The Levels of Love

5. luku - En mä ansaitse teitä

En mä ansaitse teitä

Eemeli alkoi olla musta ihan tosissaan huolissaan ja se ihan jatkuvasti kyseli mun kuulumisiani. Varsinkin eilisen jälkeen kun meillä oli ollut ensimmäiset bänditreenit koeviikon jälkeen ja Senni oli saanut lopulta mut treenaamaan sen kanssa tuleviin koe-esiintymisiin. Toisaalta mä olin niiden treenien jälkeen kääntänyt itselleni jointin ja poltellut sen salaa mutsilta mun huoneen avonaisella ikkunalla. Ihmeen selvää mä kuitenkin osasin esittää, tai pahimmat olot olivat jo laskeneet, kun se oli sitten illalla tullut koputtelemaan mun huoneen ovelle ja tullut kysymään mun fiiliksiä faijasta.

Me ei oltu puhuttu siitä sen jälkeen kun se oli ensimmäisen kerran kertonut, että mun faija on linnassa. Se kysyi mun mielipidettä siihen, että se menisi ihan tapaamaan faijaa ja puhumaan kesken jääneet asiat. Mä kuitenkin kysyin siltä, että oliko se nyt ihan järkevää, kun ei sitä yhtään tiennyt miten mutsi reagoisi nähdessään faijan neljän ja puolen vuoden jälkeen.

"Kysyit mun mielipidettä asiaan ja mä oon sitä mieltä et sun ei pitäis mennä kattoo sitä kusipäätä."

Mä olin lopulta sille tiuskaissut, kun me oltiin hetki jo kinasteltu asiasta. Se ei enää sen jälkeen sanonut mulle mitään vaan se oli noussut mun sängyn laidalta ja jättänyt mut yksin huoneeseeni. Ja taas mulle oli tullut ihan paska fiilis kun olin korottanut ääntäni mutsille. Aina kun mulla oli angstinen tai jopa vihainen olo, mä laitoin mun kuulokkeista soimaan täysillä volumeilla Nirvanaa ja vaan masistelin siinä fiiliksessä entistä enemmän.

Ja tämäkin aamu oli alkanut Nirvanan, kahvin ja röökin voimalla. Aamun ensimmäinen tunti liikuntaa meni yllättävän helposti, tai kun pelattiin lentistä ja sai lyödä palloa kaikilla voimilla, niin sitä sai vähän purettua pahaa oloa siihen palloon. Tunnin jälkeen mä vaihdoin vaatteet ja me lähdimme Emen kanssa kohti ruokalaa. Mä kuitenkin pysähdyin kun näin lasitetun väliseinän läpi meidän kaveriporukan ja punatukkaisen tytön vierssä vaaleatukkaisen siististi sliipatun jätkän beigessä poolopaidassaan, tummanharmaissa ruutuhousuissaan ja Dr. Martensin kengissään. Kiinnitin jopa huomiota sen ranteessaan olevaan ökykalliiseen Rolexiin.

"Mul ei oo nälkä", mä sanoin ja käännyin takaisin mistä me olimme äsken kävelleetkin siihen.

"Miro!" Eme huudahti ja juoksi mun perään. "Meinaatko sä vältellä sitä sun koko loppu elämäs?" se kysyi pysäyttäen mun matkan astuessaan mun eteen.

"No jos mä joudun nähä sitä jo bänditreeneissä ja musan tunnilla nii pitääks sitä vielä enemmänki?" tiuskaisin katsomatta lyhyemmän pojan silmiin.

"Se on sun frendi, ja se on meidän kaikkien frendi. Miks sä et vaan vois olla onnellinen sen puolesta?" se sanoi mulle ja mä laskin salamoivan katseeni siihen.

"Miten mä voisin olla onnellinen sen puolesta, kun mua sattuu nähdä se ton vitun porvarin kanssa. Mä haluisin vittu ite olla sen tilalla siinä. Sä et tajuu mua ollenkaan - helvetti!" kirosin sille kipakasti takaisin ja se laski katseensa maahan.

"Kyllä mä tajuun. Musta tuntuu pahalta kattoo, ku sul ei oo kaikki hyvin. Puhuisit mulle", se pyysi ja yritti tarttua mua ranteesta, mutta mä väistin sen kosketusta.

"Mä haluun olla nyt yksin, kyl sä voit mennä sinne syömään", sanoin ja lähdin kävelemään portaille jättäen Emen yksin siihen käytävälle. Se vielä huusi mulle jotain, mutta ei kuitenkaan enää juossut perään.