Ævintýr | maagin morsian

Vheínir (osa 64)

Kuulen Valven vetävän henkeä aiempaa terävämmin. Väliimme lankeaa jälleen painava hiljaisuus. Minä rikon sen jatkamalla empivään sävyyn:

"Oletko sinä koskaan...?"

Valven ei tarvitse kysyä, mitä tarkoitan. "Olen. Viime kerrasta on tosin jo kauan."

Ah. Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, ei oikeastaan. Muistan äkkiä, mitä hän kertoi minulle ajasta kalvaslinnasta lähtemisensä jälkeen: että etelässä häntä palvottiin kuin jonkinlaista jumalaa. Hukuttauduin nautintoihin, joista olin aiemmin jäänyt paitsi, hän sanoi. Vaikka olen pelkkä kokematon maalaistyttö, voin kyllä arvata, millaisia osa niistä nautinnoista oli.

Sisimmässäni käy epämääräisen sotkuinen tunne, kuin mustasukkaisuus, vaikka tiedän, ettei siinä ole mitään järkeä. Mennyt on mennyttä – minä olen se, jota Valve pitää parhaillaan käsistä, se jota hän on suudellut unohtaneena kaiken muun. Kiedon päättäväisesti sormeni hänen omiensa lomaan.

"Minä en ole. Opetatko minua?"

Hetken aikaa katkonainen hengityksemme on huoneen ainoa ääni.

"Opetan", Valve vastaa sitten karheasti. "Mitä ikinä vain haluat. Mutta –"

Hän kohottaa kättäni ja painaa höyhenenkevyen suudelman ranteeni sisäpinnalle. "Hitaasti, rauhassa. Jos sinusta alkaa tuntua, että tahdot sittenkin odottaa, jos teemme mielestäsi liian paljon yhdellä kertaa, sinun on kerrottava minulle. Lupaathan? Missä tahansa vaiheessa."

Minä nyökkään. Kun Valve katsoo minua yhä odottaen, lausun ääneen:

"Lupaan. Mutta sama koskee sinuakin, eikö? Voit kyllä kertoa, vaikka olenkin ollut nyt, ah, kärsimätön."

Kunniallinen nuori nainen on kaino ja siveä säästää itseään hääyötä varten. Etenkin Kalhamassa sellaisia puheita kuuli paljon. En löydä itsestäni tippaakaan epäröintiä, en sen vuoksi. Tiedän, mitä haluan; tämä mies, tässä näin, ei kukaan muu. Minulla ei ole mitään hävettävää.

Valve nousee istumaan viereeni sängylle. Hän tarkkailee minua hetken tutkimattomasti, kunnes hymyilee.

"Lupaan sen, neiti morsian. Tosin", hän lisää ja nojautuu puoleeni, ottaa kasvoni käsiensä väliin, "haluan sinun tietävän, etten tahdo tätä yhtään sinua vähempää."

Valve näyttää minulle suudelmin ja hyväilyin, mitä oikein tarkoittaa sillä. Lupauksensa mukaisesti hän on kiireetön, loputtoman hellä, vaikka jokaisessa kosketuksessa kaikuu myös erehtymätön kiihkeys ja halu. Se on samalla kertaa sekä tuttua että vierasta, hyvällä tavalla. Olen jo oppinut, että hän osaa loitsia ihostani esiin herkkyyden, jonka olemassaolosta en ennen tiennyt.

Vain hän, ei kukaan muu.

Minä vastaan siihen koskettamalla vuorostani häntä, painamalla mieleeni jokaisen uuden kohdan hänen kehossaan kuin kallisarvoisen salaisuuden. Mikäli haluni on valosta ja energiavirrasta tehty laulu, se soi minussa entistäkin voimakkaammin. Valve kätkee suuhunsa huuliltani karkaavat voihkaukset, antaa minun tutkia itseään rauhassa sivellen samalla niskaani, selkääni. Painaudun häntä niin lähelle kuin vain voin. Minun on helppoa unohtaa oma kokemattomuuteni hänen tekojensa varmuuteen.

Aika menettää merkityksensä, päivän tapahtumat ja kaikki ulkopuolinen. Olemme ajautuneet sängyn reunalta sen päätyyn, yksin meille kuuluvalle saarelle. Aistini ovat täynnä pelkästään Valvea. Huomatessaan, että nyin hänen paitaansa kärsimättömästi, tajuamatta asiaa kunnolla itse, Valve vetää vaatekappaleen pois yltään. Hän kallistaa päätään kuullessaan hengähdykseni.

"Parempi?"

Minä nielaisen. Olen nähnyt hänet ennenkin näin, silloin kun hoidin häntä mädän hyökkäyksen jälkeen. Niitä hetkiä ei voi mitenkään verrata tähän, sanattomaan tarpeeseen, jonka hänen kehonsa minussa nyt herättää. Myös ilman koreita kaapujaan hän on kaunis ja hiukan ylhäinen, voimakas muunkin kuin taikuuden takia.