena. Se tuli pariksi yöksi mun luo ja lupasi viedä mut niihin bileisiin. Käytiin äsken kaupassa palauttamassa vihdoinkin ne pullot ja tölkit, jotka ovat bileiden jälkeen lojuneet täällä. Aatu ei onneksi kommentoinut asiaa mitenkään. Kyllä se tietää, että tykkään juoda silloin tällöin ja että mulla on siinä touhussa järki mukana.

Päätän laittaa mustat farkut ja viininpunaisen neuletakin, jonka alle laitan jonkun vanhan bändipaidan. Täydellistä. Laitan vielä hiukset jotenkin järkevästi, etteivät ne vain sojota joka suuntaan. Sitten istun Aatun viereen odottamaan, että on aika lähteä. Pistän Laurille viestiä. Haluan varmistaa, että se on varmasti tulossa. En ole menossa sinne yksin, en todellakaan. Aluksi Oonan piti tulla kanssani, mutta sen piti lähteä vanhempiensa kanssa katsomaan mummoaan. Tyttö on ihan mahtava. Olen iloinen, että meistä tuli kavereita. Se ei vaan oikein halua puhua menneisyydestään juuri mitään, minkä ymmärrän kyllä. En minäkään halua puhua omastani. Haluaisin vain unohtaa viimeisen vuoteni peruskoulussa melkein kokonaan. Onneksi oli hyviäkin hetkiä, muuten olisin varmasti masentunut täysin.

"Pitäsköhän mun kuitenkin tulla kattoo sun perään", Aatu sanoo ja laskee puhelimen kädestään sängylle. "Se voi olla vaikka joku pappa, joka haluaa vähän nuorta lihaa."

Heitän veljeäni tyynyllä. Välillä se on ihan uskomattoman nolo, niin kuin nytkin. Onneksi kukaan mun kavereista ei ollut kuulemassa tuota. Vai muka joku pappa. Ihan varmasti. Se ei todellakaan vaikuta joltain vanhalta, kiimaiselta papalta.

"Mee sä vaan Iinalle ja Kaislalle", sanon. "Voit kertoa niille noita sun älyttömiä juttuja."

Aatu nauraa. En ymmärrä, miksi vihasin sitä silloin kun meidän vanhempamme päättivät muuttaa yhteen. Kai mä ajattelin, että äiti alkaisi tykätä siitä enemmän tai jotain muuta yhtä typerää. Mustasukkainen viisivuotias. Olin varmasti todella rasittava.

Meidän piti aluksi jakaa huone, koska meidän asuntomme oli aika pieni. Mä jätin aina kaikki lelut levälleen ja Aatu kärsivällisesti keräsi ne pois aina kun oli siivouspäivä. Muuten se antoi niiden olla. Se oli rauhallinen lapsi. Mä taas olin aika vilkas ja rauhaton. Nykyään meidän osamme ovat vähän toisinpäin. Mä saan nykyään rauhoitella Aatua ja estää sitä tekemästä jotain typerää. Välillä tuntuu, että mä olen meistä se vanhempi eikä Aatu.

"Meidän pitäs varmaa lähtee", Aatu toteaa yhtäkkiä ja nousee sängyltä. "Iina ja Kaisla odottavat mua jo."

Nyökkään, nousen itsekin ylös ja kävelen eteiseen. Nappaan naulakosta nahkatakin, laitan mustat tennarit jalkaan, tarkistan, että avaimet ovat taskussa ja menen rappuun. Aatu tulee perässäni. Rapussa on hiljaista. Ulkona Aatu aukaisee auton ovet, hyppäämme kyytiin ja lähdemme ajamaan bileitä kohti. Jännittää, vaikka uskonkin joutuvani pettymään. Ei pitäisi odottaa liikoja. Tuskin ihailijani näyttäytyy minulle nyt. Tämä on vain joku sen juoni saada mut paikalle, jotta voi nauraa kavereidensa kanssa.

Jännitys vaihtuu ahdistukseen. Ehkä mun pitäisi mennä vain Aatun kanssa moikkaamaan tyttöjä ja jättää bileet väliin. Se tosin taitaa jo olla myöhässä. Late laittoi juuri viestin, että se on matkalla. Helvetin helvetti. Ahdistus kuristaa kurkkua. Mun on koko ajan vaikeampi hengittää. Puristan kädet nyrkkiin, suljen silmät ja yritän ajatella jotain muuta.

Auton pysähdyttyä avaan silmäni. Olemme puisen omakotitalon pihassa. Taloon menee paljon nuoria. Jotkut polttavat tupakkaa talon edessä.

"Kiitti kyydistä", sanon Aatulle ja avaan oven.

"Pärjäätkö sä? Voin kyllä viedä sut takas kotiin."

"Pärjään, nähdään myöhemmin."

Aatu nyökkää. laitan auton oven kiinni ja kävelen taloa kohti. Samassa kuulen askelia takaani. Käännyn ja näen Laten tulevan mua kohti. Sillä on kaljatölkki kädessään. Päätämme mennä sisälle, sillä ulkona alkaa olla jo vähän viileä. Haen keittiöstä itselleni kaljan ja sen jälkeen istumme olohuoneeseen. Muutamat tanssivat ympärillämme. Musiikki soi aika kovaa, enkä pidä siitä yhtään. Jotain perus radiohittejä. Tällä menolla en jaksa olla täällä kauaa. Ehkä pitäisi vain etsiä se yksi ja lähteä sitten pois. Se tosin on helpommin sanottu kuin tehty. En edes tiedä ketä etsin.

Tuntematon tyttö istuu Laurin viereen ja he alkavat jutella. Itse en jaksa liittyä keskusteluun, ei huvita. Tahdon vain nähdä ihailijani. Otan puhelimen esiin, otan itsestäni kuvan, lähetän sen sille ja kirjoitan viestin.

Minä: Täällä ollaan. Missä sä oot?

Vilkuilen ympärilleni. Kukaan ei ole puhelimella. Kaikki vain juovat, juttelevat tai tanssivat. Parhaat bileet ikinä. Huokaisen, sanon Latelle meneväni keittiöön hakemaan juotavaa, vaikka oikeasti kävelen ulos. En kestä tuota meteliä, enkä noita ihmisiä. He eivät kiinnosta mua. Haluan vain nähdä, kuka mun salainen ihailija on mutta tietenkään se ei näyttäydy mulle. Se ei ole edes katsonut mun viestiä.

Juon tölkin tyhjäksi, haen sisältä uuden ja istun pihakeinuun. Onneksi laitoin neuletakin, muuten olisi vielä kylmempi. Ehkä pitäisi soittaa Aatulle ja käskeä hakemaan mut pois täältä. Nousen ylös. Istuminen kyllästyttää. Juon taas tölkin tyhjäksi, heitän sen maahan ja alan potkimaan sitä. Johonkin mun on vihaani ja turhautumistani purettava.

"Kuvitteletko sä mut tuoksi tölkiksi?"

Säpsähdän, käännyn ympäri ja mun henkeni melkein salpaantuu. Edessäni seisoo upea poika. Sillä on olkapäille ylettyvät tummanruskeat kiharat hiukset, siniset silmät, harmaa farkkutakki ja valkoiset farkut.

"En mä..." Hienoa, kadotin ilmeisesti puhekykyni.

Poika nauraa, nostaa tölkin maasta ja yrittää saada sen entiseen muotoonsa. Turha toivo. Tölkkiä ei saa entiselleen. Olen murjonut sen niin pahasti.

"Kuka sä oot?" kysyn. "Mun nimi on Eemeli."

"Tiedän", poika sanoo. "Älä pelkää, mä en oo ihan nii mielikuvitukseton, että alkaisin heittää jotain Vaahteramäen Eemeli-läppää."

Mielikuvitukseton... Onko tuo poika edessäni salainen ihailijani?

"Jep, mä oon kirjotellu sulle instassa." Poika näyttää puhelimestaan meidän keskustelumme ja mun on pakko uskoa sitä.

Kävelemme talon taakse, jotta voisimme jutella rauhassa. Pojan nimi on Rasmus ja se asuu tässä ihan lähellä. Se käy samaa alaa kuin Lauri, mutta vain vuotta ylemmällä luokalla.

Lauri laittaa viestiä, kysyy missä oon.

"Mun pitää varmaan mennä, kaveri kyselee jo perään."

Rasmus nyökkää, kumartuu lähemmäksi ja suukottaa poskeani. "Nähdään pian uudelleen."

Nyökkään ja poistun paikalta. En tiedä, mitä tuossa tilanteessa olisi kuulunut sanoa. Hitto, se on ihan mielettömän hyvännäköinen. Mä todellakin haluan nähdä sen pian uudelleen.