Mä en enää ikinä palaa kotiin

13

Mä olisin halunnut istuutua maahan ja parkua kuin pikkulapsi joka on jäänyt vaille tikkaria, mutta mä tiesin ettei se hyödyttäis mitään. Sen sijaan mä kuljin tarkkaan yrittäen muistella mistä mä tulin, mutta missään vaiheessa mä en löytäny sinne takaisin. En vaikka kuljin kuinka monta kertaa ja käännyin monesta eri paikkaa ja lopulta tuntui, että oon enemmän eksyksissä. Kun akku näyttää kolmee prosenttia istuudun bussipysäkille ja painaan pääni käsiini ja lasken kymmeneen.

Se rauhoittaa hiukan, mutta ei tietenkään ratkaise yhtään mitään.  Tuijotan ohimeneviä autoja ja mietin, että miten erilaista nykyään kaikki on. Vasta vähän aikaan sitten kaikki oli melkein kun kellä tahansa. Nyt mä tunnuin olevan kuin vankikarkuri. Ehkä mä olin ylireagoinut. Mikä idea oli lähteä sillä tavalla? Ei se edes ollut niin iso juttu. Mun äitin läimäsy, koulusta erottaminen ja parhaan kaverin liittoutuminen mun isoimmaan vihollisen kanssa. Onko se muka syy karata?

Sitten muistan äitin sanat, kun se sanoi toivovansa että mä en ois koskaan syntynyt. Mitä ihmettä mä tekisin kotona, jossa kukaan ei välitä musta? Kaikki vaan kääntää mulle selkänsä siellä. Mulla on uus elämä edessä, uudet ihmiset ja kaikki tulisi järjestymään.

Mulla on parempi olo, vaikka oon edelleen tässä pysäkillä. Paskat. Paskat tästä istumisesta. Paskat kaikesta. Miks ihmeessä mä istun murehtimassa, kun mä voin tehä mitä vaan? Mulla on loputtomasti aikaa ja koko Helsinki käytössä. Nousen salamana pystyyn enkä mä tiedä mihin mä olen matkalla mutta lähden kulkemaan eteenpäin. Mun paniikki on poissa ja stressi myös, eikä darrakaan tunnu enää niin kamalalta tai kylmyys sen puoleen.

Mä lähden vaeltamaan jonnekin suuntaan välittämättä siitä että eksyn varmaan vielä enemmän. Mua vastaan tulee iso kaveriporukka. Muutama siellä horjuu kännissä, muutama pitää huojuvia pystyssä ja pari on nenä kiinni puhelimessa. Niiden räkätys kaikuu lähes hiljaisella kadulla. Niin kova räkätys, että kukaan ei huomaa, kun musta lompakko tippuu asfaltille.

Mä jään tuijottamaan sitä. Ootan, että jos ne kääntyisivät tai lompakon tiputtanut mustahupparinen nainen kokeilisi taskujaan, mutta ei. Porukka jatkaa matkaansa, eikä kukaan huomaa mitään. Vilkuilen ympärilleni, ketään ei näy lähimaillakaan. Harpon lompakon luo ja avaan sen. Ensimmäiseksi huomaan henkilökortin. Lompakko kuuluu jollekin Elisalle, joka on laskujeni mukaan juuri täyttänyt kahdeksantoista. Seuraavana huomaan käteisenä neljäkymppiä ja nielaisen vaikeasti. Vilkuilen taas ympärilleni. Sen jälkeen jatkan lompakon tutkimista. Huomaan pienen lapun jossa on puhelinnumero ja hymiö alareunassa. Muuta erikoista lompakossa ei olekaan. Jotain kauppojen kanta-asiakas kortteja, pankkikortti sekä kirjastokortti.

Mä suljen silmäni, koska mä tajuun, että nyt mun pitäs tehä vaikee päätös. Mä voisin ottaa neljäkymppiä ja heittää lompakon menemään. Tai sitten mä voisin vain jatkaa matkaa ottamatta yhtään mitään leikkien etten nähnyt mitään. Tai sitten mä voisin käyttää mun viimeiset akun prosentit ja soittaa tuohon numeroon, jos saisin vaikka lompakon palautettua oikealla omistajalleen.

Päätös on vaikea, koska jos mä otan rahat, voin vaikka mennä jonnekkin syömään ja lataa puhelinta ja olla lämpimässä kunnes Minea vastaa. Jos mä en koske koko lompakkoon, joku muu todennäköisesti koskee. Jos mä yritän palauttaa lompakon, kulutan mun viimeisetkin akut, joten Minean on mahdotonta saada mua kiinni. Enkä mä edes tiedä missä voin ladata puhelinta aamunkoittessa. Kirjastossa? Mä en edes tiedä missä on kirjasto.

Mun moraali huutaa mulle ja käskee soittamaan numeroon ja mä huokaisen syvään. Toki mä voisin ensin ottaa rahat, sitten soittaa ja sanoo et se oli tollanen ku löysin sen. Mut mä en vaan pysty siihen, koska mielessäni mä nään Elisa paran, jonka viimiset rahat mä veisin. Otan lapun esiin ja näppäilen numeron.

Puhelu alkaa hälyttää ja mun sydän alkaa lyömään kovaa. Mitä mä sanon? Oliks tää sittenkää hyvä idea? Mä en tiiä kumpi ois enemmän kamalaa, se että kukaan ei vastaa ja käytin akut turhaan vai se että joku vastaa ja joutuisin puhumaan.

"Moi"

Mun sydän varmaan pysähtyy.  Siltä se ainakin tuntuu. Ääni on miehen, joten voin jo sanoa, ettei tää oo Elisa. Ellei Elisa käytä testoa, mutta se ei tunnu todennäköiseltä.

"Tota mä löysin lompakon. Mustan lompakon. Ja tota tää kuuluu jollekulle Elisalle ja mä aattelin et tunneks sä sitä jotenki, kun sun numero oli sen lompakossa. Tai no varmaankin tunnet mut öö niinku tota aattelin vaa et-" selitän edes vetämättä ollenkaan henkeä, kuulostaen varmaan joltain typerältä pikkutytöltä. Miksen osaa olla luontevampi?

"Venaas hetki", mies sanoo puhelimeen keskeyttäen mut ja mä tuijotan ohimenevää autoa ja nyökkään, kunnes tajuan, ettei se sitä näe.

"Elisa! Joku löys sun lompakkos. Miks mun numero on siellä?" kuulen miehen äänen puhelimesta, tällä kertaa vähän kauempaa. Kuulen myös kun joku paiskaa oven kiinni taustalla.

"Koska annoit sun uuden numeron mulle eilen ja laitoin sen sinne ettei se hukkuis", kuuluu vielä kauempaa naisen ääni. "Niin kellä mun lompakko on?"

"Jollain random muijalla", mies vastaa sille.

"Miks vitussa mun lompakko on random muijalla?" Elisa kysyy hämmentyneenä. Mies huokaisee.

"Mistä mä tiedän?" se ärähtää.

"Anna se puhelin tänne", Elisa pyytää ja mä kuulen epämäärästä kohinaa.

"Moi", Elisa sanoo puhelimeen, puhuen mulle paljon ystävällisemmin, kuin miehelle. "Sulla on mun lompakko?"

"Joo ja mulla loppuu ihan kohta akku", selitän kiireessä, koska mun puhelin ilmoittaa että se aikoo sammuu ihan kohta.

"Voi paska. Missä sä oot? Voitko tulla tänne?"

"Minne sinne? En mä osaa suunnistaa. Oon jossain mäkkärin lähellä. Kuljitte vähä aikaa täst ohi."

"Hetkinen. Ooks sä se mustatukkanen tyttö. Joo, muistan sut koska jäin tuijottaa sua ku näytit niin eksyneeltä. Ootko samassa kohtaa? Tuun siihen"

"Joo", onnistun vastaamaan, ennenkuin puhelimeni sammuu.