Revi haavat auki suudelmin

11

Seison Rasmuksen kanssa järven rannalla. Sen mielestä tämä on paras paikka puhua asiat selviksi. En tiedä, mistä oikein aloittaisin, miten selittäisin kaiken niin, että se ymmärtäisi mun olevan tosissani. Katson aaltoilevaa vettä. Kuu heijastuu upeasti järven pintaan ja tähdet tuikkivat taivaalla. Aika romanttinen tunnelma tai voisi olla, jos en olisi pilannut kaikkea. Olimme jo hyvässä alussa, mutta jänistin, taas kerran. Milloin oikein opin luottamaan ihmisiin? Jos Rasmus tietäisi taustastani, se ymmärtäisi varmasti, mutta en halua kertoa, en pysty siihen vielä. Emme tunne toisiamme kovin hyvin. Itse asiassa en tiedä Rasmuksesta juuri mitään.

Tuuli saa ihoni kananlihalle. Kiedon nahkatakkia tiukemmin ympärilleni ja yritän saada ajatuksiani kasaan. Ei tämän pitäisi olla näin vaikeaa. Olisi pitänyt kysyä Iinalta neuvoa, se osaa tällaiset asiat, ainakin paremmin kuin mä. Suljen silmät ja yritän rauhoittua. Mietin piknikkiä puistossa. Mun ei olisi pitänyt perääntyä, kun Rasmus oli aikeissa suudella mua vaan antaa sen tapahtua. Silloin olisin varmasti tajunnut, että tykkään siitä, eikä mun nyt tarvitsisi olla tässä selittämässä miksi mä tein niin kuin tein.

"Aiotko sä sanoa jotain?" Rasmus kysyy. "Vai haluatko vaan ihailla maisemii?"

Pudistan päätäni. Maiseman ihaileminen olisi kyllä miljoona kertaa mukavampaa, mutta tehty mikä tehty. Menneisyyteen ei ole paluuta. Nyt täytyy vain kertoa totuus ja jos se ei riitä, niin sitten se ei riitä. Olen ainakin yrittänyt. Palaan kotiin ja koitan mennä eteenpäin. Onneksi mulla on upeita ystäviä, heidän seuransa piristää aina ja mä todellakin tarvitsen seuraa, jos Rasmus päättää olla antamatta mulle anteeksi.

Pian on lokakuu, en voi uskoa sitä. Aika on mennyt todella nopeasti. Bileistä, joissa tapasin Rasmuksen ensimmäistä kertaa kasvotusten, on jo monta viikkoa, vaikka se tuntuu ihan eiliseltä. Outoa.

"Aion", vastaan viimein. En pysty katsomaan Rasmusta, en ainakaan vielä, muuten jänistän taas. "Mä oon pahoillani kaikesta, ihan oikeesti. Mulla on ollu tosi paska mieli siitä, miten kohtelin sua. Mun olisi ensin pitänyt jutella Nooan kanssa, siis luulin tykkääväni siitä, mutta äidin luona mä tajusin, että olin väärässä. Tykkään susta."

"Pitäiskö mun muka uskoa sua?"

"Tuossa ei ollu vielä kaikki."

"Aijaa, no kerro sit loputki."

Rasmuksen ääni kuulostaa kylmältä, tunteettomalta. Tiedän kyllä hyvin syyn siihen, mutta silti se sattuu. Tuntuu niin pahalta, että se suhtautuu muhun noin kylmästi. Välittääköhän se musta enää? Jotenkin vaikea uskoa. Toisaalta ei se varmaan olisi suostunut juttelemaan mun kanssa, jos se ei välittäisi. En tiedä. Kaikki on todella sekavaa.

"Mun on vaan nykyään tosi vaikee luottaa ihmisiin. Mun edellinen suhde ei ollu helppo, se oli yhtä helvettiä. Aluksi meillä meni hyvin, mutta sitten siitä tuli tosi mustasukkainen, eikä antanu nähdä kavereita ja aina soitteli perään. Lopulta onneks pääsin siitä eroon, eikä se enää soittele. Mä vaihdoin numeron ja estin sen joka paikassa."

Muistot vilisevät silmissäni. En halua muistaa niitä, en varsinkaan nyt. Rintaan sattuu. Puristan kädet nyrkkiin ja vajoan polvilleni maahan. Onneksi maa on kuiva.

"Eemeli, ei mitään hätää", Rasmus sanoo ja ottaa kiinni kädestäni. "Mä oon tässä, sulle ei enää tapahdu mitään pahaa."

Hengitys helpottuu, samoin rintakipu. Katson Rasmusta. Se on ihan helvetin hyvännäköinen ja mä satutin sitä. Silti se jaksaa huolehtia minusta. Se on hyvä ihminen.

"Anna anteeks", kuiskaan. "Mä oon hirvee pelkuri."

Rasmus pudistaa päätään. "Etkä oo, kaikilla meillä on menneisyytemme."