#!%£&#€¥$?!

11# Alvar

Joskus mä mietin, miksi se alkoi taas. Ehkä sen aloitti rakastuminen, tai ehkä sen aloitti kaamoksen lähestyminen. Tai ehkä se vain alkoi tyhjästä ilman syytä, niin kuin aina aikaisemminkin. Se alkoi niin kuin silloin, lyhyinä hetkinä yön pimeydessä. Silloin kaikki oli vielä hyvin. Hitaasti ne samat tunteet valtasivat aamutkin, mutta päivät olivat iloisia. Kunnes ne eivät enää olleetkaan.

Se alkoi hitaasti viedä kaikki värit maailmasta, ja yhtäkkiä millään ei ollut niin paljoa väliä kuin aikaisemmin. Minä aloin pelätä itseäni. Se tuli salakavalasti ryömien selän taakse ja kaatoi minut maahaan. Enkä minä päässyt ylös, vaikka hän yrittikin nostaa.

Hän oli siinä. Aina siinä kun häntä tarvitsin. Ehkä se oli syy, miksi minä aloin rakastumaan. Valoa pimeään, tai jotain sen suuntaista. Mutta samalla se oli liikaa. Liikaa haluta jotain mitä ei saa. Tiesin että kaikki tunteeni olivat turhia, mutta ne eivät halunneet lähteä. Kaikki hyvä ja paha asettui taloksi päähäni ja sekoitti aivotoimintani.

Välillä kun katsoin häntä, mietin huomaisiko hän. Tai miten kauan hänellä menisi ennen kuin hän näkisi miten häntä katson. Mutta ei hän nähnyt sitä, ainakaan vielä. Pelko paljastumisesta ja kaiken tasapainoisen ja hyvän rikkoutumisesta toi mieleeni ahdistusta ja kauhua. Minä en halunnut menettää häntä, uskottelin itselleni että pystyisin olemaan hiljaa, pitämään sen kaiken itselläni vaikka tiesin etten minä siihen pystyisi. Mutta salaisuuteni oli kuin piikkilankaa ruumiissani ja mielessäni, joka hitaasti raateli minua sisältä päin palasiksi.

Välillä tuntuu, etten koskaan voi saada sitä mitä minä haluan. Välillä tuntuu, että en ansaitse mitään.

Mustat pilvet pyörien mielessä ymmärsin ajattelevani, että kukaan ei kaipaisi minua jos kuolisin. Minä en halunnut olla enää sellainen kuin joskus aikaisemmin, minä en halunnut kävellä takaperin siihen samaan pisteeseen mistä vuosia sitten aloitin. Minä en halunnut olla enää se, joka joskus olin. Joten minä hengitin, tai yritin ainakin hengittää. Mutta keuhkojen päällä tuntui suuri muuri, joka esti liikkumisen eteenpäin. Minä halusin hengittää ilmaa kuin kaikki muutkin, olla edes okei niin kuin kaikki muutkin. Minä halusin olla jotain muuta kuin oma itseni näiden tunteiden kanssa, sillä en osannut niitä käsitellä.

Hän näki sen kaiken, kaiken mikä minussa liikkui. Minä tiesin sen, tiesin että hän pian tietäisi, mutta se hetki tuli liian pian. Sen pyöriessä mielessäni taas minä katsoin häneen ja hän minuun ja minä näin että hän näki silmistäni kaiken sen, mitä eniten olin yrittänyt piilottaa. Miten toiseen ihmiseen katsominen voikaan sattua niin paljon, samalla kun ei haluaisi irrottaa katsettaan. Kuin jumalaa minä häntä palvoin, vaikka ihailuni oli liian suurta ja turhaa. Ja minä tunsin miten jotain sisälläni meni rikki. Tämä kaikki oli liikaa, hän oli liikaa, minä olin liikaa. Sanat tulivat ulos henkäisynä, rikkinäisenä henkäisynä jonka minä tiesin hänen kuulevan. Kädet täristen, ääni väristen ja pakokauhu kasvoillani minä vihdoin sanoin sen.