Pysy kauniina

PROLOGI. VIIME KESÄ, JOLLOIN SE KAIKKI EHKÄ SAI ALKUNSA

Iida

Tuuren synttäreillä oli ihan liikaa kaikkia, joita en tuntenut. Tunsin mä pari jotain sen kaveria, koska oltiinhan me tunnettu Tuuren kanssa kohta kaksitoista vuotta. Jonkun Minnan tunsin ihan silleen puolituttutavalla. Jotain kuulumisia oltiin vaihdeltu siinä, mutta eipä muuta. Se tuskin edes muisti mun nimeä oikein. Se oli Iida, ei Liina. Tuuren serkku, Markus, oli ihan kiva. Istuin sen kanssa Tuuren talon portailla, kun Tuure oli mennyt kontrolloimaan jotain Coca Colan ja viinan ylitsevuotamista keittiöön.

"Ootko sä mihin kouluun hakenu?" Markus kysyi.

"Samaan ku Tuure", vastasin. "Kaikki muut vaihtoehot on ihan paskoja."

"Totta", Markus myönsi. "Paitsi amis."

"En mä oo mikään amis", huomautin nauraen, "yleissivistävä koulutus on katso se juttu."

Markus oli kolmannella vuodella kokin opinnoissa. Tai siis menossa loman jälkeen kolmoselle. En sitten tiedä, kuinka hyvä kokki se oli, koska silloin kun mä olin kymmenen ja se oli kaksitoista, se oli Tuuren mökillä yrittänyt tehdä makaronia, mutta se systeemi oli vähän räjähtänyt. Siitä tosin on jo miljoona vuotta, mutta silti, mitä vittua.

"Joo no totta", Markus vastasi. "Sä oot aina ollut ihan vitun Einstein."

"Totta", mutisin.

Jenna, se oli Markuksen tyttöystävä, tuli meidän kanssa istumaan portaille. "Moi, Iida", hän tervehti hymyillen.

"Moi", vastasin ujosti. Jenna oli siis tosi kaunis. Pitkät vaaleat hiukset ja kirkkaat siniset silmät. Se oli pitkä ja tosi mukava. Oli aika itkeä henkisesti verta. Mä en ollut mitenkään saman näköinen kuin se. Olin lyhyempi kuin Tuuren kolmetoistavuotias pikkusisko ja mun naama oli todella epämääräinen.

"Hei Make", Jenna aloitti, "meiän kannattaa varmaan lähtee. Mulla alkaa särkee päätä aika julmetusti, jos mun pitää kuunnella Hannaa enää yhtäkään sekuntia."

"Ai onko se täällä?" Markus kysyi ihmeissään.

"Joo tuolla se pällistelee", Jenna huokaisi. "Mennäänks? Voiaan hakee matkalla vaikka pitsaa tai muuta?"

Markus nousi ylös portailta venytellen. "Tarvitko sää Iidels kyytiä? Voitaisiin samalla heittää sut."

"En mä", vastasin. "Taian olla täällä vielä jonku aikaa. Ja sitä paitsi meen Oonalle, teille tulis vaan kiertomatkaa."

"Selkis." Markus hymyili. "Nähellään."

"Heippa!" Jenna heilutti kättään heidän vaeltaessaan naureskellen pois. Vilkutin heille hitaasti minun jäädessä yksin portaille. Voi vittu.

Mulla oli tarkoitus mennä suoraan sitten Tuurelta yötä parhaalle kaverilleni, Oonalle, mutta se ei vastannut viestiini. Ehkä se oli vessassa. Tai jossain. Ei se ikinä vastannut muutenkaan. Vastasi varmaan aina tunnin myöhässä. Sen velikään ei vastannut. Olin ihan hukassa. Toivottavasti Tuurea ei haittaisi, jos joutuisin jäämään sen sohvalle, koska kotiinhan en ollut menossa ennen kuin pakon edestä.

Ohitseni käveli kaksi poikaa, joiden perässä Tuure kiisi luokseni kuin pelastava ritari. "Sori ku kesti! Mä en halua että mun porukat tyyliin nylkee mut elävältä kun ne tulee kotiin, jos tuolla on joku saatanan vesivahinko. Kaikki bra?"

"Joo, ei haittaa", vastasin ja nousin ylös. Miten takamus voi puutua noin paljon ehkä puolen tunnin aikana? "Olin täs Markuksen kans, mutta se lähti just Jennan kanssa menemään."

Kävelin Tuuren kanssa olohuoneeseen. Tuure selitti jotain yhdestä sarjasta, jota se oli alkanut katsomaan. Me istuttiin sohvalle. Jalat pöydällä ja mun perseeseen ei sattunut enää niin kamalasti kiviportailla istumisen jälkeen. Ne kaksi poikaa, jotka olin nähnyt muutama minuutti sitten, istuivat myös sohville, niille, jotka oli meitä vastapäätä. Tuuren perheellä oli kaksi sohvaa, enkä mä ole ikinä ymmärtänyt miksi.