Mä en enää ikinä palaa kotiin

10

Tää on niitä elämän hämmentävimpiä hetkiä. Sellaisia, että joutuu oikeasti miettimään että, onko oikeesti tässä vai onko tää vaan outoa unta. Minea hyräilee keittiöstä jotain biisiä, mitä en tunnista ja tiskaa samalla. Mä oon asettunut vessaan ja katselen peilistä mun kuvajaista, kuin en olisi ikinä ennen katsonut peiliin. Siltä se ainakin tuntui.

Käännän päätäni, tyttö peilissä kääntää päätään. Räpyttelen silmiäni, tyttö peilissä räpyttelee silmiään. Se tuntuu mahdottomalta ajatukselta. Jatkan pääni kääntelemistä ja ilmeilen, miettien, että jos taivas oikeesti on olemassa ja mulla on joku näkymätön suojelusenkeli vahtimassa mua, niin ainakin sillä ois nyt hauskaa. Lopulta lopetan pelleilyn ja keskityn vain tarkastelemaan kasvojani, tai no oikeastaan, sen tytön kasvoja, jotka mua tuijottavat peilistä takaisin.

Vaikka meillä samat kasvonpiirteet onkin, niin musta tuntuu siltä, etten mä edes tunne sitä tyttöä. Sen kulmakarvat on nypitty siistiksi, mustat hiukset ovat nätisti olkapäillä, saaden sen kasvotkin näyttämään jotenkin erilaisilta. Sen otsalla on ruma jälki ja sen vihreät silmät näyttävät jotenkin erilaisilta, kuin ennen. Niissä on sellainen outo pilke, sellainen, joka on yhtä vaikea tunnistaa, kuin se biisi jota Minea hyräilee. Se pilke tuntuu leviävän koko hänen vartaloonsa. Ja mitä kauemmin mä tyttöä tuijotan sitä paremmin tajuan, että olen oikeassa.

Tuo tyttö, joka tuijottaa minua takaisin, ei ole Jenna. Se on Lilja. Ja kun mä tajuan sen, niin mä vilkasen vielä nopeasti päälläni olevaa mustaa kirpputoripaitaa, jonka Minea osti mulle muiden vaatteiden kera ja sitten mä jätän peilin rauhaan. Kun saavun olkkariin, niin Minea on saanut tiskattua, koska se istuu olohuoneen sohvalla syöden jugurttia.

"Ootko sä edelleen sitä mieltä, että noi sun vanhat vaatteet voi antaa pois?" Minea varmistaa, mutta ei edes käänny katsomaan minua, vaan tuijottaa telkkarissa näkyvää sotakohtausta. Mä aion ensin nyökätä, mutta sitten tajuan, ettei Minea varmaan huomaisi sitä.

"Joo", vastaan nyökkäyksen sijaan ja olen lisäämässä jotain siitä, että olen kokonaan valmis unohtamaan uuden elämäni, kun minua alkaa yht'äkkiä aivastuttaa. Laitan käteni eteen, mutta sitten aivastusta ei tulekaan, joten lasken käteni takaisin alas.

"Hei, haluaisitko tänään lähteä yhen mun frendin tupareihin? Sinne on kuulemma kutsuttu aika paljon porukkaa, mutta en tunne sieltä ketään ja sain ottaa jonkun mukaan", Minea pyytää, kurouttautuu pöytää kohti ja laskee tyhjän jugurttipurkin pöydälle. Mulle tulee äkillinen halu nousta ja viedä purkki roskiin, enkä yhtään tiiä miksi.

"Voin mä tulla", sanon kuitenkin ja käännän katsooni televisioon, vain nähdäkseni, että sotakohtaus on vaihtunut suudelmakohtaukseen. Minea huokaisee syvään, ottaa kaukosäätimen ja vaihtaa kanavaa. Sieltä tulee uutiset. Minea sammuttaa koko telkkarin. Sitten tulee awkward hiljaisuus, koska kumpikaan ei sano mitään ja televisiokaan ei enää pauhaa taustalla. Normaalisti tälläisissä tilanteissa ottaisin puhelimen esiin, mutta nyt yritän säästää saldoa, koska mulla oli sitä tosiaan rajallinen määrä. Jos käyttäisin sen kaiken, joutuisin ostamaan lisää.

"Mitä sanot jos laittauduttaisiin ihan kunnolla ja hurmattaisiin kaikki?" Minea ehdottaa hymyillen ja olen kiitollinen, että hän rikkoi tämän hyvin kiusallinen hiljaisuuden.

"Jos laittautuminen tietää jotain tököttiä mun naamaan, niin ei kiitos", vastaan naurahtaen. Minea pyöräyttää silmiään, mutta hymyilee kuitenkin samalla.

"Antasit mun vähän ees meikata sua, saataisiin jotain tekemistä ennen iltaa", hän pyytää ja mietin nyt oikeasti suostumista, koska en halunnut viettää tätä loppuaikaa vain kököttäen tässä miettien, pitäisikö sanoa jotain.

"No?" Minea kysyy kärsimättömänä. Huokaisen syvään, mutta myönnyn kuitenkin. Minea näyttää siltä, että harkitsee kiljahtamista, mutta sitten tajuaa olevansa aikuinen. Hän tarraa kiinni käsivarrestani ja vetää makuuhuoneeseensa, jossa hänellä on meikkipöytä.

Istun hiukan hermostuneena pöydän ääreen ja eikä hermostumistani auta se, että hän laittaa naamaani ainakin viittä erilaista juttua, tai kuutta, tai seitsemää, putosin laskuista jo ajat sitten. Lopulta hän käskee minun sulkea silmät. Epäröin vähän, mutta suljen ne kuitenkin. Kun hän laittaa ilmeisesti luomiväriä tai jotain vastaavaa niin mietin vain, että hän voisi nytkin vain murhata minut enkä kerkeisi tekemään mitään.

Varmaan tuntia myöhemmin Minea antaa minun viimein katsoa peiliin ja vaikka arvelin, että hän osaa meikata, niin en todellakaan odottanut tällaista. Näytän täsmälleen eri ihmiseltä ja tällä kertaa, oloni ei tunnu edes Liljalta, saati sitten Jennalta. Pitäisikö huolestua, että luokittelen itselleni kaksi eri ihmiseksi? Varmaan. Tosin, hautaan sen toisen joka tapauksessa niin syvälle, etten tule koskaan enää löytämään häntä.

"Mitäs pidät?" Minea kysyy tullen taakseni. Mietin hetken vastausta, koska en tosiaan halunnut loukata Minean tunteita. Hän oli sentään meikannut mut vaivalla.

"Näyttää hyvältä, mut.." onnistun sanomaan, mutta jätän lauseen kesken, koska en osaa muotoilla ajatuksiani sanoiksi. En tykännyt siitä? Se kuulosti töylkeältä, joten päätin, etten niin ainakaan sanoisi.

"Se ei tunnu sulta?" Minea ehdottaa ja nyökkään häneltä kiitollisena, että hän ymmärtää. Minea ojentaa minulle paketin kosteuspyyhkeitä ja pyyhin sen pakkelikerroksen naamastani. Jätän silmämeikit,  vain tämän kerran, koska ne ovat mielestäni kauniit.

Heti tulee vapaampi olo. Meikki tuntuu siltä kuin jäisin kahleisiin sen taakse, eikä kukaan näkisi sitä mitä oikeasti olen. Kuin mun kasvojen eteen laitettaisiin joku sumuinen verho. Enkä mä edes tiedä miksi se tuntuu siltä. Sehän on vain meikkiä, kasvojen piirteiden korostamista niinkuin olin lukenut joskus jostain muotilehdestä.

"Teen omat meikit ja sitten lähdetään", Minea ilmoittaa ja nyökkään, jonka jälkeen menen Minean sängylle odottamaan pieni hermostuksen tunne vatsassani.