Pysy kauniina

LUKU 17. MEISTÄ EI TULE KOSKAAN YSTÄVIÄ

Iida

Miksi olinkaan Joonan ovella? En tiennyt, mutta vastaus oli, että monestakin syystä. Niin helvetin monesta. Mutta päällimmäistä syytä en tiennyt. Soitin ovikelloa samalla kun luin Eetun kannustusviestiä. Eetu osasi vain olla kaikella tapaa niin hyvä ihminen. Toisin kuin Joona, mutta sille mä olin nyt puhumassa, en Eetulle. Joona tuskin suostuisi edes näkemään mua, mutta en ollut ottanut sitä laskuun ollenkaan tässä tilanteessa.

"Öööö hei", tervehdin kun oven aukaisi oletettavasti Joonan äiti. Se näytti hätkähdyttävästi Joonalta, mutta sillä oli vaaleat hiukset. Silmät olivat samanlaiset, mutta kiltimmät, sekä se oli pitkä ja hontelo kuin poikansa. "Onko Joona kotona?"

"Kyllä on", nainen vastasi pirteällä äänellä selkeästi arvioiden minua. Yhtäkkiä kaduin sinne tulemista. Voi vittujen kevät. Nainen kääntyi katsomaan sisälle ja huusi. "Joona! Sua kysytään."

Yläkerrasta kuului vaimea. "Ihan vitun sama."

Nainen katsoi mua anteeksipyytävästi ja muutti äänensävyään. "Joona. Joku sun kaveri kysyy sua! Alas!"

"Ei kiinnosta! En jaksa", kuului yläkerrasta vihaisemmin. Poskeni varmasti punoittivat kuin uunista tulleina ja tunsin ahdistuksen kylmähien valuvan selässäni, vaikka olin aamulla muistanut ottaa lääkkeet.

"Anteeksi Joona", nainen sanoi minulle pahoitellen. Hän huhuili Joonaa taas uudestaan, mutta Joona tiuski takaisin vihaisesti, ettei häntä voinut vähempää kiinnostaa.

Seisoin oviaukossa kuin idiootti. Liikkumattomuus ja pakkanen oli alkanut pureutua kenkieni läpi ja nenäni tuntui jääpalikalta. Oli alkanut sataa lunta, mutta Joonan talossa oli onneksi katos kuistilla. Tietysti oli. Se oli yksi palatsi. Autotalli, valtava takapiha, terassi, puutarhan tynkää lumen alla ja kaksikerroksinen lukaali. Ja tietysti pihassa todella kalliin näköinen Volvo. Olin ehkä salaa hieman kateellinen. En mä ollut mikään materialisti ja tulin kumminkin ihan hyvästä perheestä, mutta Joonalla kaikki tämä oli niin hyvin, mutta silti se oli itse niin perseestä. Vittu, sen äitikin vaikutti todella mukavalta.

"Mikä sun nimi on?" Joonan äiti kysyi multa taisteltuaan Joonan kanssa tovin.

"Iida", vastasin.

"Joona nyt! Iida odottaa täällä pakkasessa", Joonan äiti huusi ylös tiukkaan äänensävyyn ja katsoi sitten minua hieman silmiään pyöritellen ja anteeksipyytäen.

Yläkerrasta ei kuulunut vastausta. Kuulin kumminkin tömähdyksen, kuin joku olisi kaatunut. Sen jälkeen raivokas oven avaus ja lisää ryminää. Auts. Sitten Joonan ärsyttävät kasvot ilmestyivät portaista ja tuijottivat mua kuin aavetta. Joona katsoi äitiään tuimasti, mihin se ei tarvinnut paljoa muutosta ilmeessä, ja hänen äitinsä katosi eteisestä. Seisoin vieläkin ulkona kuin idiootti.

"Tuu", Joona sanoi ja seisoi paikallaan mua tuijottaen. Astuin sisään ja vedin varovaisesti oven kiinni perässään. Potkaisin kenkäni pois ja asetin huivin ja takin melkein täyteen naulakkoon. Joona tuijotti mua ja sen katse porautui mun selkään vaikka välttelin sen katsetta. Se oli niin kuolleen näköinen. Se oli aina. Ja mua pelotti se. Se oikeasti näytti B-luokan murhaajalta, joka ei onnistunut edes murhauksessa.

Joona katosi heti eteisestä vasemmalla oleviin portaisiin. Seurasin arasti sen perässä yläkertaan täydessä hiljaisuudessa. Mun ei olisi pitänyt olla siellä. mä tiesin, ettei Joonasta ja musta voisi koskaan tulla ystäviä. Ei koskaan. Olin sanonut niin itselleni monesti. Vielä useammin olin sanonut sen jollekin muulle. Musta ja Joonasta ei koskaan voi tulla ystäviä, ei kavereita, ei oikeastaan edes tuttuja. Se oli luonnon fakta ja sitä ei voinut ohittaa. Mä olin tällainen ja Joona niin tuollainen. Meitä yhdisti vain se, että oltiin molemmat todella surkeita kliseitä. Masentunut paska ja elämänsä pilannut rikas poika. Ihan kuin joku surkea teinileffa, mutta ei tää ollut. Tää oli ihan vain mun surkea elämä, joka oli totisinta totta.