Kävelin pois viimeiseltä tunniltani. Kenkieni kopina kaikui tyhjillä koulun käytävillä. Tykkäsin jättäytyä viimeiseksi luokassa sillä tyhjät käytävät rauhoittivat minua. Silloin tällöin tietysti jokunen oppilas tai opettaja sattui kävelemään vastaan, mutta eihän sille voinut mitään.
Vihellys.
Yhtäkkiä käytävällä kaikui hiljainen vihellys. Se se kuulosti joltain kaukaisesti tutulta kappaleelta. En vain saanut päähäni tarkalleen miltä. Onnekseni jatkaessani matkaani se vain voimistui. Se tarkoitti siis että viheltäjä oli samassa suunnassa kuin minne olin juuri kävelemässä. Vihellys kuului jo todella läheltä. Pian varmasti näkisin tuon viheltelijän.
Siinä samassa vihellys loppui kuin seinään ja samoin loppui kävelyni. Tomähdin jotakin- tai jotakuta päin ja horjahdin lattialle istumaan.
Avasin silmäni ja näin edessäni pojan. Hän omisti hopeisen sävyisellä hiukset ja tarkemmin katsottuna todella kauniit kasvonpiirteet. Jäin huomaamattani tuijottamaan poikaa kunnes hän naurahti nolostuneena.
"Olen pahoillani," tuo hymyili ojentaen kätensä auttaakseen minut ylos maasta. Tartuin lämpimään käteen jolloin hän vetäisi minut seisomaan. "Kiitos ja olen itsekkin pahoillani," vastasin tuohon kilttiin eleeseen.
Kätemme eivät olleet irronneet toisistaan vieläkään. "Olen Kim Taehyung," tuo poika esittäytyi leveä hymy kauniilla kasvoillaan. "Min Yoongi."
Irtoitimme kätemme vasta tässä vaiheessa. "Vihellät muuten tosi kauniisti," suuni avautui sanomaan tuon kehun. Ei minun ollut edes tarkoitus enään sanoa mitään. Olin muutenkin todella huono kaiken kaltaisissa sosiaalisissa tilanteissa.
"Kiitos," Taehyung kumarsi hieman.
Aijoimme lähteä omiin suuntiimme, mutta pian huomasimme yllättäen päämäärämme löytyvän täysin samassa suunnassa. Taehyung naurahti hieman. "Ilmeisesti kohtalo päätti viedä meidät molemmat pirtelölle."
Aikeissani ei tosiaankaan ollut missään vaiheessa mennä pirtelölle, mutta en ollut tajunnut- ei, halunnut kääntyä kotiin päin. Siispä löysin itseni Taehyungin vierestä pirtelöpaikan lasisen oven edestä.
•
En koskaan unohda sitä päivää kun olimme ties monetta kertaa juomassa pirtelöitämme siinä samaisessa huoneistossa, niillä samoilla penkeillä istuen. Sinä päivänä istuimme jopa muutaman tunnin nillä penkeillä. Se ei silti ole suurin syy sille, miksi miksi kyseinen päivä oli niin tärkeä minulle. Niin unohtumaton.
Muistan kuinka ruskeatukkainen, taas hiuksensa värjännyt, minua vastapäätä istuva poika kurottautui painamaan pehmeät huulensa omilleni. Muistan kuinka hänen suklaapirtelönsä maku sekottui mansikkani kanssa. Muistan kuinka kauan olin janonnut tätä. Olin iät ja ajat. Olin ollut ihastunut häneen miltei ensi tapaamisestamme asti. Tuo suudelma viestitti minulle kaiken mitä ei olisi miljoonillakaan sanoilla voinut kertoa. Muistan kuinka Taehyung oli irrottautunut suudelmasta vältellen katsettani.
"A-anteeksi," tuo oli kuiskannut hiljaisuuteen välillämme ja yrittänyt häipyä ripeillä askelilla. Olin kuitenkin ollut nopeampi ja vetänyt hänet hihasta lämpimään halaukseen. Pitempi poika oli käärinyt kätensä ympärilleni varovasti mutta tiukasti. Ette uskokkaan kuinka iloinen olin juuri sillä hetkellä.
Pian kuulin Taehyungin hiljaisen nyyhkäyksen. Tartuin hellästi tuon leukaan ja nostin sen itseäni kohti. Mitä seuraavaksi näin, raastoi sydäntäni. Punaiset vetiset silmät ja vaaleat juovat kuumien kyynelten jälkeenjäännöksinä.
"Hyung mä.. mä oon tykännyt susta jo vähän pidemmänkin aikaa," nyyhkyttävä poika edessäni kuiskasi ääni väristen niin hiljaa, etten miltein edes kuullut tuota tunnustusta. Kasvoilleni levisi saman tien leveä hymy, jota muutenkin näytin vain harvoin julkisella paikalla. Tuntui kuin rekka-auton kuormallinen kiviä olisi siirtynyt pois sydämeni päältä ja tipautettu syvään kuiluun jokaisen elävän olennon ulottumattomiin.
En voinut vastustaa noita kutsuvia huulia enään sekunttiakaan, joten painoin hymyilevät huuleni hellään ja pehmeään suudelmaan. Taehyung vastasi suudelmaan tosin selkeästi yllättyneenä eleestäni. Tämä oli silloin Taehyungin mielessä kaikista vaihtoehdoista epätodennäköisin. Silti se oli vain tapahtunut. Aivan niin kuin sen oli kuulunutkin.
Aivan kuten edelleenkin, joka kerta kun nuo huulet kohtasivat, lämmin tunne sisällä vain kasvoi ja kasvoi.
Mutta sattumaa tämä ei ollut. Edes vuoden jälkeen isommatkaan riidat eivät olleet erottaneet meitä kahta toisistamme. Jokaiset riidat taikka väärinkäsitykset oli puhuttu perusteellisesti läpi, eikä mikään jäänyt koskaan epäselväksi.
Valehtelematta tuo poika on edelleen minulle kaikki kaikessa. Vietän hänen kanssaan kaiken aikani vaikka olisi kuinka huono päivä. Hänen kanssa koin kaikki parhaat hetket, vaikka kaikki ei aina ollutkaan niin ruusuista. Eikä sen ollut tarkoituskaan. Monenmonet illat oli vietetty itkien kaiken pahan olon ulos toisen olkapäätä vasten. Kun taas toiset oli vietetty pelaamalla videopelejä ja katsomalla kaiken maailman elokuvia pehmeästi sohvalla viltin alla. Lisäksi jokainen perjantai tuli vietettyä pirtelöllä. Se oli meille molemmille muistojen täyteinen ja tärkeäksi tullut paikka.
Ajatella, että kaikki alkoi vain hiljaisesta vihellyksestä jokapäiväisillä normaaleilla koulun käytävillä.
Ajatella, että tämän takia minä, Min Yoongi, uskon kohtaloon.
