Pidä sun lupaus

11 - Koko maailma mua vastaan?

Nuo sanat iskivät syvälle, ja kovaa. Ne tekivät haavoja sisimpään, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Toisaalta mua ei yllätä, äiti on pidemmän aikaa ollut minulle tuommoinen.

Tyrskähdän samalla kammeten itseni pystyyn, ja kerään tavarat mukaani lähtien sitten vessasta, ja suuntaan kirjaston ovesta ulos.
Ulkona on hämärtynyt aika paljon, enää kaukana taivaanrannassa näkyy häilyvä raja vaaleansinistä tai jotain oranssia, muuten on pilkkopimeää.
Paitsi että taivaalla tuikkii ne loputtomat tähdet.
Hymähdän heittäen repun selkääni, lähtien sitten kävelemään kotiani kohti. En kylläkään ollut menossa kotiini, vaan kävisin kysymässä samalla suunnalla asuvalta kaverilta, voisinko tulla yöksi. Näppäilen yhden joukkuekaverini, Felixin numeroa puhelimen numerovalikkoon samalla kun kävelen eteenpäin, hengitys höyryten.

"Moi Kristian, mitäs asiaa?" Tuo vastaakin aika pian.

"Hei Felix. Tuota.. tiedän että tää saattaa kuulostaa oudolta tai tyhmältä tai jotain, mutta voisinko tulla teille yhdeks yöks?" Puhun puhelimeen samalla kun silmäni paikantavat taivaalla menevän tähdenlennon.

"Ai miks? Tai siis sori, ei se
mulle kuulu miks kysyt yöpaikkaa,
mutta siis.. nyt ei ole oikeen sopiva
aika, äitillä on joku norovirus."
Pojan ääni vastaa langan toisesta
päästä pahoittelevan oloisena.

"Ymmärrän, ei tää mun tilanne kuitenkaan mikään kauhea ole, et ei haittaa." Vastaan saamalla potkaisen asfaltilla olevaa pientä kivenmurikkaa.

"Okei, no pärjääks sä kuitenkin?"
Toinen kysyy heti oman lauseeni päätteeksi.

"Juu pärjään mä, ei hätää."

"Okei.. no öitä?" Felix vastaa samalla, kun puhelinlinja räsähtelee aavistuksen.

"Öitä." Sanahdan takaisin, ja hetkisen kuluttua kuulenkin jo kolme tuuttausta luuristani puhelun päätyttyä.

Hienoa.. nyt minulla ei olisi enää paikkaa minne mennä. Mummileni en voi mennä tänään, koska a) näin myöhään ei enää täältä suunnalta kulje busseja, ja b) minulla ei ole rahaa juuri nyt mukana.
Mitäs nytten teen? Jäädyn taikka pelästyn kuoliaaksi? Jään jollain pimeällä tiellä auton alle? Mut kidnapataan?
Arghh....
Kaikki asiat tuntuu vaan niin monimutkaisilta.
Seisahdun käveltyäni jonkin matkaa, ja katsahdan oikealla puolella olevaa liikennekylttiä, ja koska olen minä, niin päätän purkaa ärsytystäni siihen. Potkin tolppaa uudestaan, uudestaan..

uudestaan..uudestaan..uudestaan..

Ja uudestaan..

Kun olen aikani kironnut omaa kohtaloani ja pahoinpidellyt sitä liikennemerkkiä, lopetan ja annan kiihtyneen, höyryävän hengitykseni sekä sydämmenlyöntieni tasaantua.
Laitan kädet housuntaskuihin, tuijottaen siinä sitten kengänkärkiini, samalla lävitseni kulkee vilunväreiden aalto, joka saa minut himpun verran tärisemään.

Ei ollut fiksuin idea olla ottamatta sitä lämmintä takkia silloin mukaan.. nyt kärsin tyhmyydestäni :)

Ajatuksilleni tulee pian kuitenkin katkos, kun tunnen puhelimen värisevän. Kaivan laitteen taskustani, ja katson kuka soittaa, yllätyn totaalisesti kun näen nimen.

Jere...

Miksi se minulle nyt soittaisi? Ajattelen purren alahuultani samalla empien, vastaisinko vaiko en.
Lopulta kuitenkin uteliaisuus vie voiton, ja painan vihreätä kuvaketta ja laitan puhelimen korvalleni.

"Hei Krhistian, vhastasithan sä."
Kuuluu Jeren aavistuksen humalainen ääni langan toisesta päästä.

Niin perus, että aina nää kaikki odottamattomat puhelut on humalaisilta ihmisiltä, on näet tullut koettua se jo liian monta kertaa.

"Mitä asiaa sulla on Jere?"

"Ei mithjään, hhalusin vaan soittaa sulle." Humalainen ääni vastaa.

"Mhitä sulle muuthen kuuluu?" Tuo lisää nopeasti.

Sillä hetkellä aivoni raksuttavat, miksi hyvinvointini kiinnosti häntä. Kuitenkin pistin syyn kännin piikkiin, ja vastasin pojalle rauhallisesti.

"Ihan ok.. tuota.. oletko sä humalassa?" 

" Njo en mä shhanois että ihan kännissä olisin, porukat lähti parishen tuntia sitten siskojen kanssa reisshhuun ja päätin sitten maistaa jotain isän viinivaraston antimia.." Toinen sanahtaa naurahtaen siihen perään.

" Ok. " Sanahdan luuriin hyvin tyypillisen ja lyhyen vastauksen.

"Mhuuten Krissthian, haluisitko tulla tänne yökshi, kun tarvitsisin jotain seuraa ?" Poika kysyy, ja minä hämmenyn aavistuksen.

Kysyikö Jere minua niille yöksi, taas? Näin lyhyen ajan sisällä?
Omatuntoni soimasi kun pohdiskelin viitsisinkö mennä häiriköimään sinne. Toisaalta jos poika itse yösijaa tarjosi, ja minä semmoista sattumalta tarvitsin niin..

"Juu,kyllä mä voin tulla." Sanahdan jatkaen sitten matkaa, nyt suunnaten Jeren luo, sillä olin seisahtunut paikoilleni ehkä aavistuksen liian pitkäksi ajaksi.

"Hhhiennoa, mä.. mhhä odottelen sua, moikkha." Jere sammaltaa lopettaen puhelun.

Laitan puhelimen housujeni etutaskuun laittaen kädet sitten ohuen takin taskuihin, suunnaten Jeren kotia kohti.
Onneksi sentään muistin reitin sinne.. ainakin suurinpiirtein.

♥

Pari kertaa jouduin haahuilemaan ympäriinsä hämärtyvässä illassa ennenkuin noin vartin poukkoilun jälkeen löydän oikean kadun, ja silmäni näkevät kauempana tietyn talon.
Pälyilen hiukan ympärilleni ennenkuin saan itseni taas liikkeelle.
Mitä läheämmäs Jeren kotia kävelin, sitä enemmän aloin kyseenalaistaa  päätöstäni miksi olinkaan päättänyt tulla tänne. Juu, Jere oli humalassa ja  näin eikä ehkä harkinnut mitä teki, mutta miksi hän soitti juuri minulle?
Tuhahdan jotain potkaisten edessä olevaa kukkaruukkua, kävellen sitten minulle soittaneen pojan ulko-oven luo.
Kohotan katseeni eteenpäin, hienoon puuoveen jossa on kultainen laatta koristeltuna kaunoteksillä.

Tammivirta...

Paljonkohan tuokin laatta on maksanut?

Hiljaisuus tuntuu laskeutuvan koko naapuruston ylle, kuulen omat sydämmenlyöntini.

Yksi, kaksi, kolme..

Hengähdän nostaen käteni, ja pimpotan toisen kodin ovikelloa.